Paisteeseen

Joh. 15:26–16:4

Saaronin lilja

Ei vertaistasi sulle,
sä lilja Saaronin.
Suo armos lahjat mulle ja kaste Siionin.
Kun Henkes virvoituksen vain sielu saanut on,
keväisen kaunistuksen
se saa kuin Libanon.

Suvivirren viides säkeistö on kuin kallis jälkiruokaviini, kauniin värinen, makea, hedelmäinen ja kukkainen.

Mutta mistä ja kenestä siinä oikein lauletaan?

Kauheiden katovuosien, nälänhädän ja hirmuisen kuolevuuden keskellä 1600-luvun lopulla on kirjoitettu tämä herkkä kevään ja kesän laulu, joka on tekstinä aika vaikea ymmärtää.

Kuka on Saaronin lilja?

Keneltä pyydetään lahjoja?

Kuka on kuin Libanonin vihertävät puutarhat ja rinteet?

Suvivirsi ei ole oikeastaan niinkään kesälaulu kuin pääsiäislaulu. Sen sielunkumppani lauluista on Leonard Typön Aurinkolaulu tai Siionin kanteleen kyyhkyläiskappale (SK 49:1):

Morsiantansa Kristus kehottaa: / Lähde rakkaani, herännyt on maa! / Talvi mennyt ja sade laannut on, / peittää kukkaset kaiken nurmikon.

Nämä säkeet jo johdattavatkin meidät erehtymättä suvivirren sylttytehtaalle. Virren ruotsalainen kirjoittaja, joksi nimetään usein Israel Kolmodin -niminen piispa, on ammentanut isolla kauhalla lyriikkaansa varten Vanhasta testamentista, ja tässä säkeistössä etenkin Korkeasta veisuusta eli Laulujen laulusta.

Saaronin liljan hän löysi suoraan tuosta rakkauslaulusta, ja tiesi tietenkin, että koko kirja on morsiamen ja sulhasen vuoropuhelua. Mutta häntä eivät auttaneetkaan meidän käännöksessämme olevat vuorosanojen merkinnät vaan Laulujen laulu oli hänelle yhtä ja samaa pötköä. Tältä teksti kuulostaa vanhassa Bibliassa:

Minä olen Saronin kukkanen, ja kukoistus laaksossa.
Niinkuin ruusu* orjantappuroissa+, niin on armaani tytärten seassa.
Niinkuin omenapuu* metsäpuiden seassa, niin on ystäväni poikain seassa: minä istun hänen varjossansa**, jota minä anon, ja hänen hedelmänsä+ on minun suussani makia.
Hän johdattaa minua viinakellariinsa*; ja rakkaus on hänen lippunsa+ minun päälläni.

Kyllä on vaikea tietää, mikä on kenenkin repliikki!

Ei ihme, jos Israel Kolmodin on ehkä haksahtanut luulemaan, että Saaronin lilja on Jeesus, Laulujen laulun sulhanen. Nykyisessä raamattulaitoksessa asian todellinen laita paljastuu paremmin:

Neito:

Olen Saaronin ketojen kukka,

laaksojen lilja.

²Mies:

Kuin lilja ohdakkeiden keskellä

on minun armaani neitojen keskellä.

³Neito:

Kuin omenapuu metsän puiden keskellä

on rakkaani nuorukaisten keskellä.

Sen puun varjoon kaipaan lepäämään,

sen hedelmä maistuu suussani makealta.

Mies:

Nouse, kalleimpani, kauneimpani,

tule kanssani ulos!

¹¹Talvi on mennyt, sade on laannut,

se on kaikonnut pois.

Vieläkö olet pysynyt kärryillä?

Olemme jäljittäneet suvivirren Saaronin liljan syvälle Laulujen lauluun, ja sieltä aukesi yllätys. Suvivirren viides säkeistö laulaakin morsiamesta eli Kristuksen kirkosta. Eikä se ihan mahdotonta ole niin laulaakaan. Ainakin ruotsiksi säkeistö taipuu hyvinkin kuvaksi Kristuksen kirkosta, jossa Pyhän Hengen kaste ravitsee ja virvoittaa meitä monenlaisilla armon ja hyvyyden lahjoilla, niin että seurauksena on Libanonin salainen puutarha, se josta Laulujen laulukin laulaa:

Sinä olet puutarhan lähde,

elävän veden kaivo,

johon virtaavat Libanonin vuorten vedet! (Laul. L. 4:15)

Suvivirrestä olisi paljonkin jännittävää kerrottavaa, mutta ainakin se nyt meille hyvin makealla ja värikkäällä pensselillä kertoo, että Jeesus-sulhanen, Kirkko-morsian ja Pyhä Henki liittyvät yhteen.

Kirkko eli seurakunta eli Herran kansa eli Saaronin lilja ei ole mikään rekisteröity yhdistys tai julkishallinnollinen toimisto, vaan rakkaussuhde, avioliitto, perhe, koti ja suuri mysteerio eli sakramentti. Ja jo hyvin vanha kaunis ja lämmin kunnianimi kirkolle on mater, äitikulta.

Hänestä suvivirren viimeistä edellinen säkeistö laulaa ja häntä Jeesus tänään puhuttelee Johanneksen evankeliumissa.

Äidin varjopuolet

Jotta ei menisi ihan Veera Teleniuksen miljoonan ruusun tunnelmiin, pitääkin nostaa Jeesuksen tulevaisuusmietinnöstä esiin ne ruusupuskan piikit. Ei kai kenellekään ole epäselvää, että vaikka Raamattu ja Israel Kolmodin kuvaavat kauniisti Kristuksen morsianta ja kukittavat hänet seppelein, äidillä on myös varjonsa ja kylmä ja musta kylkensä.

Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle.

Ihmisyhteisöjen perkeleellinen juonne on niin usein myös Jeesuksen seurakunnissa ja kirkossa se, että pahuus ja pimeys ulkoistetaan muualle. Samanmieliset ja samankieliset ovat puhtaiden maa. Luopiot, langenneet, puolivillaiset ja taantumukselliset rakkaudettomat ja kovasydämiset, ne ovat muualla kuin täällä meidän nuotiollamme. Ihan joka suunnasta löytyy tämä shibbolet, ja ihan turhaan ajattelet juuri nyt, että ”ai että nyt tuo on kyllä totta, mitä tuo pappi sanoo, kun mieleen tulevat esimerkiksi NE SIELLÄ MUUALLA”. Omahyväisyys on rakennettu meihin sisään eikä sitä pääse juoksemalla, eroamalla tai rikkomalla karkuun.

Johanneksen kirjoittaessa evankeliumiaan Jeesuksen sanat olivat tietysti todellisuutta, ja pienet kristityt seurakunnat saivat tuntikaupalla turpaan tauotta. Sellaisessa tilanteessa on paljon helpompi ymmärtää, että totuutta ja rakkautta ei voi pakottaa vaan on luotettava niiden omaan kauneuteen ja vakuuttavuuteen.

Mutta annas olla, kun kirkko paksuuntui ja vakiintui ja sai kavereita keisarista, raatihuoneesta ja eduskunnasta, silloin oli ja on taas helpompi kaivaa esiin keppi ja karsseri.

Ärsyttävät ja typerät kristityt on helpompi haastaa oikeuteen kuin vakuuttaa totuudella. Luopiot ja väärät on helpompi karsinoida harhaoppisiksi kuin vakuuttaa rakkaudella.

Paisteeseen

On helppo tarkkaankin kuvata, mikä ihmisessä, ihmisjoukoissa ja kristiyhteisöissä on vikana. Herkullistakin se on, piirrellä pilakuvia samoja mantroja hokevista puupäisistä papukaijoista, jotka eivät hyväksy joukkoonsa kuin samanlaisia. Paljon vaikeampaa on parantaa lääkkeillä eriseuran ja lahkohengen villitsemät seurakunnat, hiippakunnat, kirkkokunnat ja patriarkaatit. Millaisia lääkkeitä löytyisi suvivirrestä, kauniista häälaulusta?

Niitä löytyy kaksi.

Ensimmäinen on: armo ja totuus on Kristuksen ja hänen lähettämänsä Puolustajan, ei yhdenkään ihmisen. Valo ja lämpö ei paista meille omissa sanoissamme, omassa järjessämme, omassa voimassamme vaan ulkoa ja ylhäältä.

Oi Jeesus Kristus jalo

ja kirkas paisteemme,

sä sydäntemme valo,

ain asu luonamme.

Toinen lääke on: armo ja totuus ovat Jumalan ilmoitusta, apostolista sanaa. Sitä sanaa ei tule museoida, hävetä tai valikoida, vaan sen paisteeseen tulee nostaa kasvonsa ja kuunnella sen valoa.

Suo suloisuutta maistaa
myös sielun sanassas,
ain armos sille paistaa.

Voisimmekin laulaa nämä lääkkeet lopuksi toisella kotimaisella, niin kuin Kolmodin, laulun luoja ne tarkoitti. Säkeistä löydät lääkkeet, iloauringon ja sanan makeuden.

Psalm 535

4. O Jesus, du som frälsar,
   du är de svagas tröst.
   Dig, glädjesol, vi hälsar.
   Värm upp vårt kalla bröst.
   Gjut kärlekseld i hjärta,
   förnya själ och håg.
   Vänd bort all sorg och smärta
   som på vårt sinne låg.

6. Välsigna årets gröda
   och vattna du vårt land.
   Giv alla mänskor föda,
   välsigna sjö och strand.
   Gjut fruktbarhet av höjden
   ned till den vida jord.
   Uppfyll vår själ med fröjden
   och sötman av ditt ord.

(Israel Kolmodin 1694 (?), bearb.)