Saarnat

Lue tästä Lutherin kirkon pastorin saarnat!

Paras Kaveri Ikinä | 10.9.2017

Matt. 5: 43-48
Jeesus sanoi:
”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”

BEST FRIEND FOREVER

Rakkauksilla on eroa.
On tuttavan kädenlämpöinen tuttavuus, työkaverin arvostava välittäminen, oikean ystävän pitkäkestoinen seura, ja sitten on suomalaisten välinen ystävyys, josta on lausunut Jorma Etto:

Suomalaisella on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin, ja se kaveri on suomalainen.
Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi
.

Tästä ystävyysrakkauden lajista voit käyttää myös kätevää lyhennettä PKI eli Paras Kaveri Ikinä. PKI:n tuntomerkkejä on paljonkin. Yhden niistä mainitsi perjantain Perikunnan illassa artistimme Juhani:

”PKI:n seurassa voi istua pitkiäkin aikoja hiljaa ja sanomatta mitään.”

Tätähän suomalaisen sielu syvästi janoaa.
Saada ystävä, jolle voi olla sanomatta mitään.

Muitakin tuntomerkkejä on. Kun sinua satutetaan, Tuttava ottaa myötätuntoisesti osaa kipuusi kerran tai pari. PKI haluaa välittömästi matkustaa loukkaajan ovelle ja leipoa tyyppiä huolella turpaan.
Mitä siis vihollisiisi tulee, Tuttava on pulska kotikissa, ja PKI on raivoava tiikeri.
Ja kun sinua onnistaa elämässä, ja löydät tyttöystävän, talon tai työpaikan, mitä tekee Tuttava? Tuttava onnittelee sinua nätistä ja oikein kivasta kumppanista, ihailee taloa ja kutsuu sitä helmeksi ja uniikiksi löydöksi, pitää uutta työtä järkevänä urakehityksenä.
Entä sitten PKI? PKI:n mielipide tuoreesta mielitietystä on kaksisanainen ja kuuluu näin: ”ansaitset parempaa”. Vastaostettuun taloosi PKI astuu epäilevin ilmein, työntää kuulakärkikynän lahoon hirteen ja sanoo, ettei olisi maksanut edes puolta summaa siitä mitä sinä pässinpää pulitit. Sitten PKI hakee autonsa takakontista moottorisahan ja vaihtaa mätien hirsien tilalle uudet. Uutta ja kiiltävää työtäsi PKI ei jaksa ihastella, sillä hän haluaa tietää, koska lähdetään taas laivalle.
Mitä siis onnistumisiisi tulee, Tuttava imartelee ja etsii omaa etuaan, PKI taas puhuu suoraan, koska rakastaa.

MISTÄ TUNNET SÄ YSTÄVÄN

Voit tehdä myös PKI-testin. Testiä ei tarvitse keksiä itse, sillä sen on jo valmiiksi keksinyt venäläinen trubaduuri Vladimir Vysotski. Testin nimi on Ystävän laulu ja sen on ensin suomeksi kääntänyt Junnu Vainio ja sitten tarkemmin Arto Rintamäki. Testi menee näin: jos et ole varma, onko vierelläsi oleva ihminen Tuttava vai PKI, tehkää vuorille vaellus.
Johan tietää saat!
Jos hän pelkää ja vaikertaa, koska väsyy ja horjahtaa: Hän ei sovi sun seuraasi, eikä lauluusi.
Tuttava ei läpäise vastoinkäymisissä mitattavaa hyveellisyyden testiä eli koettelemusta.

Mutta miten käy PKI:n?

Jos hän vierelläs kalpenee,
mutta sisulla etenee.
Jos hän kätensä ojentaa,
kun sun on vaikeaa.
Jos hän rinnallas taistelee.
Yhdess huipulta katselee.
Silloin tiedän sun löytävän
tosi ystävän.

–V. Vysotski

Vysotskin kuvailema ystävyysrakkaus on itse asiassa tosi vanhaa. Se tunnettiin jo Jeesuksen aikoina ja ennen sitä. Paras ystävyys ei sen mukaan perustu hyötyyn tai yhteiseen paheeseen vaan hyveisiin. Paras ystävä on hyveellinen ystävä. Hän on peili tai toinen minä (alter ego), josta näet elävän esimerkin, millainen sinä itse olet, sillä seura tekee kaltaisekseen ja vakka kantensa valitsee. Hyvä ystävä on siis rohkea, viisas, kärsivällinen ja oikeudenmukainen.
Aristoteles sanoo lisäksi, että vain hyvyydessä tasavertaiset voivat olla ystäviä. Filosofin mukaan tästä syystä jumalten ja ihmisten välinen ystävyys on mahdotonta.

Keski-ikään ehtiessään oppii, miten viisaita ja elämänläheisiä Vysotskin ja antiikin ystävyysfilosofiat ovat. Rakkauden arvoinen ystävä on todella sellainen, joka pysyy ystävänä myös silloin, kun pahat ajat koittavat ja taistelee, vaikka häviö olisi varma. Eikä huonoa ihmistä kannata pitää ystävänä.
Sikaa syleillessä saat sielusi sontaan.

Joko huomaat, miten mestarisi Jeesus suhtautuu tähän elämänläheiseen viisauteen?
Minusta on täysin kamalaa, että hän nimittää sitä pakanoiden väliseksi ystävyydeksi.

Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö lakimiehet ja kiinteistövälittäjätkin tee niin? Jos te halaatte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö Aristoteles ja kaikki muutkin pakanat tee niin?
–Jeesus

Näin Jeesus kyllä vahvistaa ystävyyden aarteen ja myöntää, että jokainen ihminen tarvitsee PKI:n. Mutta sitten Vapahtaja työntää isomman vaihteen silmään. Kristitylle ei riitä se, että hän rakastaa ystäväänsä eli ihmistä, joka taistelee vuorten huipuille asti hänen kanssaan.
Millainen ystävä kristityn siis tulee olla?
Tähän Jeesus vastaa hurjalla tavalla ja rullaa alas meteorologin kartan.

HYVYYDEN SATEET

Jeesus osoittaa karttakepillään Isää Jumalaa.
Jumala on sellainen, että kun hän luo valon ja auringon, hän ei punnitse ainesosia keittiövaa’alla. Aurinkoa, lämpöä ja valkeutta kaikille! Saakoot runsain määrin viisaat ja tyhmät, rohkeat ja pelkurit, vahvat ja heikot, kunnolliset ja kelvottomat. Jumalan hyvyys on laadultaan naurettavan tuhlaavaa, jopa hukkaan heittävää.
Kun Jumala antaa hyvyyden sateiden tulla, hän ei silloinkaan pipetillä tiputtele pisaroita hurskaiden porkkanoille ja jätä kurjien ja katkerien kaaleja kuivumaan kikkareiksi. Jumala on sellainen niin kuin mahtava Liitto Ensemble lauloi eilen Syyskemuissa. Lauletaanpa tähän muistutuksena tuo LE:n biisi, se löytyy virrestä 327:3.
Mitä kovempaa ääntä käytetään, sitä parempi!

Viettäkäämme kiitosjuhlaa,
tulkaa Herran huoneeseen!
Hyvyydessään Herra tuhlaa
laupeutta lapsilleen.
Kautta sukupolvien
kestää armo Kristuksen.

Hyvyydessään Herra tuhlaa! Toivon että tuo jää sinulle ensi viikoksi kalvavaksi korvamadoksi sinun mieleesi. Hyvyydessään Herra tuhlaa.
Kaataessaan verenpunaista sydämen rakkauttaan tämän maailman heikkojen ja sikojen ja jumalattomien päälle Herra tuhlasi hyvyyttään. Suostuessaan sinun veljeksesi ja ystäväksesi, Parhaaksi Kaveriksi Ikinä, sellaiseksi jota ei erota sinusta edes kuolema eikä poliisi, rakas Herra ei tehnyt sinulle ystävän testiä.
Hän ei vaatinut sinua kiipeämään kanssaan vuorelle, jotta voisi erottaa jyvät akanoista ja hyvät pakanoista. Hän meni vuorelle yksin, aivan yksin, hamaan ristinkuolemaan saakka, ja teki sinusta, jumalattomasta, omansa ja rakastettunsa, morsiamensa ja mielitiettynsä.

Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes hyvän Tuttavan puolesta; PKI:n puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä.
–Paavali

Tämä on ihanaa – ja samalla kamalaa, sillä kuulithan ihan selvästi, että Jeesus käskee kristittyä olemaan samanlainen ystävä kuin Jumala. Rakasta PKI:ta, mutta rakasta myös vihollistasi. Pidä huolta ystävistäsi, mutta rukoile hyvää niille, jotka kiusaavat ja vainoavat sinua.
Minun tekisi niin mieleni selittää Jeesuksen sanat jotenkin parhain päin ja pyöristää niitä.
Mutta en pysty.
Niin hän meni sanomaan.
Rakasta niitä, jotka vihaavat sinua ja tahtovat sinulle pahaa.

TÄYDELLISYYS

Kun olin pieni ja laiha rippikoululainen, muistan sen hetken, jolloin minuun osui kovasti rakkaan Vapahtajan sana. Hyvyyteni ei riitä, rakkauteni ei kestä, sillä sen pitää olla täydellistä ja jumalallista. Ja minä en ole täydellinen enkä jumalallinen. Onneksi rippikoulussani kerrottiin pienelle ja laihalle paljon lisää Vapahtajasta, joka rakastaa rakkaudettomia ja sulkee syliinsä vihaajatkin.
En aio nytkään pehmentää ja liudentaa Kristuksen kovia sanoja, mutta jokin lääkkeen pilke niissä jo silti isolle ja leveälle näkyy. Sanassa “täydellinen” on enkelten kielissä eli kreikassa ja latinassa erilainen ydin kuin suomessa. Teleios ja perfectus viittaa loppuun, valmiiksi tehtyyn, siihen mikä on finaalissa ja tullut maaliin. Jotta teistä tulisi Jumalan perheen lapsia, sanoo Jeesus tarkkaan ottaen.
En ole varma, mutta ehkä evankeliumi onkin tässä: sinä kova ja sydämetön saat hiljaa sulaa Jumalan auringon lämmössä ja hyvyyden sateessa. Kerran olet valmis, valmiiksi tehty, se oikea ja kaunis, miksi Luoja sinut tarkoitti.

Vielä ei kuitenkaan olla siellä, ja siksi sinun pitää rukoilla Kristusta kuin Paula Vesala:

jos saa ehdottaa
mitä jos sä oisit silti mun kaa
ja vaik se ei voi kannattaa
mut mitä jos sä oisit silti mun kaa

CREDO

Sanat kurkussa | 3.9.2017

Matt. 12: 33-37

SANAT KURKUSSA

Puistossa penkki

penkillä poika
Vieressä tyttö
ja hiljaisuus

Puhua ois hyvä
Mut sanat niin kuin pähkinä
kurkkuun takertuu

**

Onko kenelläkään muulla kuin Juha Tapiolla ja minulla ollut tällaista vaivaa?
Se on kiusallinen.

Olet tilanteessa, jossa vieressäsi on ihminen, samanlainen kuin sinä ja niin kallis kuin sinä, ja hän on surullinen tai hän on vihainen tai hän on kipeä tai hän tahtoo kuulla vain olevansa tosi kiva ja tärkeä. Mietit mielessäsi, että nyt on se hetki, kun olisi hyvä valita hyvät sanat, puhua oikein ja puhua hyvää totuutta hänestä, niin että hän kuulee ja tulee terveeksi.

Sitten iskee tämä Juha Tapion afasia tai dysfasia.
Kurkkuun juuttuu pähkinä, mallia kookos, tai jokin muu laaja ja tiivis hedelmä. Ei tule sanoja ulos. Ja jos tulee, ne muljahtavat maailmaan kuin idioottimaiset rupikonnat, häkeltyneinä omasta epämuodostuneisuudestaan.
Tähän tapaan:

Surulliselle ihmiselle: Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.
Surulliselle ihmiselle, toinen versio: Siukkista hei mä ruksaan sun puolest.

Lapselle: Onko sun järjessä vikaa vai etkö sä tahallaan tottele.

Rakkauden kohteelle: Kun sä tuut siihen jutteleen
alan kiemurteleen
Ja keskustellessa
kysyn missä on vessa

(Paula Vesala)

Monimiljoonaiselle kansakunnalle, joka kaipaa toivoa ja oikeudenmukaisuutta: covfefe (D. Trump)

KUVAKAAPPAUKSIA ON YLI 6000

Tässä oireyhtymässä on ehkä erikoisinta se, miten valikoiva se on. Sillä kuinka ollakaan, taulapäisimmästäkin analfabeetista tulee säkenöivä sanaseppo ja virtuoosimainen verbalisti, kun tilanne on oikea.
Kun tilanne on oikea eli sellainen, että pitää satuttaa tai pistää tai nujertaa tai purkaa tai valittaa tai arvostella tai kritisoida tai murtaa ¬– silloin sanat ja lauseet tulevat suusta kuin mahtava säkeiden Tonava. Kirotessamme rakkaita olemme kaikki Homeroksia ja Johannes Krysostomoksia, kultasuita.

Luitko uutisen nuoresta lukiolaistytöstä, Riikasta, joka oli ylläpitäjänä sosiaalisessa mediassa Naistenhuone –nimistä keskusteluryhmää? ”Naistenhuone on naisille tarkoitettu ryhmä, jonka kuvauksessa kehotetaan purkamaan stressihuolia, kysymään apua tai vaikkapa kertomaan, kuinka ihanaa elämä on.”
Kuulostaa mukavalta, eikö vain?
Riikka joutui lopettamaan ylläpitäjän tehtävänsä massiiviseksi paisuneen nettikiusaamisen takia. Keskusteluryhmän ylläpitäjään kyllästyneet ihmiset pilkkasivat, ilkkuivat ja panettelivat Riikkaa somessa kuka missäkin.

– Yleensä kiusaajat haukkuvat muissa ryhmissä hampaitani. Minua haukutaan eniten rotaksi, majavaksi ja hiirihampaaksi.
– Yhdessä vaiheessa tallensin kaikki julkaisut, joissa minua haukuttiin. Kuvakaappauksia on yli 6000. Uskallan väittää, että minulla on pahimpina hetkinä ollut tuhansia somekiusaajia. Ikävimmät jutut tulevat illalla ja yöllä. Niissä minua yllytetään itsemurhaan.

Hyppää paino kaulassa järveen.

Ei kukaan oo ikinä kertonut että näytät ihan pojalta?

Riikka on typerä majava.

Tee ihmiskunnalle palvelus ja tapa ittes. Mieti nyt. Jos oisin sä ni tappaisin itteni.
(Yle: Uutiset)

Minulla on yksi ystävä, jonka moraaliseen kompassiin olen vuosien mittaan tottunut luottamaan. Ystäväni vihaa vanhurskaalla vihalla epäoikeudenmukaisuutta ja toisten ihmisten kiusaamista. Useammin kuin kerran olen kuullut tuon iloisen ja lempeän ihmisen puuskahtavan vihaisena tämänkaltaisille tarinoille yhden sanan.
Haluaisitko, Julia, puuskahtaa tuon sanan nyt meille?

Julia: Sairasta!

LÄÄKÄRILLE

Sairasta.
Siinäpä tosi sana. Sairaita ovat ne sanat, joilla myrkytämme tuttujen ja tuntemattomien ihmisten elämää. Sairaita ne hampaat ja kielet, joilla satutamme. Ja sairaat, kipeät, ovat ne ajatukset ja sydämet, joista ammennamme saatanalliset säkeemme tai loukkaavan vaitiolomme.
Kannattaa katsoa television zombiohjelmia. Niistä näet havainnollisesti, miten toisen ihmisen pureminen ja repiminen sairastuttaa. Niin se leviää.

Sairaudesta ja sairastamisesta tulee mieleen juttu, jota olen aina halunnut kokeilla täällä TLK:lla!
Toivottavasti suostutte tähän, tehkää minulle mieliksi, olkaa niin hyvät.
Haluaisin, että teidän joukostanne nousisi seisomaan muutama sellainen ihmisryhmä, joita alan täältä luetella. Ei tarvitse tehdä mitään eikä sanoa, riittää, että nousette vain. Samalla saatte liikuntaa!
Haluaisin, että ensin seisomaan nousevat kaikki valmiit lääkärit.
Mukaan voisivat nyt nousta kaikki lääketieteen opiskelijat.
Sitten lisätään tähän joukkoon kaikki terveydenhoidon ja sairaanhoidon ammattilaiset muuten eli sairaanhoitajat, terveydenhoitajat, ensihoitajat, lähihoitajat, ja tämän alan opiskelijat.
Ja vielä tahtoisin, että seisomaan nousevat psykiatrit elleivät jo nousseet, psykologit, kuraattorit, diakonissat, puheterapeutit, kaikki ammattilaiset ja opiskelijat, joiden ammattitaitoon kuuluu ihmisten parantaminen ja auttaminen.

Huomaatte, että jos jossain kannattaa saada slaaki, niin täällä Lutherin kirkon messussa. Apu löytyy kaikkiin vaivoihin kahden sekunnin päästä.
Kaikkiin paitsi yhteen.
Haluaisin että teistä kaikista sairauksien parantajista seisomaan jäävät enää ne, jotka osaavat parantaa terveeksi ihmisen sisimmän sydämen, sen jossa elää sammumaton pieni tuli, pahuuden varaston, ilkeät ajatukset, satuttavat sanat, kostonhalun ja katkeruuden kaikkinensa. Olkaa hyvät.

Huomaatte, että jäljelle ei jäänyt kuin yksi lääkäri.
Tuossa hän seisoo.

Hän on lääkäri, joka auttaa kun kukaan muu ei voi. Hänen lääkkeensä eivät ole myrkkyjä vaan siunaavia sanoja, jotka lahjoittavat heti sinulle nyt ja tässä sen, minkä lupaavat.
Et ole toivoton, sillä Kristus on toivo ja hän on luvannut itsensä sinulle.
Et ole parantumaton, sillä Kristus, maailman nöyrin lääkäri, on jo ottanut omakseen kaikki sinun sairautesi.
Onko sinulla julma ja kova ja kauhea sydän? Kas, rakas kristitty, se sydän on Kristuksen käsissä, lujasti ja hellittämättä, kunnes se kerran paranee.
Onko sinulla nujerrettu ja lyöty elämä? Kas, rakas kristitty, se elämä on tallessa Vapahtajan sylissä, hoidossa ja toipuu kerran kokonaan Jumalan loistavassa kaupungissa. Siellä ei ole kipua eikä yksinäisyyttä.
Entä onko sinulla mykkä sydän, joka ei osaa rukoilla eikä osaa uskoa eikä osaa kiittää? Silloinkin Kristus puhuu sinun puolestasi, rukoilee sinun puolestasi, eikä soimaa heikkoa, ei huonoa. Jeesus on siitä hyvä, että hänellä on sinulle vain ja ainoastaan, ikinä ja koskaan, pelkkää hyvää sanottavaa, benediktiota, siunausta.

SIUNAUS VAI KIROUS

Rakkaat sairaat kristityt, jumalanpalveluksessa teitä lääkitään tuon lääkärin lääkkeillä joka viikko. Tämäkin jumalanpalvelus päättyy voimasanoihin, elävän Jumalan siunaukseen. Mitä jos tällä kertaa otat noita lääkkeitä mukaasikin? Kun ensi viikolla mielesi sinun tekevi sivaltaa ja kirota sinulle rakasta tai ihan tuiki tuntematonta, älä teekään niin.
Sano totuuden hyvä sana. Niin tekee toipilas, Jeesuksen pieni potilas.
Ja jos et keksi mitään muuta, sano vaikka:
Tykkään susta niin että halkeen.

Murhaajan ajatukset | 27.8.2017

Room. 7: 14-25
Me tiedämme, että laki on hengellinen. Minä sitä vastoin olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty. En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan. Ja jos kerran teen sitä, mitä en tahdo, silloin myönnän, että laki on hyvä. Niinpä en enää teekään itse sitä, mitä teen, vaan sen tekee minussa asuva synti. Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.
Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia.

UNDE MALUM

Rakkaat, rakkaat ystävät,

jos teidät joskus kutsutaan Suomen puolustusvoimien kertausharjoituksiin, niin menkää, sillä kertausharjoituksissa voi saada hengellisen kokemuksen.
Tällaisen minä sain viimeksi:
Olin viikon harjoituksessa, johon osallistui pelkkiä pappeja ja diakoneja. Päivät kuluivat kuten monilla papeilla yleensä eli istuen pöydän ääressä käytettyjen ajatusten ja kahvikupin äärellä. Mutta sitten jysähti.
Eräänä iltana vieraaksemme tuli Utin jääkärirykmentin pappi. Hän oli edellisessä elämässään poliisi ja siltä hän edelleen näytti ja kuulosti. Hän kertoi olleensa mukana kun Helsingissä etsittiin 90-luvulla tanskalaista poliisisurmaajaa. Etsintäpartiossa hän oli mielessään päättänyt, että jos hän löytää tuon epäillyn, hän tappaa tämän.
Sitten tuo Utin pappi kertoi meille reserviläisille, miten oli tullut työpäivän jälkeen kotiin perheensä ja lastensa luo, mennyt illalla kylpyhuoneeseen ja katsonut peilistä itseään silmiin ja joutunut myöntämään jotakin kauheaa. Mies puki sen sanoiksi näin, itselleen lausuen:
”Sinulla on murhaajan ajatukset.”

Kuunnellessani hiljaa tuota poliisipappia, koin hengellisen kokemuksen ja se oli epämiellyttävä, kurja hengellinen kokemus. Taipumusta pahaan ja kykyä tehdä pahaa ei voi sulkea pois omasta sydämestä. Minullakin on murhaajan ajatukset. Minunkin sydämeni on petollinen ja pahantahtoinen.
On tietenkin olemassa monia siunattuja sisäisiä ja ulkoisia mekanismeja, jotka pitävät pahuuden aisoissa ja estävät tavallista ihmistä päästämään sydämensä oikkuja ryöpsähtämään kauheiksi teoiksi. Silti kristinuskon julistama totuus ihmisestä on epämiellyttävä ja kurja. ”Olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty. En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan.”
Jos tahdot olla raamatullinen kristitty, otat hyvin tosissasi tämän apostolisen kuvauksen. Ja jos otat tosissasi tämän apostolisen kuvauksen, et voi enää olla omahyväinen kristitty. Et voi katsoa itseäsi ajatellen, että sinä et sentään ole väkivaltainen, et vihamielinen, et valheellinen, et petollinen, et välinpitämätön.
Rakas, rakas ystävä, kuulut ihmisen sukuun ja kannat ihmisen sydäntä.
Siksi pahuus on myös sinun ikioma ongelmasi.

KUKA PELASTAA

Viikon aikana olemme kuulleet paljon viisaita ja hyväntahtoisia kehotuksia siitä, miten vihaan ei tule vastata vihalla ja miten pimeyttä ei voi voittaa pimeydellä ja miten rakkaus on väkevämpi väkivaltaa.
Näin tietenkin on.

Mutta miksi?

Miksi vihan vallassa olevaa sydäntä ei saa murtaa kostolla ja vielä suuremmalla vihalla? Miten niin muka hyvyys ja rakkaus ovat voimakkaampia kuin kuin kaikki se paha minkä me itse ja maailma saamme aikaan?

Siksi, rakas ystävä, että ihmisen ja koko todellisuuden perusrakenne ja pohjakaava on perustettu hyvyyden voimaan. Tuo hyvyyden voima on Jumala, ja hän on hyvä, sittenkin hyvä. Jumala ei ole koston eikä väkivallan eikä vihan eikä tuhon Jumala. Kun hän rakkaudessaan avaa kätensä, siitä aukeaa kaikki luotu. Jos katsot maailmaa ja näet sen liikkuvan väkivallan, syömisen, tappamisen ja kuoleman voimalla, silmissäsi on paha ja hirveä vika.

Siksi, rakas ystävä, ei vihaan ja pahuuteen voi vastata samalla mitalla, siksi että hyvyyden lähde, elävä Jumala, on viattomalla uhrillaan sammuttanut koko Kainin suvun veriset velat. Hän on uhri, joka päättää kaikki uhrit. Victor quia victima, voittaja koska uhri.
Uskova ja kastettu kristitty ei siis missään nimessä katsele maailmaa ja sen asukkaita kaikkien sotana kaikkia vastaan.
Kauniilla puheilla jokaisen ihmisen korvaamattomasta ja kyseenalaistamattomasta arvosta on raaka ja todellinen ankkurinsa Jumalassa, joka on itse luonut ihmisen ja itse syntynyt ihmiseksi ja itse kuollut ihmisenä kaikkien ihmisten puolesta.
Kaikkien pahojen ihmisten puolesta.
Kaikkien jumalattomien ihmisten puolesta.
Kaikkien vääryyttä tekevien ihmisten puolesta.
Kaikkien puolesta.

Älä siis sinä kristittynä liity niihin, jotka tässä maailmanajassa teroittavat hampaitaan ja sulkevat silmänsä kuin ikkunat muiden hädälle. Se ei ole kristityn tie. Kristityn tie on seurata Jeesusta ja todistaa hänestä. Eikä Kristus ole sodanjumala tai maailman alistaja, vaan Rauhanruhtinas ja maailman Vapahtaja.

NIIN KUIN MEKIN ANTEEKSI ANNAMME

Pienen harjoittelun jälkeen langennutta ja pahuuden sairastuttamaa ihmisyyttä voi ehkä hyvinkin katsella tällaisin silmin, lunastettuna, armahdettuna, vapahdettuna maailmana.

Mutta entä jos joudut itse pahan kohteeksi? Silloinkin saamasi kasteopetus ohjaa sinua selvälle tielle, rakas kristitty.
Helppo se tie ei ole, eikä kovin äkkiä kuljettu.
Millaisesta tiestä on kysymys?
Tarina kertoo, että kun Lech Walesa johti 1980-luvun rauhanomaista vallankumousta Puolassa, tuon vallankumouksen joukoissa oli katolinen isä, Jerzy Popieluszko. Popieluzsko saarnasi säännöllisesti telakoilla anteeksiannosta. Mutta Puolan salainen poliisi seurasi herkeämättä papin toimintaa. Vuonna 1984 lokakuussa, kun Popieluzsko ajoi takaisin Varsovaan saarnattuaan juuri aiheesta ”Voita sinä paha hyvällä”, hän katosi jäljettömiin.
Muutaman päivän kuluttua Varsovassa tuhannet ihmiset olivat koolla kadonneen papin kirkossa. Kesken jumalanpalvelusta saatiin viesti: isä Popieluzsko oli löytynyt surmattuna Veiksel-joesta. Jumalanpalvelusta johtava pastori johti silloin valtavan seurakunnan Isä meidän –rukoukseen. Tultiin Herran rukouksen siihen kohtaan, jossa lausutaan: Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Pastori vaati seurakuntaansa toistamaan tuon rukouksen kolme kertaa, joka kerralla entistä kovempaan ääneen.
Itkevä väkijoukko vastasi murhaajien tekoon Kristuksen opettamalla rukouksella.
Uskon että tuohon jumalanpalvelukseen osallistuminen on ollut tavattoman vaikeaa ja sydäntäsärkevää.

Ja silti, tuollaiselle tielle Kristus ohjaa jokaista kristittyä, joka joutuu vääryyden ja pahan kohteeksi.
Sanon kuitenkin, että Kristus Kaikkiarmahtaja ei tässäkään ohjaustyössään ole julma ja kova. Anteeksianto ei useinkaan tapahdu noin vain, käden käänteessä. Joskus siihen menee vuosia. Hengellisellä uhkailulla ja piiskaamisella et saa vääryyttä kärsinyttä ja haavoitettua ystävääsi antamaan väärintekijälle anteeksi.
Pyhä Augustinus kuvaa usein saarnoissaan väkivallan uhriksi joutuneiden kristittyjensä ajatuksia. Ne ovat katkeria ja kovia. Ne ovat tällaisia: ”En anna sille ihmiselle ikinä anteeksi.” ”Hän satutti minua sydänjuuria myöten. Minä kostan vielä niin, että tuntuu.” Minusta tässä tuo Afrikan piispa toimii viisaasti, taitavasti. Katkeruuden ja vihan ääntä on syytä kuulla, lausua ääneen sydämen mustat ajatukset. Mutta aina tuo sama pastori neuvoo katkeraa ja vihaista kristittyään myös toisella äänellä, Kristuksen äänellä. Herralla Jeesuksella, jos kellä, on arvovaltaa maanitella ja kehottaa anteeksiantoon. Hän pyytää sinua hiljalleen, ehkä kohta tai jossain vaiheessa, laskemaan terävän katkeruuden alas pöydälle ja luopumaan sen otteesta.
Sitten voit ottaa taas kädestä Kristusta, ristiinnaulittua Vapahtajaa.

Jumalallista nihilismiä | 25.6.2017

Rakkaat talveen päin kallellaan olevat kristityt,

Jerikon pieni suuri businessenkeli Sakkeus jää vielä muutamaksi päiväksi minun osaltani puuhun.
Ensi perjantaina saarnaan hänestä HIFK:n kotihallissa Nordenskiöldinkadulla Helsingin evankeliumijuhlilla yömessussa kohupappi Martti Haverisen kanssa.
Ehkä nähdään silloin, samalla oksalla Sakken kanssa?

Tänään haluan vaivata mieltänne Herran apostoli Paavalin messagella Korintin kristityille. Jos haluat voit googlemapsista tarkistaa, missä on Korintti. Vanha Paavalin aikainen Korintti sijaitsee joitain kilometrejä uudesta Korintista sivuun, rauhallisella arkeologisella alueella. Siellä on vielä tänä päivänä pieniä murusia 50-luvun juutalaisten synagogasta. Siis siitä rukousmökistä, jossa Paavali kertoi aika pitkään Jeesuksesta Korintin juutalaisille. Melko turhaa oli se Paavalin työ, sillä lopulta juutalaiset veivät kohusaarnaajan käräjille ja Paavali alkoi puhua Jeesuksesta umpipakanille. Apostolien tekojen 18. luku kertoo muuten roomalaisen isoherran vastanneen käräjöintihankkeeseen näin: Arvon juutalaiset, Ei Voisi Vähempää Kiinnostaa teidän kinastelunne, ja ajaneen sitten koko sakin ulos salista.
Paavalin parivuotinen oleskelu Korintissa synnytti kaupunkiin sekalaisen seurakunnan, jolle apostoli pois lähdettyään on kirjoittanut useita kirjeitä. Ensimmäinen korinttilaiskirje on vuodelta 53 ja se on kirjoitettu Efesoksessa.
Paavalin meille tänään kirjoittama katkelma on aivan kirjeen alusta. Sitä edeltävät Paavalin terävät sanat Jumalan hulluudesta, joka on ristiinnaulittu Jumalan Poika, Jeesus Kristus. Häneen loukkaantuvat voimallisia merkkejä vaativat juutalaiset ja kaunista viisautta etsivät kreikkalaiset. Vain pelastuville ja uskoville ristiin ripustettu kuollut Jumala näkyy ainoana pelastavana voimana ja ihmeellisen vakuuttavana viisautena.
Olen nuorempana pojuna pitänyt kovasti 1. Korinttilaiskirjeen ensimmäisestä luvusta. Erehdyin jo lukiolaisena lukemaan tanskalaisen Sören Kierkegaardin tekstejä ja niiden yltiöpäistä hurmiota siitä, miten kristinusko on totta, koska se on niin absurdia ja paradoksaalista. Nyt ajattelen, että Kierkegaardin kirjat pitäisi kieltää alle 40-vuotiailta ja kaikilta, jotka ihan huvikseen lukevat runoja.
Nykyään Paavalin hulluuden ylistys ei oikein enää kiehdo minua. Paradoksin nousuhumalasta on selvitty porvarilliseen todellisuuteen. Kun on tullut ikää, ylpeyttä, asuntovelkaa ja oppia lisää, tuntuu jotenkin epämiellyttävältä kuunnella tuon teltantekijän saarnaavan niin kuin hän nyt saarnasi. Ei usko ole absurdia, ei hulluutta, vaan se etsii ja haastaa ymmärrystä. Myös kristityn järki on kastettu. Ajattelen vakavissani ja vailla huumorin häivää, että kun ihmiset lakkaavat lukemasta kirjoja, se merkitsee kristikunnan loppua – joskaan ei sentään kirkon tai kristinuskon…
Ikävä kyllä, Jumala ei ole kysynyt Timo Mikael Nisulalta lupaa kutsuessaan apostoli Paavalin virkaansa ja johtaessaan Pyhän Henkensä kautta Paavalin kirjeen jumalalliseksi totuuden sanaksi, joten nyt on siis pakko saarnata näistä sangen sivistymättömistä ja epämieluisista opetuksista.

KATSOKAA YMPÄRILLENNE

Korintissa oli intoa säihkeeseen ja suhinaan. Se käy ilmi ihan lukemalla Paavalin kuvauksia seurakunnasta. Porukka tykkäsi ihmeellisistä asioista ja wau-efekteistä. Lavalle haluttiin settiä, joka houkuttaisi peräänsä koko maailman median ja sitten vielä lopuksi Kotimaankin. Apollos on ilmeisesti ollut pehmeäkielinen ja kaunissanainen reetori, jota on ollut viihdyttävä kuunnella. Siksi Paavali valitsee tahallaan filosofiansa työkaluksi vasaran ja käy kiinni suoraan korinttilaisten kraiveliin.
Jumalan teot ovat Korintissa ilmeiset eivätkä ne liity glamouriin tai rummunpärinään. Paavali kehottaa nimittäin seurakuntaa katselemaan ympärilleen, kääntelemään päätään ja tarkistamaan keitäs täällä on paikalla. Ja aivan oikein, Korintin demografia todistaa Paavalin sanat todeksi: Jumala on kutsunut pelastukseen, viisauteen, vanhurskauteen, pyhyyteen ja lunastukseen melkoisia mitättömyyksiä, a bunch of nobodies. Joukossa ei näy tähtiä, miljonääriä, julkkiksia, akateemikkoja, platonisteja, sijoittajia eikä muutenkaan mitään kuuminta hottia. Voiko enää sen karummin seurakunnasta sanoa: teissä ei ole monta ihmisten mielestä viisasta, ei tästä porukasta löydä vaikutusvaltaisia poliitikkoja eikä ajattelijoita eikä kirjoittajia.
Ja juuri tämä, apostoli väittää, on Jumalan suunnitelma. Jumala on tahallaan valinnut maailmasta heikot ja pöhköt, köyhät ja kipeät, kupparit ja hampparit, jotta hän osoittaisi, kuka on todellinen viisaus ja todellinen voima.
Tästä seuraa eräs seikka myös meille.
Apostolilta tulee oppia, että tosi kristillinen seurakunta on seurakunta, jonka jäsenet ovat heikkoja ja pöhköjä, köyhiä ja kipeitä, kuppareita ja hamppareita. Sellaisia ihmisiä Vapahtaja tahtoo kutsua seuraansa. Hän viihtyy likaisten ja tyhjätaskuisten kanssa. Jeesus asuu mielellään ahtaissa kaupungin vuokraluukuissa ja kunnan mätänevissä rivareissa. Jos seurakunta on oikein terve, oikein fiksu, oikein kaunis, oikein voimakas ja oikeista kristityistä suvuista, pitää sen olla oikein huolissaan. Jeesus ei pidä menestyksen löyhkästä.

EI MITÄÄN

Suomenkielisen Paulin rivien väliin jää muutaman kerran ilmaus, joka pitää kalastaa esiin. Kun Paavali käyttää sanaa ”maailmassa halveksittua”, hän puhuu oikeastaan sanatarkasti niistä, jotka on mitätöity, niistä jotka on vähätelty olemattomiin. Samaa ja vielä enemmän tarkoittaa hänen fraasinsa, ”mikä ei ole yhtään mitään” siis, ta me onta. Luther-Bibel sanoo ihanasti saksaksi: was nichts ist. Kaikki kuolleet sielut ja näkymättömät lapset tietävät mitä tarkoittaa, kun ei ole olemassa muille ihmisille. Se on joskus hyvin konkreettista. Sinuun ei katsota. Sinua ei havaita. Sinua ei tervehditä. Sinulle ei puhuta. Sinä et ole olemassa. Koin itse tällaisen tilanteen pitkästä aikaa ison väkijoukon keskellä keväällä. Tuntui kuin joku olisi lyönyt veitsellä mahaan.
Jos sinulla on kesäloma ja riippumatto, hanki luettavaksesi Marilynne Robinsonin romaani. Romaanin nimi on Lila. Se on koskettavin tietämäni kertomus ihmisestä, joka ei maailman mielestä ole edes olemassa ja jonka Jumalan sydän löytää nimettömänä ja verissään ja kutsuu sitten tämän ei-minkään, olemattoman ihmisen olemaan ja elämään.
Kristinuskon järkyttävä loukkaus ja hulluus piilee siinä, että Jumala kävelee niiden ohitse, jotka ovat jotain ja ansaitsevat ihmisten huomion ja kiitoksen. Jumala näkee heidän ohitseen ja ylitseen oman Poikansa silmin kaikki näkymättömät, olemattomat, ne jotka ovat nichts eli nihil eli tyhjää täynnä. Ja miksi Herra Sebaot lahjoittaisikaan sinun käsiisi kalliin Poikansa rakkautta ja sovintoverta, jos kätesi ovat jo täynnä kaikkea muuta? Maailman Luoja etsii ei-olevaa, tyhjyyttä, sillä sinne hän luo sitä, mikä todella on.
Tämä on jumalallista nihilismiä.

Roomaan sama Paavali kirjoittaa samasta asiasta näin:
Jumala tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan.

TE OLETTE

Lopuksi apostoli taitaa paljastaa oikean karvansa. Näin hän kirjoittaa: Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette. Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. Jos korinttilaisten on pakko jostain elvistellä, heidän ei pidä elvistellä omalla fiksuudellaan – mutta ehkäpä ei myöskään sillä kuinka valtavan nöyriä ja tyhjiä he ovat.
Kristityn elämää ei täytä se, miten hyvä työ hänellä on tai miten onnellinen hän on, mutta elämän sisältö ei ole myöskään ahdistava absurdismi tai itsetyytyväinen paradoksin hyppy. Kristityn elämä on – Kristus Jeesus.
Kirjahyllyssä voi olla matkakuvia, kupukello tai Dostojevskin ja Girardin kootut venäjäksi ja ranskaksi – ihan sama. Kristityn viisaus on Kristus Jeesus.
Päivät voivat kulua puoliharmaassa yksinäisyydessä ja terapiajonossa tai kellon ympäri muiden elämän hyväksi leikkaamalla ja lääkitsemällä – ihan sama. Kristityn vanhurskaus on Kristus Jeesus.
Elämä voi tuntua onnelliselta, kokonaiselta, täydeltä ja siunatulta – tai sitten onnettomalta, rikkinäiseltä, ahtaalta tai jopa kirotulta. Ja silti, rakas ystävä, sinun pyhityksesi on Kristus Jeesus.
Ja sitten kun sinut punnitaan, pestään, riisutaan ja peitellään aamua odottamaan, sinun kristityn elämäsi hinta on sama kuin aina ja sama kuin nyt. Sinun lunastuksesi on Jumalan syvin viisaus ja huikein hulluus: Kristuksen Jeesuksen, Jumalan ainoan Pojan kallis ja pyhä veri.

Saarna kirkon virasta | 30.4.2017

Joh. 21: 15-19
Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?” ”Rakastan, Herra”, Pietari vastasi, ”sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Ruoki minun karitsoitani.” Sitten hän kysyi toistamiseen: ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?” ”Rakastan, Herra”, Pietari vastasi, ”sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Kaitse minun lampaitani.” Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: ”Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?” Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: ”Olenko minä sinulle rakas?”, ja hän vastasi: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Ruoki minun lampaitani. Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.”
Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: ”Seuraa minua.”

JOHTAJAN HYVEET

Leijonanosa meistä suomalaisista miehistä ja naisistakin on saanut johtamistaitonsa Suomen Puolustusvoimissa. Näin se on minunkin laitani. En pidä armeijan oppeja ollenkaan huonoina, sillä ne olivat aika yksinkertaiset.
Minä opin ne näin.
Haminassa reserviupseerikoulun johtamistaidon oppitunteja piti monesti kunnon sotilaspastori Vesa Auren. Aurenilla oli iskevä, jämäkkä ja sopivasti tunteisiin vetoava tyylinsä. Sillä hän sai sanottavansa perille. Monet esimerkit olivat sodan tilanteista. Näillä oppitunneilla opin, että sotilasjohtajan hyveisiin kuuluu tietenkin kyky antaa selkeitä ja ymmärrettäviä käskyjä, joiden noudattaminen on mahdollista.
Lisäksi johtajan on näytettävä esimerkkiä: rivin takaa ei saa huutamalla johtaa vaan jos haluaa tulijoukkueen ajoon, pitää olla itse ensimmäisenä nostamassa ammuslaatikkoa lavalle.
Ja vielä: hyvä joukkueenjohtaja on reilu jokaiselle joukkueensa jäsenelle. Jokainen mies ja nainen saa saman kohtelun eikä suosikkeja ole.

Silti, johtamisen taidossakin vain harva hyve on tarpeen tahi vain yksi ainoa. Sitä en oppinut suoraan sotilaspastori Vesa Aurenilta, vaan hänen kunnioittamaltaan sodanajan komppanianpäälliköltä, Haminassa eläkeläisenä asuneelta Lauri Leikkoselta. RUK:n raamattupiirin pojut pääsivät eräänä iltana Aurenin johdolla vierailemaan tuon sotalegendan kotona ja kuuntelemaan korvat höröllä ja suu ammollaan sotajuttuja.
Niinhän juuri teini-iästä selvinneet poikaset mielellään tekevät.

Palatessani myöhään illalla takaisin yksikkööni olin aika mietteliäs.
Sotafiktion jämäkät ja piinkovat luutnantit olivat illan aikana kellistyneet muovisina ja mahdottomina. Olin tavannut ihan oikean sotilasjohtajan, joka istui koukkuisena ja ryppyisenä keinutuolissaan ja jutusteli vähän kuin omaa rooliaan nolostellenkin joitain asioita kristillisestä uskosta, sodasta ja alaisten kohtelusta kammottavissa ja kuolemanvaarallisissa oloissa. Aurenin oveluus ja Leikkosen hiljaiset jutut opettivat tuona iltana minulle, mikä on sittenkin johtajan ja esimiehen tärkein hyve.

Sodan aikana Leikkonen miehineen oli joutunut tilanteeseen, jossa hän piiritti tiiviisti linnoittautunutta venäläisten asemaa, taisi olla vielä pienen kumpareen laella. Venäläisten lukumäärästä ei ollut tarkkaa tietoa, mutta asema oli kokonaan suomalaisjoukkojen piirittämä. Pattitilanne oli kestänyt jo joitain päiviä. Pitäisikö komppanianpäällikön käskeä miehiään hyökkäämään ja valtaamaan venäläisten asemat? Vai pitäisikö odottaa kunnes ryssä kuolee nälkään niin kuin ansaitsee?
Kummassakin tapauksessa ihmisiä kuolisi varmasti – paljon omia ja paljon vihollisia.
Silloin kristitty sotilasjohtaja antoi käskyn miehilleen heittää venäläisten juoksuhautoihin hieman erilaisia ammuksia.
Nälkiintyneiden vihollisten poteroon alkoi putoilla isoja, kokonaisia tummia limppuja. Suomalaisilla oli ruokaa. Sitä heitettiin nyt vihollisille.
Lyhyen hetken kuluttua venäläisten asemasta nousi valkoinen lippu ja esiin nousi surkeita, laihtuneita ja haamuksi väsyneitä vihollisia – ihmisiä, joita ei tarvinnutkaan tappaa.

Meille punaposkisille pikku upseerioppilaille Leikkonen tahtoi tällä ja monella muulla tarinallaan opettaa, mikä on johtajan tärkein hyve. Leikkoselle sodan lopputulos ja annettujen tehtävien toteuttaminen oli tietenkin tärkeää, mutta vielä tärkeämpää hänelle oli pitää huolta hänelle uskottujen miesten elämästä.
Näin hän ansaitsi myös miestensä lähtemättömän kunniotuksen. Heillä oli päällikkö, joka oli reilu ja antoi tiukkoja ja selviä käskyjä. Mutta ennen kaikkea heillä oli päällikkö, joka viimeiseen asti halusi miestensä selviävän hengissä sodasta ja joka piti heistä huolta.

Näin Vapahtaja teroittaa kolme kertaa omalle sotaintoiselle kenraalilleen ja näin hän teroittaa sinullekin. Oletko perheenisä tai perheenäiti? Oletko kasvattaja? Oletko opettaja? Onko vastuullesi uskottu ihmisiä?
Kuuntele Vapahtajan käsky:
Ruoki minun karitsoitani.
Kaitse minun lampaitani.
Ruoki minun lampaitani.

Viimeisellä tuomiolla sinulta ei kysytä, olivatko tuulikaapit siistissä järjestyksessä ja tapettipinnat moitteettomat; tuliko opetussuunnitelmasta kaikki kohdat käsiteltyä ja upposiko derivaatta pehmeimpäänkiin kaaliin; menikö projekti sädehtien maaliin ja piiskattiinko alaiset suorituskykynsä huippuun.
Ei siellä Jeesusta tällaiset turhuudet kiinnosta.
Hän kysyy aivan jotain muuta:
Piditkö sinä huolta niistä ihmisistä, jotka uskoin sinun vastuullesi?
Olitko apuna ja tukena joukon viimeisille ja hankalillekin?
Entä mitä teit niille, jotka jäivät yksin?
Olitko sinä kastettuna kristittynä hyvä apupaimen vai pelkkä palkkapaimen?

MINISTERIUM

Samalla kuin Kristuksen ja Pietarin keskustelusta on jokaisen kastetun yleisen pappeutensa nojalla uskallettava oppia omaan elämäänsä välttämättömiä sotilasjohtajan taitoja, on selvää, että evankeliumissa Kristus puhuttelee apostolia, erityisen tehtävän saanutta kirkon opettajaa.
Kahdentoista apostolin jälkeen kristillisiin seurakuntiin kutsuttiin ja siunattiin kättenpäällepanemisen kautta pikku paimenia, episkopoksia ja presbyteerejä ja diakoneja ja diakonissoja. Näiden paimenten himmeitä ja haalistuneita jälkikasvuja kulkee edelleen keskuudessamme ja heitä nimitetään pastoreiksi. Se sana on latinaa ja tarkoittaa paimenta.

Minä olen elämäni aikana nähnyt oikean ammattipaimenen vain kerran.
Se meni näin.
Olin Rouvan kanssa linturetkellä Bulgarian vuoristossa Trigradin rotkossa ja pysähdyin vuoristotien varrelle kiikaroimaan niitylle. Niityllä oli lampaita ja taisiko olla vuohiakin hajallaan siellä täällä. Kukkasia natustivat ja tekivät pipanoita. Pianaikaa kiikaroituamme huomasimme miten lampaiden keskeltä hitaasti sukeutui esiin eriskummallinen hahmo. Se oli resuinen, ruskea ja risupartainen ukkeli, josta näki jo kahdensadan metrin päähän, että hän haisi pahalta. Tuulen mukana korviimme lensi kyrillisin kirjaimin muutama kipakka bulgarian sana ja näimme ukon viittilöivän vinhasti laumansa keskellä. Pastorin ilmeestä emme ottaneet selkoa, mutta ei ollut poissuljettua, että kohta lentäisi kiviä ja kirosanoja. Pois täältä lampaiden ruokapöydästä, laumaa häiriköimästä!
Kokosimme itsemme autoon ja jätimme bulgarialaisen pastorin seurakuntansa keskelle.

Yhdessä ja pyhässä yhteisessä kirkossa on melkein aina ja melkein kaikkialla uskottu, että kirkon pyhyys ei ole sen jäsenten eikä etenkään viranhaltijoiden pyhyyttä ja säihkettä.
Kirkon pyhyys on Kristuksen omaa pyhyyttä.
Pastorisi voi olla kärsimätön, oppimaton, taitamaton, mitätön, kädetön, parraton, verraton, laktoositon, hulvaton, rasvaton, tahdoton, älytön tai jopa täysin lahjaton.
Mutta hän hoitaa hänelle uskottua Jumalan sanan ja armon välittämisen palveluvirkaa. Jumalan sana ei ole hänestä lähtöisin eikä hänen keksimänsä.
Jumalan sana on Hyvältä Paimenelta itseltään ja se on sinua varten, sinun ruokaasi ja sinun juomaasi. Sitä pitää yksinäisen ja likaisen pastorin sinulle jakaa. Vaatteilla, tyylillä ja lahjoilla ei ole väliä.
Jos olet joskus tuntenut jonkun pastorin vähän pidemmän aikaa eli noin tunnin tai kaksi, olet varmasti ensimmäisenä huomannut, että tuossapa sitä olisi aika lailla parantamisen varaa ja synneissä kitkemistä. Eräs tuntemani luuseripappi valitteli kerran kirjeessään näin:

Tässä elämässä ja etenkin nykyaikana mikään ei ole piispalle, papille tai diakonille helpompaa ja hauskempaa ja ihmisten mielestä miellyttävämpää kuin viran hoitaminen leipätyönä ja olemalla kaikille mieliksi.
Mikään ei kuitenkaan ole Jumalan silmissä kurjempaa ja surullisempaa ja kirotumpaa.
Samoin mikään ei ole tässä elämässä ja etenkin nykyaikana piispalle, papille tai diakonille vaikeampaa, työläämpää ja vaarallisempaa kuin taistella suuren valtiaamme käskyjen mukaan. Ja taas, mikään ei ole Jumalan silmissä sen onnellisempaa!

Ja sitten kollegani jatkaa:

Mutta minä vain en osaa! En minä ole lapsena enkä nuorena saanut mitään oppia tällaiseen työhön. Siinä vaiheessa, kun aloin jotain ymmärtää, minut pantiin väkisin virkaan kaikkien syntieni palkkana (mitään muuta syytä minulle ei kyllä tule mieleen).
Luulen, että Herra tahtoo minua näin rangaista. Olenhan ollut kärkäs arvostelemaan muiden syntejä, niin kuin olisin kovastikin oppineempi ja laadukkaampi mies, ja nyt olen itse kokenut, mistä tässä kaikessa on kysymys.

(Aug. ep. 21, 1)

Mutta luterilainen tunnustusrintama on tässä asiassa vielä röyhkeämpi ja rohkeampi. Tunnustuskirjoissa ei puhuta pastorin henkilökohtaisten sankartekojen vähäisyydestä, vaan ihan silkasta jumalattomuudesta:
Sakramenteilla ja sanalla on Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehonsa, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin. (CA VIII).

Karitsaiseni, maanittelen sinua.
Älä ärsyynny yksinäiseen, likaiseen ja ärsyttävään bulgarialaiseen pastoriisi. Jostain syystä – ja vain Herra tietää miksi – Jumalan lasten taloudenpito on järjestetty niin, että evankeliumin elämän leipä ja uudestisyntymisen vesi ja itse Kristuksen kallis ruumis ja veri on uskottu seurakunnan pienten karvaisten kätten haltuun, ja erityisesti pastorin hoidettavaksi.

Mitä voin sanoa?
Koita kestää.

HYVÄ PAIMEN

Pastoreita on siis erilaisia ja eri likaisuusasteita ja tyyli vaihtelee. Tehtävä vain sama.
Mutta tänäänkin täällä seurakunnassa on vain yksi ainoa pastori, jolla on lisämääre ja titteli. Se määre on ”hyvä”. On kaikenlaisia pippejä ja pappeja, mutta vain yksi ainoa Hyvä Paimen. Hänet sinä tiedätkin.
Hän omistaa karitsansa.
Hän on antanut henkensä omiensa puolesta.
Hän antaa lempeästi tehtäviä risuisille ja resuisille don quijoiteilleen ja don camilloilleen. Ja kun nämä epäonnistuvat, hänen lempeytensä ei lopu eikä armoliittonsa horju.
Kun tulet messuun, sinua ei lopulta ruoki hauska seura ja tukeva pappi. Sinun ei kannata tulla tänne siksi että kirkkokahvilla sinua odottaa damn fine cup of coffee ja vappumunkit. Sekään ei ole ihan niin kovin tärkeää, vetävätkö vessat, kiiltääkö lattia ja ovatko kaikki pianot samassa vireessä. Samantekevää vihlooko pastorin liturgia amalgaamia tai repsottaako retoriikka.
Sinä olet täällä siksi, että kaikkien näiden kivojen asioiden alla ja niistä huolimatta saisit ruokaa Hyvältä Paimenelta, rakkaalta Jeesukselta Kristukselta. Se ruoka on kaikkein pyhin anteeksiantamus ja ilosanoma hänestä ja hänen teoistaan. Sen saat lahjaksi, täysin ansaitsematta, aina uudelleen.
Jeesus on sellainen paimen, että hän ei lyö eikä potki.
Jeesus on sellainen paimen, että hän sitoo ja parantaa.
Jeesus on sellainen paimen, että hän muistaa jokaikisen valkean ja mustan ja likaisenharmaan lampaansa nimeltä ja tarkalleen.
Jeesus on sellainen paimen, että hän ei koskaan, ei ikinä aja sinua pois, kun tulet hänen luokseen.
Tänään, kuten monina muinakin pyhinä, täällä kirkossa on teitäkin, jotka on vihitty erityiseen paimenen virkaan Kristuksen kirkossa. Olen varma siitä, että tiedätte, miltä tuntuu epäonnistua pappisvirassaan ja pappisvalassaan. Teille haluan sanoa hyvin painokkaasti, että Jeesus on sellainen paimen, että hän ei armolahjaansa ja kutsumistaan kadu.

Näin sanoo Herra Jumala: Minä etsin itse lampaani ja pidän niistä huolen. Niin kuin paimen pitää huolta lampaistaan, kun ne ovat hajaantuneet hänen ympäriltään, niin minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet. Minä kaitsen itse lampaitani ja vien itse ne lepäämään – näin sanoo Herra Jumala.

SAARNAN LYHYT MUTTA HENKILÖKOHTAINEN PÄÄTÖS

Minun pitäisi nyt lopettaa jo tämä saarna.
Minun on kuitenkin nyt lopuksi sanottava jotain lyhyttä mutta henkilökohtaista.
Olen ansaitsemattani ja yllätyksenä saanut elämässäni suuria lahjoja.
Jumala on antanut minulle kodin ja rakkaan perheen. On kärsivällisiä ja viisaita ystäviä. Ihana juttu, että Jumala viisaudessaan loi tähän maailmaan myös lintuja – vaikka ei ilmeisesti ihan kokonaan vain minua varten.
Mutta haluaisin teidän jokaisen nyt kuulevan, että tälle yksinäiselle, likaiselle ja joskus vähän kiukkuiselle pastorille te, rakkaat Turun Lutherin kirkon kristityt olette kallis, aivan korvaamaton ja niin kaunis lahja.
En jaksaisi ilman teitä ja rukouksianne.
Siksi sanon: Kiitos.

Edessä on meri | Pääsiäisyö 15.4.2017

2. Moos. 14: 8, 10-16, 21-22
Herra paadutti faraon, Egyptin kuninkaan, sydämen, niin että hän lähti ajamaan israelilaisia takaa juuri kun he olivat Herran johdolla kulkemassa pois Egyptistä. Faraon lähestyessä israelilaiset huomasivat yhtäkkiä, että egyptiläiset olivat aivan heidän kintereillään. Israelilaiset pelästyivät kovin, huusivat apua Herralta ja sanoivat Moosekselle: ”Oliko Egyptissä niin vähän hautatilaa, että sinun piti tuoda meidät tänne autiomaahan kuolemaan? Näetkö nyt, mitä olet meille tehnyt, kun veit meidät pois Egyptistä? Mehän sanoimme sinulle jo siellä: ’Anna meidän olla rauhassa ja palvella egyptiläisiä’. Parempi meidän olisi toki palvella egyptiläisiä kuin kuolla autiomaassa!” Mutta Mooses sanoi kansalle: ”Älkää pelätkö, vaan pysykää aloillanne, niin saatte nähdä, kuinka Herra pelastaa teidät. Sellaista, mitä te tänään näette tapahtuvan egyptiläisille, ette enää milloinkaan saa nähdä. Herra sotii teidän puolestanne, olkaa te hiljaa!”
Herra sanoi Moosekselle: ”Miksi sinä huudat minua avuksi? Käske israelilaisten lähteä liikkeelle. Kohota sauvasi, ojenna kätesi merta kohti ja halkaise sen vedet, niin israelilaiset voivat kulkea meren poikki kuivaa maata pitkin.”
Sitten Mooses kohotti kätensä merta kohti, ja Herra pani meren väistymään syrjään nostamalla ankaran itätuulen, joka puhalsi koko yön. Näin hän muutti meren kuivaksi maaksi. Vedet jakautuivat kahtia, ja kun israelilaiset kulkivat meren poikki kuivaa maata pitkin, vedet olivat muurina kummallakin puolen.

AKALLABÊTH

Maa järisi ja taivas kieppui ja kukkulat väistyivät ja Númenor vajosi mereen vieden mukanaan kaikki lapset ja vaimot ja neidot ja ylpeät naiset; ja kaikki puutarhat ja salit ja tornit, hautaholvit ja rikkaudet, jalokivet, seinävaatteet, maalatut ja veistetyt esineet, ja kaiken naurun ja ilon ja soiton, kaiken viisauden ja taruntiedon; ja ne katosivat ikuisiksi ajoiksi. Ja viimein suuri laine, vihreä, kylmä, vaahtopäinen, vyöryi yli maan ja otti syliinsä kuningatar Tar-Mírielin joka oli kauniimpi hopeaa ja norsunluuta ja helmiä. Liian myöhään yritti hän nousta jyrkkiä polkuja Meneltarman pyhälle paikalle, sillä vedet saavuttivat hänet ja hänen huutonsa hukkui tuulen ärjyntään.
(JRR Tolkien, Akallabêth, Silmarillion)

Näin kirjoitti JRR Tolkien kuvatessaan ylpeiden ja pahaan langenneiden, paatuneiden ihmisten saaren tuhoa, Numenorin häviötä. Numenorin viimeisen kuninkaan nimi oli Al-Pharazon. Hän tuhoutui kuin esikuvansa noustessaan maailman Luojaa vastaan.
Kuva kaikennielevästä valtavasta hyökyaallosta, jonka alle ihmiset jäävät, oli vaivannut Tolkienia pienestä pitäen. Se on pelottava kuva. Pimeältä mereltä hyökyvä vuoksiaalto, jota ei pääse pakoon. Se nielee alleen kaiken.
Numenorin kukistuminen oli yksi syy, miksi jo nuorena poikana rakastin syvästi Tolkienia. Minäkin nimittäin pelkäsin vettä. Pelkäsin keväisin ja syksyisin pelloille nousevaa eteläpohjalaista vitsausta eli tulvivaa jokea. Pelkäsin että kukaan ei aseta sen nousulle rajoja. Pelkäsin toistuvaa unta, jossa putoan sillalta tulvaan, ruskean, kylmän ja julman veden alle.

Tolkienin hyvä ystävä selittää omaelämäkerrassaan, mistä meressä on kyse. CS Lewis kertoo lapsuutensa kauheasta päivästä näin:

Tuli yö, jolloin olin sairas ja itkin sekä päänsäryn että hammassäryn takia ja olin ahdistunut, koska äitini ei tullut luokseni. Se taas johtui siitä, että hänkin oli sairas, ja erityisen oudolta minusta tuntui, että hänen huoneessaan oli useita lääkäreitä, kaikkialla talossa kuului ääniä, kuljettiin edestakaisin, ovia avattiin ja suljettiin. Se tuntui kestävän tuntikausia. Ja sitten tuli isä huoneeseeni kyynelet silmissään ja yritti saada kauhistuneen järkeni käsittämään asioita, joita se ei ollut milloinkaan aikaisemmin käsittänyt.
Äitini kuoleman mukana elämästäni katosi kaikki vakaa onnellisuus, kaikki tyyni ja turvallinen. Tulin kokemaan vielä paljon hauskuutta, monia hyviä asioita, monia Ilon pistoja, mutta en enää koskaan tähän asti tuntemaani turvallisuutta. Olin nyt merellä, josta kohosi saaria siellä täällä; suuri manner oli vajonnut syvyyteen kuin Atlantis.

En tiedä, ovatko kirjailijat keskustelleet joskus keskenään mereen vajoavasta Atlantiksesta.
Varmaankin ovat. Sama kuva yhdistää heitä, ja sillä on sama merkitys kuin sillä oli minullekin, ja minä rakastin molempien kirjailijoiden maailmoja.
Meri on tuntematon mahti, vihollisista viimeinen – Kuningas Kuolema.

VIIMEISELLÄ RANNALLA

Vanhassa testamentissa meri on juuri täsmälleen samanlainen mahtava ja tuhoava maailma.
Joka sinne astuu, saa kaiken toivon heittää.
Jos israelilaiset halusivat kuvitella kauheimman mahdollisimman olennon, he ajattelivat meren syvyyksissä asuvia suuria meripetoja, jotka valtavat kidat avoinna odottavat syvänteissä laivoista putoavia profeettoja.
Jaakobin pojat eivät olleet laivanrakentajia, heidän turvapaikkansa eivät olleet satamia vaan vuorilinnoja, kaukana meren alangoilta ja Filistean pakanoilta.

Ja nyt nuo heprealaiset on talutettu faaraota pakoon meren rantaan. Ojasta allikkoon. Sutta pakoon karhua vastaan. Siinä Jumalan omat seisovat, meren kauhun edessä, kintereillään Egyptin sotavaunut ja kiljuvat hevoset. Jo varhain kristityt ovat lukeneet Punaisenmeren ylitystä niin, että faarao kaikkine joukkoinensa on naamari kaikille niille tuhon ja turmion valtiaille, joiden edessä meidän pienten ja heikkojen on pakko langeta.
Faarao on Synti. Faarao on Kuolema. Faarao on Perkele ja kaikki hänen enkelinsä.

Silloin Herra Jumala aloittaa Suuren Jalopeuranmetsästysleikin: Leijonaa mä metsästän, tahdon saada suuren. Leijonaa mä metsästän, tahdon saada suuren. Edessä on meri! Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää – täytyy mennä sen halki!
Silloin idästä nousee tuuli.
Kaislakorin poika nostaa sauvan Punaisenmeren ylle. Kuoleman keskelle aukeaa elämän tie.

KUIVIN JALOIN

Astu sinäkin mukaan Exodukseen, Pakoonlähtöön, pois Egyptistä.
Astu kuivin jaloin Punaisenmeren lattialle, vedet muurina kummallakin puolen. Saat kulkea turvassa rakkaittesi kanssa, kans ystäväin ja omaisten ja nähdä vihreiden vesiseinien tuolla puolen häilyvät syvänteiden kammottavat olennot hurjine kitoineen ja pelottavine varjoineen.
Ne eivät sinua saaliikseen saa eivätkä sinuun koske.
Kuoleman meren yli vie vain yksi tie. Sen tien on valmistanut Kaikkivaltias Jumala Pojassaan Herrassa Jeesuksessa. Vaikka takanasi ja sivuillasi häilyy ja väikkyy pimeitä valtoja ja kauhun kuninkaita, “Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi! Älä arkana pälyile ympärillesi — minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni.”
Kristuksen ylösnousemus viikon ensimmäisenä päivänä on sinun Punainenmeresi. Kristuksen hauta on Kuningas Kuoleman kuolema ja Kadotuksen kadotus. Sinun takaa-ajajasi ovat kuolleet, ei heitä enää ole.
Et ole kuoleman oma, olet elämän oma.
Laulakaa ylistystä Herralle, hän on mahtava ja suuri: hevoset ja miehet hän mereen suisti!
Ja vaimeassa meressä vajoavien sieraimista nousevat kimaltavat taivaan kuplat.

Ystäväni ja heimolaiseni Musti Lähteenmaa on opettanut minulle aivan hienon eteläpohjalaisen pääsiäistroparin. Se kertoo tästä yöstä ja kohta aukenevasta aamusta, sinun ja minun Herran Jeesuksen ylösnousemuksesta. Se kertoo siitä, että koska Jeesus Kristus on noussut kolmantena päivänä kuolleista, enää ei tarvitse itkeä.
Kuivaa kyyneleet.
Älä sure itkien.

Pyhän Antoniuksen tuli | Pitkäperjantai 14.4.2017

Joh. 19: 16-30
Jeesusta lähdettiin viemään. Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata. Siellä sotilaat ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja kaksi muuta hänen kanssaan, yhden kummallekin puolelle ja Jeesuksen heidän keskelleen. Pilatus oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” Monet juutalaiset lukivat kirjoituksen, sillä paikka, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia. Teksti oli kirjoitettu hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi. Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: ”Älä kirjoita: ’Juutalaisten kuningas.’ Kirjoita, että hän on sanonut: ’Minä olen juutalaisten kuningas.’” Pilatus vastasi: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.”
Ristiinnaulittuaan Jeesuksen sotilaat ottivat hänen vaatteensa ja jakoivat ne neljään osaan, kullekin sotilaalle osansa. He ottivat myös paidan, mutta kun se oli saumaton, ylhäältä alas samaa kudosta, he sanoivat toisilleen: ”Ei revitä sitä. Heitetään arpaa, kuka sen saa.” Näin kävi toteen tämä kirjoituksen sana:
– He jakavat keskenään vaatteeni
ja heittävät puvustani arpaa.
Juuri näin sotilaat tekivät.
Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.
Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: ”Minun on jano.” Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: ”Se on täytetty.” Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.

TORAJYVÄ

Ranskassa lähellä Strasburgia on Colmarin kaupunki. Colmarin kaupungissa on vanha pyhän Antoniuksen luostari, joka nykyään toimii museona. Keskiajalla monet luostarit olivat myös sairaaloita ja niin oli tämä Antoniuksenkin luostari. Luostarisairaalassa on tietenkin ollut kappeli eli kirkkotila, jossa on yhä tänä päivänä esillä valtavan kokoinen alttaritriptyykki. Seisoin vuosia sitten eräänä heinäkuun päivänä tuon hurjan maalauksen edessä. Sen maalaria ei tunneta nimeltä. Puhutaan vain Isenheimin alttaritaulusta.
Tuossa Colmarin sairaalassa hoidettiin erityisesti tiettyyn tautiin sairastuneita. Tautia kutsuttiin sattuvasti Pyhän Antoniuksen tuleksi. Keskiajalla ei tiedetty, miksi jotkut sairastuivat tähän sairauteen, missä raajat tulehtuivat ja joutuivat lopulta kuolioon, syntyi paiseita eri puolille ruumista. Joskus sairauteen liittyi hallusinaatioita. Taudin loppuvaiheessa kuolioon joutuneet jäsenet putosivat pois, ihminen kouristeli ja lopulta menehtyi. Sairaus johtui viljassa elävästä loiskasvista, torajyvästä, mutta tämä ymmärrettiin vasta 1600-luvulla.
Isenheimin alttaritauluun on taiteilija maalannut ruman Jeesuksen. Vapahtajan ruumis on paiseiden peitossa. Antoniuksen sairaalan potilaat ovat kirkossa katselleet Kristusta, joka sairastaa samaa tautia kuin he.
Kaikki evankelistat kertovat karusti ja peittelemättä, jopa inhorealistisesti, että Jeesus kuoli ristillä, todella ja oikeasti kuoli. Jo hyvin varhain ajatusta siitä, että Jumala syntyisi oikeasti ihmiseksi ja kuolisi oikeasti niin kuin me ihmiset kuolemme – kivussa, yksin ja rumasti – pidettiin epämiellyttävänä. Ehkä Jeesus vain näytti ihmiseltä. Ehkä hän vain näytti kuolevan, näytteli ja teeskenteli osoittaakseen sympatiaa meille alhaisille olennoille. Mutta evankelistat ja heidän myötään Isenheimin mestari ovat tinkimättömiä.
Kristus todella kuoli. Hän oli todellinen ihminen, kärsivää lihaa ja vuotavaa verta, juuri niin kuin mekin.
Ja juuri siksi ristillä kuoleva Jumala on täynnä kauneutta ja lohtua, ja on paratiisin portti.
Tulemalla ihmiseksi ja kantamalla ihmisyyttä Jumala on pyhittänyt sinun ruumiisi ja sinun elämäsi ja vieläpä sinun kuolemasi. Itse Jumala ei ole pitänyt liian halpana syntyä äidistä likaiseen maailmaan sodan ja metelin alle; itse Jumala ei ole pitänyt liian kauheana kärsiä, haavoittua, vuotaa verta, kokea kipua, kuolla pahojen ihmisten käsiin.
Opettele ajattelemaan Jesajan vaikuttavaa laulua Herran kärsivästä palvelijasta siis aivan konkreettisesti ja monen kuorman kantajana:
hän kantoi meidän kipumme,
otti taakakseen meidän sairautemme
.
Tällaisena Colmarin p. Antoniuksen luostarin potilaat katselivat rakasta Jeesustaan. Hänen yllään ristillä olivat heidän sairautensa, Kristus oli ottanut ne omakseen. Ja siksi kuolemaa ei tarvinnut pelätä.
Ihmiseksi syntynyt Jumala on ottanut omakseen sinun sairautesi, itkusi, haavasi, hajonneet päiväsi, kärsimyksesi, joskin myös syntisi ja syyllisyytesi ja häpeäsi mutta ei vain niitä –vaan kaikki taakkasi. Ne ovat hänen yllään. Ne ovat hänen omansa.

PÄÄKALLO

Sitä kohoumaa, jolle Jeesus ristiinnaulitaan, sanotaan Golgataksi eli Pääkallonpaikaksi. Ehkä kukkulan muoto on tuonut mieleen kallon, mene ja tiedä. Yksinkertaisin selitys taitaa olla, että kyseessä oli teloituspaikka eikä mikään Hopearinne tai Päivänsäteen päiväkoti. Myöhemmin Golgatan nimeen liittyy toinen aika hieno merkitys. Keskiaikaisissa maalauksissa ristiinnaulitsemisesta löytyy usein ristin juurelta, ristin alta, pieni maakolo eli hauta, josta tarkka katsoja löytää pääkallon. Tällainen kallo löytyy vaikkapa Andreas Paviaksen ikonista. Mikä ihmeen kallo se siellä kurkkii ja irvistelee? Miksi Kristuksen veri huuhtoo sitä?
Maalarit vastaavat: sehän on tietysti sinun isäsi Aadamin pääkallo, sillä Jeesuksen risti pystytettiin samalle paikalle, mihin Aadam on haudattu.
Vanhat ristiinnaulitun kuvat kertovat siis ovelalla tavalla samaa kuin jo Raamattu:

Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan.

Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto. Näin Jumala on antanut armonsa rikkauden tulla runsaana osaksemme […] hän oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaiken, mitä on taivaassa ja maan päällä.

Jumala näki hyväksi
antaa kaiken täyteyden asua hänessä
sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa.

Näissä Uuden testamentin kohdissa kuuluu kirkkaasti, että sovitus ja Kristuksen risti on kosminen ja universaali tapahtuma. Ristillä ei vain laastaroida tai kuitata joitain ja joidenkin ihmisten virheitä, vaan koko maailman.
Koko maailma sovitetaan.
Koko maailma vanhurskautetaan.
Koko maailmalle ostetaan autuus.
Koko se vahinko ja kauheus ja turmelus, minkä Aadam ja Eeva ja kaikki me heidän lapsensa olemme saaneet aikaan: sen Jumala korjaa Kristuksessa ja hänen elämässään ja kuolemassaan. Lyonin piispa Irenaeus nimittää tätä valtavaa korjaustyötä ja ihmiskunnan täysremonttia recapitulatioksi eli pään paikalleen asettamiseksi.
Aadamin irtopää asetetaan ihkauutena ja hienona uudelleen paikalleen Jeesuksessa.

PRO NOBIS

Luther varoittaa kristittyjä siitä, että nämä eivät viettäisi pitkäperjantaita kauhistellen kuinka kamala kuolema Jeesuksella oli ja kuinka surullista on kun Jeesuksen piti kuolla niin rumasti. Kristitylle Kristuksen kärsimyksen hedelmä on se, että ymmärtää: rakas Jeesus kuoli minun puolestani, meidän tähtemme (pro nobis). Ristiinnaulittu Jeesus vie katseen puoleensa, vetää katseen häneen: ristillä olevaa Jeesusta on kaunis katsoa, koska hän on uskonelämän keskus, ei minä ja se mitä minä saan uskossani aikaan ja etenen ja pyhäännyn.
Minua on monesti puhutellut Teemu Kakkurin kuvaus elämänvaiheistaan. Nuorena hänen kristityn elämänsä oli ajautunut pimeyteen, jossa hänen piti tehdä kaikkensa uskonsa ja Jeesuksensa puolesta. Tästä pimeydestä pääsi pois vain niin, että katsoi ristille ja huomasi kenet sinne on naulittu. Näin Kakkuri:

Pimeään mennessäni usko oli suorittamista, jolla kannattelin Jumalaa. Jumala oli hirmuinen järjestelmä. Semmoinen kuin on suuri sekoitusmylly Pink Floydin elokuvassa The Wall. Olin hukannut nuoruuteni yksinkertaisen uskon ja kuormittanut sieluni herätysliikkeen systeemillä. Laki on läpipääsemätön musta suuri seinä, jolla on lopulta vain yksi sanoma: sinun täytyy!

Sinun täytyy herätä, havahtua, katua, särkyä, kääntyä, murtua, antautua, rukoilla, pyytää, siunata, eheytyä, kilvoitella, pyhittyä. Ja mikä hirveintä, sinun täytyy uskoa. Sinun.

Evankeliumi ei ole seinä, vaan elävä lähde, joka lupaa: sinä saat uskoa. Kun se jotain lupaa, se täyttää sen myös itse. Sinun ei tarvitse kannatella jumalasysteemiä, vaan sinä saat suojaksesi vahvat käsivarret, jotka kannattelevat.

Jumalahirviön sijasta aloin tavoitella evankeliumia. Edelleen minua hirvittää sellainen ylimalkainen marmatus, jonka mukaan armoa julistetaan liikaa ja liian kevyesti. Asia on päinvastoin. Armoa ei julisteta koskaan tarpeeksi. Mooseksella on julistajansa joka kadunkulmassa ja lakimiehiä on puhelinluettelo pullollaan. Mutta Kristuksella ei ole tarpeeksi julistajia. Paavalikin halusi hylätä puheen loiston ja viisauden ja tuntea vain Kristuksen, ja Hänet ristiinnaulittuna. Hän on meidän syntiemme sovitus, eikä vain meidän, vaan koko maailman. Se kuulosti hyvältä, koska maailmaan minäkin kuuluin. Minullakin on – jos ei enää uskoa – niin kuitenkin sovitus.

Kristityn uskon polttopisteessä ei siis ole hänen oma uskonsa vaan Kristus ja Kristus ristiinnaulittuna, sinun tähtesi, meidän tähtemme.

Afrikan piispa Augustinus kuvaa pitkäperjantain tapahtumat koulupäivänä, schola crucis. Ristiinnaulittu Jeesus on opettaja eli proffa. Hänen vierellään roikkuvat rikolliset ovat koululaisia eli opiskelijoita. Augustinus kertoo tällä kuvalla, mikä on korkeinta sivistystä tässä elämässä. Se on: olla Jeesuksen vierellä, kivussa ja surussa, elämässä ja kuolemassa. Ja korkein, viisain ja oppinen teologinen keskustelu on kuiskata Jumalan Pojalle: “saanko minäkin tulla sinun luoksesi? jaksatko muistaa minutkin?”

Likainen tusina | Kiirastorstai 13.4.2017

Joh. 13: 1-15
Pääsiäisjuhla oli jo tulossa, ja Jeesus tiesi, että oli tullut se hetki, jolloin hänen oli määrä siirtyä tästä maailmasta Isän luo. Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti.
He olivat kokoontuneet aterialle, ja Paholainen oli jo pannut Juudaksen, Simon Iskariotin pojan, sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen. Jeesus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen. Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan. Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla.
Kun Jeesus tuli Simon Pietarin kohdalle, tämä sanoi: ”Herra, sinäkö peset minun jalkani?” Jeesus vastasi: ”Tätä, minkä nyt teen, sinä et vielä käsitä, mutta myöhemmin sinä sen ymmärrät.” Pietari sanoi hänelle: ”Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!” Jeesus vastasi: ”Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.” Silloin Simon Pietari sanoi: ”Herra, älä pese vain jalkojani, pese myös kädet ja pää.” Tähän Jeesus vastasi: ”Se, joka on kylpenyt, ei tarvitse pesua, hän on jo puhdas. Ja te olette puhtaita, ette kuitenkaan kaikki.” Jeesus tiesi, kuka hänet kavaltaisi, ja siksi hän sanoi, etteivät he kaikki olleet puhtaita.
Pestyään heidän jalkansa Jeesus puki viitan ylleen ja asettui taas aterialle. Hän sanoi heille:
”Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.”

PAHAT AJATUKSET

Mistä pahuus alkaa?
Se saa alkunsa salassa ja syvällä, siellä minne kukaan toinen ihminen ei näe. Pahuus alkaa mielessä, yksityisissä ajatuksissa. Raamatussa sanotaan:
Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, hän katui, että oli tehnyt ihmisen, ja murehti sitä sydämessään.
Ja Jeesus opettaa:
“Se mikä tulee ihmisestä ulos, se saastuttaa ihmisen. Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet.”
Näin käy Juudaksellekin. Hänen sydämessään ja ajatuksissaan alkaa itää pahuus. Johannes sanoo: Paholainen oli jo pannut Juudaksen, Simon Iskariotin pojan, sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen.

Meille 2000-luvun psykokirkon lapsille on opetettu paljon ja hartaasti, että tunteiden tuntemisessa ei ole mitään väärää. Kielteisetkin tunteet tulee sallia, purkaa ja “käsitellä”.
Aina kristityt eivät ole ajatelleet näin.
Varhaisessa kirkossa kuva tunteista ja sydämen salaisista ajatuksista oli paljon mutaisempi, epäilevämpi.
Tunteiden ja toistuvien ajatusten vallassa ihminen saattoi kääntyä pahaan, langeta kiusaukseen. Tunnettu askeettiopettaja Evagrios Pontoslainen kuvailee ja erittelee kahdeksan erilaista pahan kiusausta, joita hän nimittää ajatuksiksi, pahoiksi ajatuksiksi (poneroi logismoi). Tällaisia pahoja ajatuksia Evagrios vertaa skorpioniin.

Älä anna skorpionin pitkään istuskella sylissäsi,
äläkä pahan ajatuksen sydämessäsi.

(Evagrios, Ad monachos 58)

Evagrios on taitava kuvailemaan erilaisten pahojen ajatusten kognitiivisia prosesseja: sisäistä, kalvavaa puhetta, joka kiertää mielessä ahdistavaa kehää. Paha ajatus ei ole puhdas tunne vaan sillä on aina sanallinen ja mielikuvallinen muoto. Näin Evagrios kuvaa munkkia, jonka kimppuun käy penseyden perkele.

Penseyden demoni, jota nimitetään myös keskipäivän demoniksi, on kaikkein vaivalloisin demoni. Se käy munkin kimppuun noin kymmenen aikaan aamupäivällä ja piirittää hänen sieluaan iltapäivä kahteen. Ensin demoni saa auringon liikkeen näyttämään hyvin hitaalta tai jopa pysähtymään, niin että päivä tuntuu 50 tunnin mittaiselta. Sitten se saa munkin vilkuilemaan ikkunasta ja pakottaa hänet jatkuvasti ulos katsomaan, missä aurinko on ja kuinka kauan kestää vielä ennen kuin kello on kolme ja pälyilemään kaikkiin suuntiin, olisiko jossain muita veljiä. Sitten demoni saa munkin vihaamaan koko paikkaa ja elämäntapaansa ja työtään. Demoni saa munkin ajattelemaan, että veljet eivät enää oikeasti välitä hänestä eikä kukaan tule hänen kanssaan juttelemaan. Jos joku on vastikään loukannut munkkia, demoni muistuttaa häntä tästäkin saadakseen munkin vihan kasvamaan. Se saa hänet haluamaan muualle, missä hän saisi helposti kaiken tarvitsemansa ja elämään helpommin ja mukavammin. Sillä eihän Jumalan palveleminen ole sidoksissa sijaintiin, demoni lisää, Jumalaa voi palvella ihan kaikkialla. Tähän demoni lisää muistoja munkin perheestä ja hänen entisestä elämästään ja toteaa, että munkilla on edessään vielä pitkä elämä ja piirtää hänen eteensä näkymiä siitä, kuinka rasittavaa askeetin elämä onkaan. Näin demoni käyttää kaikki mahdolliset keinot saadakseen munkin jättämään kammionsa ja luopumaan taistelusta. (Evagrius, Kahdeksan pahaa ajatusta)

Johannes ei kerro näin tarkasti, millaisia ajatusketjuja ja mielikuvia Juudas kelaa sydämensä sisällä, mutta syyn ja seurauksen suunta on sama. Ensin sikiävät pahat ajatukset, sitten niitä aletaan ruokkia ja helliä, ja sitten syntyy kuin itsestään paha teko.
Ovatko Raamatun ja Evagrioksen kuvat pahoista ajatuksista sinulle tuttuja? Millaisia ajatuskulkuja sinä olet tällä viikolla katsellut oman sydämesi kotiteatterissa? Vihan pitoa vai lihan himoa? Katkeruutta vai penseyttä? Viime vuosisadalla vaikuttanut virsirunoilija Antti Saarenketo liittyy evagriolaiseen traditioon näin:
Aamusta iltaan
Illasta aamuun
Sisällöst et tiedä
Mut sä kelaat vaan
Mut sä kelaat vaan

(The Road)

PUHTAAKSI

Jeesuksen seuraajat ovat likaisia ihmisiä. Heidän Herransa tahtoo siksi pestä heidät. Pietari ensin estelee, mutta kuultuaan, että Jeesus ei voi olla hänen kanssaan tekemisissä ilman puhtaaksi peseytymistä, Pietari tulee toisiin ajatuksiin. ”Herra, älä pese vain jalkojani, pese myös kädet ja pää.”
Uuden testamentin sivuilta tiedämme, että puhtaus ja peseytymiset olivat Jeesuksen ajan ihmisille tärkeä asia. Erämaassa elävä Qumranin yhteisö kylpi altaissa yhtenään pysyäkseen yltä päältä puhtaana. Vähän kuin meillekin, jotka lotraamme käsidesien ja virustentorjunnan kanssa. Varomme kovasti ulkoa sisään tulevia pöpöjä ja arvostamme hygieniaa. Kaiken pitää olla tiptop ja suitsait, niin hipiän, huoneiston kuin hondan. Kaiken – paitsi sydämen sisustan ja ajatusten.
Ehkä Pietari on jo oivaltanut Mestarinsa opetuksista ja arvoituksellisista teoista, että nyt ei puhuta varpaanvälien siivoamisesta tai sormien desinfioimisesta.
Jos haluaa olla Jeesuksen oma, pitää olla puhdas.
Ja jos haluaa olla puhdas, täytyy antaa Jeesuksen puhdistaa.
Vanha testamentti kertoo tulevasta viikonlopusta Jerusalemissa näin: Sinä päivänä Daavidin suvulle ja Jerusalemin asukkaille puhkeaa lähde, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta. (Sak. 13:1)
Jumalan Poika on pessyt ja puhdistanut sinut kasteen jumalallisessa ja ihmeellisessä vedessä. Olet kylpenyt. Olet puhdas. Et ole sittenkään Paholaisen likaisten ajatusten vanki, vaan Kristuksen vapaa lapsi. Tänä iltana saat tulla iloiten Jeesuksen aterialle, se on se avoin lähde, joka puhdistaa yhä edelleen synnistä ja saastaisuudesta. Niin ravassa ja liassa et voi olla, etteikö Kristuksen verestä olisi sinua huuhtomaan hänen kultaista lastaan. Tule tänään ilossa ja rauhassa ehtoollispöytään, pitopöytään, jossa Jeesus Kristus, Jumalan Poika, maailman Vapahtaja, palvelee juuri sinua.
Myös Evagrios Pontoslainen ohjaa kuulijansa pahojen ajatusten lääkärille, kasteen uskoon:

Älä työnnä syrjään pyhiä uskonsääntöjä,
jotka isäsi ovat sinulle opettaneet.
Älä hylkää kasteesi uskoa,
älä heitä pois hengellistä sinettiä,
koska siten Herra tulee sinun sieluusi
ja suojelee sinua pahana päivänä.

(Evagrios, Ad monachos 124)

YMMÄRRÄTTEKÖ

Illan päätteeksi Jeesus kysyy oppilailtaan vielä viimeisen kysymyksen: Ymmärrättekö te, mitä teille tein?
Ihmisen Poika ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan.
Kristus Herra, Kaikkivaltias, polvistuu pienten ja likaisten ihmisten eteen, heidän orjakseen ja heidän siivoojakseen.
Suuri Jumala ei pidä halpana eikä arvottomana hauraita, sairaita, huonoja ja heikkoja.
Rakas kristitty, sinä joka olet terve, vahva, hyvinvoiva etkä tarvitse kenenkään apua: ehkä sinun tulisi tänään oppia jotain Mestarilta?

Ketä sinä rakastat | 9.4.2017

Joh. 12: 1-8
Kuusi päivää ennen pääsiäistä Jeesus tuli Betaniaan, missä hänen kuolleista herättämänsä Lasarus asui. Jeesukselle tarjottiin siellä ateria. Martta palveli vieraita, ja Lasarus oli yksi Jeesuksen pöytäkumppaneista.
Maria otti täyden pullon aitoa, hyvin kallista nardusöljyä, voiteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan. Koko huone tuli täyteen voiteen tuoksua.
Juudas Iskariot, joka oli Jeesuksen opetuslapsi ja josta sitten tuli hänen kavaltajansa, sanoi silloin: ”Miksei tuota voidetta myyty kolmestasadasta denaarista? Rahat olisi voitu antaa köyhille.” Tätä hän ei kuitenkaan sanonut siksi, että olisi välittänyt köyhistä, vaan siksi, että oli varas. Yhteinen kukkaro oli hänen hallussaan, ja hän piti siihen pantuja rahoja ominaan. Jeesus sanoi Juudakselle: ”Anna hänen olla, hän tekee tämän hautaamistani varten. Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole.”

TUOKSUA TUOKSUA TUOKSUA RAKKAUDEN

Annahan kun kysyn sinulta arkaluontoisen kysymyksen:
Paljonko ansaitset vuodessa rahaa?
Saat laskea hetken, ole hyvä.
Sitten kun sinulla on summa suurin piirtein tiedossa – ei mitenkään sentilleen nyt tarvita – niin teen sinulle ehdotuksen:

Tuhlaa se.

Hanki sillä jotain täysin turhaa. Hanki jokin henkeäsalpaavan tarpeeton ylellisyystuote, jotain mistä ei jää sinulle mitään käteen, ei mitään hyötyä. Hanki jotain räikeän kertakäyttöisen kallista, joka ei ole sijoitus eikä säästö.

Sellainen luksusparfyymi on Betanian Marialla kädessään. Mistä ihmeestä hän on sellaisen saanut? Nardusta valmistettiin Himalajan rinteiden heinäkasvista ja idän kauppareittien myötä pieni alabasteripullo on päätynyt Marian kotiin. Roomalaiset vauraat eliittikirjailijat olisivat olleet valmiita maksamaan valtavia summia tuosta pienestä astiasta. Et löydä Stockmannin hajuvesiosastolta mitään niin kallista hajua.
Calvin Kleinin Eternity ja Truth ovat jonninjoutavaa katkua nardukseen verrattuna.
Maria rikkoo pullonsa sinetin ja lorottaa koko pullollisen tuota huikean arvokasta tavaraa ystävänsä Jeesuksen jalkoihin pestäkseen ne matkan rasituksista ja saadakseen ilta-aterialle hyvän tunnelman.

Jeesuksen ystävä Maria toimii hetken mielijohteesta ja oikusta, ja ai että se maksaa hänelle rahaa. Olisitko sinä niin pöhkö, että ostaisit kymppitonnilla samppanjaa ja kaataisit sen yhdessä illassa iloisen seurueen kurkkuihin?
Jeesuksen ystävä Maria tekee äkisti jotain ainutkertaista. Samankaltainen tilanne on kuvattu talteen muissakin evankeliumeissa. Se on kerrottu, koska läsnäolleita ihmisiä on järkyttänyt syvästi, miten joku voi rakastaa Jeesusta niin paljon, ettei mieti lainkaan, ei ollenkaan, ei yhtään, mitä tuollainen ele, kerran tehty, hetkessä ohi – mitä se oikein tuli maksamaan.

Johanneksen evankeliumiin on jäänyt luksusparfyymin käytöstä myös realistinen jälki: koko huone on tullut täyteen voimakasta tuoksua. Voi olla, että Jeesuksen ajan ihmiset olivat valmiita maksamaan hyvistä hajuista vielä enemmän kuin me tax free –ajan kasvatit, jotka käymme joka päivä suihkussa ja haisemme harvoin miltään.

Apostoli Paavali on myös käyttänyt nenäänsä nuuhkimiseen. Sen huomaa siitä, miten hän puhuu tänään kirjeessään Jeesus-deodorantista.
Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua!

Paavalille Jeesuksen nimi eli maine on kuin hyvä tuoksu, elämän tuoksu. Mutta hän on tietoinen siitä, että toiset nyrpistävät nenäänsä tälle hajulle. Jeesus voi myös oksettaa ja ällöttää. Betanian pienestä illallishuoneesta koko maailmaan levinnyt Jeesusparfyymin haju ei ole jotain hajutonta mautonta väritöntä, joka ei haittaa eikä ärsytä ketään.
Se jakaa.
Se on toisille kuoleman haju, joka tuo kuoleman, toisille elämän tuoksu, joka tuo elämän.

Rakas ystävä, kumpaa hän on sinulle?
Palmusunnuntai aloittaa hiljaisen viikon, jonka aikana sinun mestarisi ja kuninkaasi riisutaan vallasta, voimasta, ystävistä, vauraudesta, lopulta jopa elämästä. Hänen seuraajanaan et voi olla neutraali etkä hajuton. Joko Kristus on kunnian kuningas ja herrojen Herra, ja silloin kaikki muut rakkaudet kuihtuvat turhiksi hänen rinnallaan – tai hän on rikottu toivo ja tuhlattu hetki. Silloin sinä olet vielä synneissäsi ja toivoa vailla ja voit rauhassa viettää tulevan viikkosi miten ikinä haluat. Vaikka Stockmannilla tekemässä ostoksia.

Sano siis minulle, ketä sinä rakastat.

KOLMESATAA

Jeesuksella on Marian lisäksi toinenkin ystävä.
Hän on Jeesuksen oppilas ja hänen nimensä on Juudas. Marian tuhlailu ja ökyrakkaus pistää Juudasta vihaksi. Evankelistan kuvaus tästä Jeesuksen ystävästä on hirveän karu.
Tätä hän ei sanonut siksi, että olisi välittänyt köyhistä, vaan siksi, että oli varas. Yhteinen kukkaro oli hänen hallussaan, ja hän piti siihen pantuja rahoja ominaan.
Hiljaisen viikon tapahtumat tulevat kertomaan vielä lisää kauhistuttavia asioita tästä Jeesuksen ystävästä. Nyt saamme vain välähdyksen Juudaksen sydämeen. Se on vilpillinen ja valheellinen sydän, varkaan sydän, pettäjän sydän. Juudaksessa surullisinta on juuri se, että hän istuu siinä Jeesuksen ystävien seurassa, samassa pöydässä ja samassa juhlassa Herransa kanssa, mutta hänen sydämensä on muualla.
Kolmesataa rahaa!
Ne olisi voitu antaa köyhille!

Kuten kaikki ahneet ihmiset, Juudas ei itse ajattele olevansa ahne. Miten paljon kaikkea hyvää ja hienoa tuolla rahalla saisikaan. Mihin kaikkeen hyödylliseen sitä tarvitaan.
Raha on kuin alkoholi, petollista ja kavalaa ainetta, joka kietoo juuri sinut syleilyynsä vaikka kuinka valistuneesti nauraisit osaavasi hyvin vastustaa sen otetta.

VOIDELTU

Rakas kristitty, tiesitkö että Jeesuksen ystävän Marian teko on kätketty sinun titteliisi? Olet saanut kristityn nimen Kristukselta, joka on sinun Herrasi. Kristus taas on helleenien kieltä ja se on käännetty juutalaisten kuningasta tarkoittavasta sanasta. Mutta se sana on erityinen. Se kertoo, miten kuninkaasta on tullut kuningas. Hänet on voideltu. Kuuntelehan tätä:

Pappi Sadok ja profeetta Natan sekä Benaja, Jojadan poika, lähtivät matkaan. He nostivat Salomon kuningas Daavidin muulin selkään ja veivät hänet Gihonin lähteelle. 39 Pappi Sadok oli pyhäkköteltasta ottanut mukaansa öljysarven, ja hän voiteli Salomon kuninkaaksi. Torvet soivat, ja kansa huusi: “Eläköön kuningas Salomo!” 40 Kaikki tulivat hänen perässään ylös kaupunkiin, ja he soittivat huiluja ja riemuitsivat, niin että maa oli haljeta heidän huudostaan.
(1. Kun. 1)

Eläköön Kuningas!
Jeesuksen voitelee yksi hänen ystävistään vähän ennen kruunajaisia kuninkaaksi. Mutta kuningas itse on eri mieltä. Hän tietää, että kruunajaiset ovat hänelle kuolemaksi ja että aivan pian häntä voidellaankin kuolleena.
Kuolkoon Kuningas!

Rakas kristitty, kutsun sinut mukaan suureen viikkoon juuri tämän Kuninkaan alamaisena. Sinäkin olet hänen ystävänsä. Sinutkin on kastettu hänen kuolemaansa. Pysähdy seuraamaan Kuninkaasi kulkuetta: miten se lähtee pyhään kaupunkiin, miten kuningas vangitaan, miten häntä pilkataan, miten häntä lyödään ja miten hänet surmataan.
Sellainen on sinun kuninkaasi. Kaiken tämän hän ottaa kantaakseen rakkaudesta sinuun. Kristus tuhlaa pois kaiken, heittää aivan kaiken sikseen, ostaakseen ja saadakseen sinut. Hän ei epäröi eikä laske. Hän lunastaa sinut, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä kalliilla verellään.
Jos sinä oletkin vilpillinen, on Kristus uskollinen.
Jos sinä rakastatkin roskaa, niin Kristus rakastaa sinua, lastaan.
Jos sinä oletkin kiinni valheessa, niin Kristus puhuu totta.
Jos sinä olet toivoton, on Kristus sinun ainoa toivosi.

Rakas kristitty, kutsun sinut mukaan suureen viikkoon. Tule joka ilta, jos voit. Tule viimeisellä ja yhdennellätoista hetkellä, ellet muuta voi.
Ja kun tulet, katso silmiin kuningastasi ja kysy:

Sano minulle, ketä sinä rakastat.

Käärmeen puremat | 26.3.2017

1. Moos. 3: 8-15
Kun iltapäivä viileni, he kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa. Silloin mies ja nainen menivät Jumalaa piiloon puutarhan puiden sekaan. Herra Jumala huusi miestä ja kysyi: ”Missä sinä olet?” Mies vastasi: ”Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin.” Herra Jumala kysyi: ”Kuka sinulle kertoi, että olet alasti? Oletko syönyt siitä puusta, josta minä kielsin sinua syömästä?” Mies vastasi: ”Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän, ja minä söin.” Silloin Herra Jumala sanoi naiselle: ”Mitä oletkaan tehnyt!” Nainen vastasi: ”Käärme minut petti, ja minä söin.”
Herra Jumala sanoi käärmeelle:
– Koska tämän teit, olet kirottu.
Toisin kuin muut eläimet,
karja ja pedot,
sinun on madeltava vatsallasi
ja syötävä maan tomua
niin kauan kuin elät.
Ja minä panen vihan sinun ja naisen välille
ja sinun sukusi ja hänen sukunsa välille:
ihminen on iskevä sinun pääsi murskaksi,
ja sinä olet iskevä häntä kantapäähän.

KÄÄRMEEN PUREMAT

Näetkö koskaan painajaisia?
Tänään kastettavan Altti-pojan isä Lauri kertoi perjantaina nuortenillassa lapsuutensa kamalimman painajaisunen, joka kieltämättä oli aika hyytävä. Laurin painajainen on kuitenkin ihan pikkukakkosen postia siihen painajaiseen verrattuna, joka on vaivannut minua pienestä pojasta asti ja yhä vieläkin, onneksi harvoin.
Kerron sen nyt teille.
Kiinnittäkää turvavyöt.
Unessani olen kotona, siis lapsuudenkodissani Etelä-Pohjanmaalla omassa huoneessani. Ovi on kiinni. Unen hitaudessa kuin vedessä kelluen kävelen huoneeni ovelle. Avaan sen.
Katseeni kiinnittyy eteisaulan lattialla olevaan mustaan liikkeeseen ja tajuan että se on käärme. Kavahdan taaksepäin ja yritän juosta käärmeen tieltä pois. Mutta kuten tiedätte, unissa ei kannata juosta. Se vain pahentaa asiaa. Kun olen ottanut muutaman askeleen, huomaan että mustaa liikettä on siellä täällä lattialla. Ja sitten tajuan, että koko lapsuudenkotini lattia kihisee ja kuhisee ja vääntelehtii paksuja, pahansuopia, mustankiiltäviä ja myrkyllisiä käärmeitä eikä minulla ole mihinkään minne paeta eikä ketään joka auttaa. Siihen kauhistavaan tunteeseen sitten on mukava herätä.

En usko, että on sattumaa, että käärme on pahuuden kuva. Ihminen on luotu ja kehittynyt niin, että ruohikossa kavalasti matava ja silmää nopeammin käteen ja jalkaan iskevä, vain kaksi pientä haavaa jättävä matelija herättää inhon ja kavahduksen refleksin. Uskon, että painajaiseni on peräisin kauempaa kuin lapsuudestani. Se on esi-isiltäni Afrikasta ja heitä ennen Paratiisista, silloin kun me kaikki olimme Aadam ja olimme Eeva, ihminen ja ihmisten äiti ja meistä tuli käärmeen puremia.

Kannattaa havaita, mikä alkukertomuksessa on käärmeen myrkky. Se on valhe. Vapahtaja nimeää Saatanan valheen isäksi ja kun Saatana valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sitä minkä niin hyvin osaa.
Valhe ja puolitotuus on kavalaa. Se leviää näkymättä, hiipien kuin myrkky suonissa. Jo Eedenin puutarhassa tuo myrkky saa aikaan sitä, mitä se on sen jälkeen aina tehnyt: valheet ja vilppi ajavat ihmiset erilleen ja kääntävät heidät toisiaan vastaan. Itseään toteuttava kadottaa itsensä. Vapaaksi haluava päätyy irralleen. Kaikkein karuimmin kertoo apostoli: synnin palkka on kuolema. Synti tappaa, kotona ja puutarhassa, siellä missä odotit, ja siellä missä et.
Aikamme merkittävin helsinkiläisteologi Christel Sundberg kuvaa lankeemuksen seurauksia näin:
Mä jätin miehen
Mä jätin naisen
Mä jätin kissat, koirat, kaiken
Mannerheimintielle auton
Ja avaimet rattiin

Vaihdoin lakanat
Ja puhelimen,
Numeron ja sukunimen
Esimiehen yritykseen
Pokerin pasianssiin

Mä halusin olla
Vapaa ja yksin
Mut joku sarvipäinen
Lisäs siihen -äinen
Musta tuli
Vapaa ja yksinäinen

(Chisu, Vapaa ja yksin)

Meille Aadamin ja Eevan pojille ja tyttärille käärme on siis tuttu. Pelkäämme sen puremaa. Pahuus on painajainen. Siksi ei ole mikään ihme eikä kumma, että kun saamme lahjaksi omia pieniä lapsia, poikia ja tyttäriä, teemme kaikkemme, ettei paha satu heihin. Haluamme suojata heidät hinnalla millä hyvänsä. Sitä luulee nuorena näkevänsä pahimmat painajaiset. Mutta sitten kun saa lapsia, tietää paremmin.
Reilu viikko sitten retkeilin kahden pikku poikani kanssa Lähi-idän aavikolla. Evästin pojat hyvin tiukasti lapsen tärkeimpään ohjeeseen aavikolla: kiviä ei saa kääntää. Kättä ei saa työntää hietikon koloihin. Aavikolla asuu skorpioni ja siellä asuu käärme jonka nimi on tunnin kyy. En halunnut että minun lapseni ja nuo olennot koskaan kohtaavat.
Halusin suojella rakkaitani.
Siitä syystä tekin, Anni-äiti ja isä-Lauri, kannatte tänään sylissänne pienenpienen Altti-poikanne veden varaan, Kristuksen syliin. Ette halua, että hän joutuu käärmeen puremaksi. Pahin pelkonne on, että Altti joutuu pahan satuttamaksi.
Haluan sanoa teille, rakkaat ystäväni, että te ette olisi voineet tulla lapsenne kanssa parempaan suojaan. Juuri sitä varten Jumalan Poika tuli maailmaan, että hän tekisi tyhjäksi käärmeen teot. Altti-poika otetaan tänään turvaan, jossa häntä ei satuta enää mikään paha eikä mikään kuolema.

MARIAN POIKA

Kristityt ovat lukeneet Alkukertomuksen sanoja aina ensimmäisenä evankeliumina, protevankeliumina. Herra Jumala lupaa sodan Eevan suvun ja käärmeen suvun välille ja lupaa, että Eevan jälkeläinen, Ihmisen Poika, murskaa pahuuden jalallaan tallaamalla.
Marianpäivänä polvistumme tämän lupauksen edessä. Hiljaisen juutalaistytön kohdussa alkaa kasvaa ja potkia esikoinen, toisen Eevan poika, joka tappaa kuoleman.
Kun pahuus satuttaa sinua ja kavahdat sen haavoja ja ruhjeita liian lähellä, on vain yksi auttaja, apu ahdinkohon tätä tietänne kulkiessanne.
Hän on armollinen,
hän on uskollinen.
Pysykää yhä Jeesuksessanne.

Sinä et voi yksin mitään pahuudelle etkä etenkään kuolemalle. Mutta on yksi joka voi, Marian Poika, rauhanruhtinas, ihmeellinen avunantaja.
Ollessaan ahtaalla ihmisen näkökyky kapeutuu ja sydän käy ahtaaksi. Koko maailmasta tulee pieni ja valoton hökkeli, vailla ovia tai ikkunoita. Näin voi käydä kristityllekin. Silloin tarvitset Jumalan sanan ja ystävien käsiä, jotta voit herätä painajaisesta. Sillä pahuudella ei ole todellista valtaa. Pahuus ei voita. Valhe ei ole totuutta voimakkaampi. Kristus on väkevämpi kuin Perkele. Armo kätkee alleen valtavan määrän saastaa ja jumalattomuutta. Hyvyyden voima on uskollinen suoja painajaistenkin pelottamalle.

Altti-poika, te Altti-pojan vanhemmat ja Ossi-isoveli, rakkaat kummit, minun rakas seurakuntani, tietäkää tämä:
Kristus voittaa.

LAPSEN HUUTO

Ennen kuin käymme toimittamaan portin sakramenttia tälle pienelle kasteoppilaalle, haluan antaa teille kummeille yhden erityisen ja elinikäisen, mutta helpon tehtävän.
Jokaisen kastetun oikeus on lahjaksi saamansa Pyhän Hengen voimalla osata yksi nimi Jumalasta. Tuo nimi on Isä.

Kummin ensimmäinen ja viimeinen työ on opettaa kummilastaan rukoilemaan eli kutsumaan Jumalaa tämän lähimmällä ja kauneimmalla nimellä:
Isi! rakas taivaallinen Isä!
Isi, kato!
Isi, auta!
Isä, älä jätä. Isä, älä petä
.

Ja hän katsoo.
Ja hän auttaa.
Hän ei koskaan jätä.
Eikä hän voi pettää,
sillä itseään kieltää hän ei saata.

Isältä Kaikkivaltiaalta puuttuu yksi ainoa taito. On olemassa jotain, mitä hän ei osaa. Jumala ei osaa valehdella. Kun hän kutsuu nimeltä omakseen, hänen rauhanliittonsa ei horju eikä hänen armonsa petä.

Lue tästä Lutherin kirkon vierailijoiden saarnat!

Naurettavan anteliaaksi | 16.9.2017 (Samuli Luomaranta)

Feissarit

Onko sinulla hetki aikaa?
Kiinnostaako ihmisoikeudet?
Kiinnostaako Itämeren kunto?
Oletko kiinnostunut eläinten oikeuksista?

Hyvin miellyttävä feissari pysäytti minut tavallisena torstaipäivänä Nokian Citymarketissa: onko sinulla hetki aikaa? Olisin valehdellut jo heti kättelyssä, jos olisin vastannut, että ei. Tämä nuori mies puhutteli minua ja kertoi järjestönsä työstä tyttölapsien elinolojen parantamiseksi eri puolilla maailmaa. Hän osui taitavasti kohtiin, joissa puolustukseni mureni alta aika yksikön: voit lähteä pienellä summalla mukaan – jätät tällä kauppareissulla banaanit ostamatta ja lahjoitat sen työllemme. Sittemmin banaanihyllyn kohdalla sydämestä otti.

Kiinnostaako Jumala? Kiinnostaako kristityn elämä? Siihenkin elämään kuuluu antaminen ja omastaan jakaminen. Jumala ei ole kylläkään ostettavissa eikä taivaspaikkaa varten voi ottaa asuntolainaa, mutta antaminen on osa Jeesuksen seuraamista ja kristillistä uskoa.

”Joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää. Iloista antajaa Jumala rakastaa”.

Millainen on iloinen antaja? Minulla on lähinnä kokemuksia vihaisesta ja pakotetusta antajasta. Siis itsestäni. Iloisesta antajasta mieleeni tulee muutamakin kuva. Ensimmäinen on lapsi, joka tuulettaa kuin olympiavoittaja, kun vanhemmilta saatu kolehtiraha kilahtaa kolehtihaaviin. Siinä on ilo ylimmällään ja aplodit paikallaan. Tai toinen kuva on partasuinen ukkeli, joka pyörii tällä hetkellä somen eri kanavilla ahkerasti. Kyseessä ei ole joulupukki, vaan Brother Christmas. Oletko törmännyt Veli Jouluun? Anonyymina pysyvä henkilö kerää rahaa, tavaroita, kokemuksia, sponsoreita henkilöille ja tilanteisiin, jossa apu on todella tarpeen. Esimerkiksi vakavasti sairaat lapset ovat saaneet veli joulun lahjoittamana jopon, päivän Duudsoneiden activity parkissa Seinäjoella, New Yorkin matkan, jääkiekko pelistä aitiopaikan ja nyt viimeisimpänä luin päivityksestä, jossa kerätään rahaa perheen vakavasti sairaiden lasten hautajaiskuluihin. Sen enempää Brother Christmasia tai hänen taustaansa tuntematta, minuun tuo toiminta on tehnyt vaikutuksen. Olen katsonut kyynelsilmin videopätkiä lasten ilosta, kun suuri unelma on toteutunut. Joku on valmis tekemään isoja uhrauksia ja ponnisteluja tuottaakseen toiselle ihmisille iloa ja toivoa. Iloista antajaa Jumala rakastaa.

No me kaikki emme ole velijouluja eikä tarvitsekaan olla. Mutta miksi kristityn täytyy jakaa omastaan? Tämän päivän kohtelias feissari, Paavali, antaa tähän hyvin hienon perustelun päivän tekstissä: Kun te tällä työllänne annatte todistuksen uskostanne, lahjanne saajat ylistävät Jumalaa siitä, että te näin tunnustatte kuuliaisuutenne Kristuksen evankeliumille ja jaatte omastanne anteliaasti heille ja kaikille muillekin. Sanoohan Kristus Matteuksen evankeliumissa: Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaassa (Matt. 5:16).

Iloinen antaja?
Mutta miten minusta kitsaasta ja asenneongelmaisesta antajasta voisi tulla iloinen antaja, jota Jumala rakastaa? Onko se mahdoton tehtävä?

Paavali antaa meille siihen hyvän lähtöajatuksen päivän lukukappaleessa jakeessa 9: Onhan kirjoitettu – Hän jakelee, hän antaa köyhille, hänen hyvyytensä kestää ikuisesti. Jumala ei antaessaan katso pankkitilimme saldoa tai jääkaappimme sisältöä. Hän on luvannut antaa meille kaiken, mitä tarvitsemme ja vielä ylikin. Ennen kaikkea Hän on lähettänyt ainoan Poikansa, jotta meille olisi rauha, toivo ja iankaikkinen elämä. Jos me oman arjen pyörteissä ymmärtäisimme edes pienen murusen siitä, mitä hyvä ja kaikkivaltias Jumala on meille antanut, luulisin, että jo yksistään tämä saisi meidän suupielet kääntymään ylöspäin.

Nyt kun olemme Sleyn messussa voin varmaan surutta nostaa muutamia tukemisen kohteita ja antamisen väyliä, joihin voit lähteä mukaan. Sleyn lähetystyönkohteet ovat mainio ja konkreettinen tapa tukea hyvän sanoman levittämistä. Sleyn kautta voit hankkia itsellesi kummilapsen, ja jo pienellä lahjoituksella voit mahdollistaa jonkun lapsen koulunkäynnin ja tarvikkeiden, kuten koulupuvun, hankinnan. Erityisesti täällä Turussa on hyvä mainostaa MN –liigaa. Se on juuri perustettu joukkue, tiimi tai tukijärjestö, jonka kautta mahdollistat täällä Turussa järjestettävien Maata Näkyvissä –festareiden järjestämisen ja tulevaisuuden. Tai sitten voit liittyä kirkon työntekijöiden, vaikka Timon tukirenkaaseen ja tukea Luther-kirkon työtä rukouksin ja taloudellisesti. Jumalan valtakunnan työ tarvitsee meidän kaikkea antamista, uhraamista, rukousta ja tukea.

Mutta iloinen antaminen on paljon muutakin. Hyvin hiljattain matkustin bussissa ja viereeni istahti vanhempi henkilö, joka toimi ärsyttävällä tavalla. Hän hymyili ja tervehti minua. En pitänyt tuosta, koska minunkin oli väkisin hymyiltävä. En voinut mörköillä rauhassa, vaan oli pakko tarttua tuohon iloiseen antamiseen. Lopussa, kun kaveri vielä toivotti Jumalan siunausta, hän viimeistään paljasti korttinsa. Hän oli kristitty.

Voisimmeko me kristityt levittää tähän sekasortoiseen maailmaan iloa, lempeyttä ja rauhaa. Voisimmeko osoittaa pienillä jutuilla, että me pidämme jokaista ihmistä Jumalan kuvana? Jos ajattelet, ettet voi muuttaa maailmaa, muuta ilmapiiriä omassa kodissa, naapurustossa, koulussa, työpaikassa ja kaikkialla, missä liikut. Siihen meitä kutsutaan. Muuta maailmaa, jossa elät.

Eräs hyvä ystäväni ja pappi sanoi mielestäni osuvasti jokunen vuosi sitten: aika harva ihminen rukoilee itselleen palvelemisen armolahjaa. On helpompi rukoilla itselleen kaikkea, mikä koskettaa meitä itseämme. Helposti unohtuu rukous, joka auttaisi ja rohkaisisi muita. Olkoon tämän päivän rukouksemme, että Jumala muovaisi meistä iloisia antajia ja ilon ja ilosanoman levittäjiä.

Hyvin arvokasta antamista on sekin, että sitoudut seurakunnan toimintaan ja annat itsesi ja omat lahjasi Jumalan valtakunnan käyttöön, vaikka täällä Luther-kirkolla. Iloista antajaa Jumala rakastaa.

Antamisen kompastuskivet

Mikä meitä estää sitten antamasta. Esittelen lyhyesti kolme antamisen kompastuskiveä.

1. Kun elämme aikaa, jossa aivan kaikella on hintalappu, antamiseen sisältyy helposti kysymys: mitä mä tästä hyödyn? Siis jos laitan isomman summan kolehtiin, liityn MN –liigaan tai kohtelen lähimmäistä kuin itseäni – mitä mä siitä hyödyn? Kuka nämä uhraukset näkee? Saanko kunnian toiminnastani? Tämä on kompastuskivistä minulle ainakin hyvin haastava. Miksi jaksaisin antaa omastani, jos en saa siitä kiitosta?
2. Kiire ja stressi. Tämän päivän ihmisen aika ja omaisuus on tarkkaan suunniteltu ja budjetoitu. Tähän yhtälöön antamisesta puhuminen tuntuu inhottavalta ja epäreilulta. ”Mulla on niin järjetön kiire”. ”En mä ehdi”. ”Mun täytyy ostaa sitä, tätä ja tota”. Tuntuu inhottavalta, että nuorisotyönohjaaja puhuu jumalanpalveluksessa antamisesta. Palataanpa tuohon Nokian cittarissa tapaamaani feissarin osuvaan baanaanivertaukseen. Kyllä olen sitä mieltä, että tiukkarahatilanne on välillä aika huono perustelu antamatta jättämiselle. Ja samalla mielessäni on aina Jeesuksen sanat naisesta, joka antoi vähästään. Muut antoi liiastaan. Ja mitä ajankäyttöön tulee, esimieheni sanoi juuri viime viikolla osuvasti: me käytetään aika iso osa meidän työajasta stressaamiseen ja murehtimiseen. Kun taas rukous, Raamattu ja Jumalan tahdon etsiminen on hyvin pienessä osassa. Yksin pärjäämällä meistä ei tule iloisia antajia koskaan. Vain ja ainoastaan Jumalan ja hänen huolenpito ja iankaikkiset lupaukset, voivat aloittaa meissä tuon maaperän muokkauksen.
3. Vaikka me yritämme antaa itsestämme ja omastamme, me epäonnistumme. Joskus jopa silloin, kun tarkoitus on ollut hyvä. Olin kolmannella luokalla ja isoveljeni Jaakko vitosella. Yhtenä koulupäivänä päätin järjestää veljelleni ilahduttavan yllätyksen. Jaakolla oli keltainen takki, josta hänet tunnisti pitkän matkan päähän. Ennen välituntia keltatakkinen kaveri sitoi kenkänsä nauhoja ja ajattelin, että nyt on yllätyksen aika. Otin vauhtia ja potkaisin lempeästi veljeäni, noh… takamukseen. Kohde levisi mukavasti pitkin koulunkäytävää. Kauhukseni samassa hetkessä muistin, että koulussa on myös toinenkin keltatakkinen poika, joka oli sattumoisin koko pienen koulun pahis. Tilanne oli kuin kauhuelokuvasta, kun ilahdutettu henkilö kääntyi katsomaan minuun. Hän ripusti minut naulakkoon ja siitä äiti sitten minut iltapäivällä haki kouluun unohtuneiden suksien kera. Me syntiset ja rikkinäiset ihmiset epäonnistumme myös antamisen saralla monella tavalla.

Murrettu Kristus

Torstaina pidin nuortenillan Lahden Lutherin kirkolla. Hyvä työtoverini Johannes kertoi haaverista, joka oli sattunut jokin aika sitten messussa. Pöydällä oli iso krusifiksi, jonka kiinnitys oli jäänyt hieman puolitiehen messun alussa. Kesken toimituksen krusifiksi putosi alttaripöydältä ja Jeesuskuva murtui useampaan kappaleeseen. Kauhistelin tilannetta Johannekselle, joka tuntui kuitenkin ottaneen tilanteen hyvin rauhallisesti. Hän kertoi julistaneensa messussa murrettua Kristusta. Tuo ajatus ja kuva puhutteli myös minua valtavasti.

Kristus on ristillä todella murrettu ja annettu meille. Itse Jumala, kaiken antaja ja kuoleman voittaja. Murrettu, jaettu ja annettu Kristus. Meidän edestämme annettu ja vuodatettu. Kun tänään tulet ehtoollispöytään, saat rauhassa olla ja uskoa; sinun puolestasi on kaikki tehty. Kaikki on sinulle annettu. Tältä pohjalta saamme opetella iloisen antajan tehtäviä.

Auringonnousun Galilea | 23.4.2017 (Jouko Martikainen)

Armo Teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta. Aamen.

Tämän pääsiäistä seuraavan sunnuntain nimi on suomennettuna ”niin kuin vastasyntyneet”. Nämä vastasyntyneet olivat vanhassa kirkossa pääsiäisenä kastettuja. He olivat syntyneet uudelleen kastevedestä ja olivat siten ikään kuin vielä imeväisikäisiä.
Tätä sunnuntaita kutsutaan myös epäilevän ja tunnustavan Tuomaan sunnuntaiksi. Siitä kertoo 1. vuosikerran teksti ja se kuva, joka on silmienne edessä. Siinä Tuomas, epäilijä, polvistuu Herramme edessä ja tunnustaa: ”Minun Herrani ja Jumalani”.

Apostoli Tuomas on lohduttanut monia hänen tavallaan epäileviä. Hänestä löydämme oman aikamme ihmisen, niin meidät itsemme. ”Minä en usko, ellen itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin.” Epäilijä Tuomasta oma aikamme arvostaa enemmän kuin Tunnustavaa Tuomasta.
Mutta sitten, yhtäkkiä kaikki muuttuu. Ylösnousseen läsnäolon väkevyys pyyhkäisee pois Tuomaan itseriittoiset epäilykset. Niiden tilalle astuu nöyrtyminen ja riemuun puhkeava tunnustus: Minun Herrani ja Jumalani. Rohkaiskoon hänen esimerkkinsä meistä jokaista innokkaasti etsiytymään Herran Kristuksen luokse.

Toisen vuosikerran teksti vie meidät Gennesaretin järven rannalle. On vielä aamuhämärä. Auriko on juuri nousemassa vastarannan korkeiden vuorten yläpuolelle. Seitsemän opetuslasta on kalastanut koko yön saamatta mitään. Isäni kanssa olin nuoruudessani verkkoja kokemassa satoja kertoja. Se tapahtui aina varhain aamulla. Järvellä oli aamusumua. Pian auringon kilo loisti sen pinnasta. Pettymys oli suuri, jos illalla lasketut verkot olivat tyhjät. Tällaisen pettymyksen tuntein nuo seitsemän Genesaretin kalastajaa kuulevat yhtäkkiä rannalta huudon: ”Lapsukaiset, onko teillä mitään syötävää?”

Seitsemän opetuslapsen kalamatka Johanneksen evankeliumin viimeisessä eli 21. luvussa tuntuu aluksi kuin se olisi myöhempi lisäys evankeliumiin. Evankeliumin kirjoittaja näyttäisi päättävän tekstinsä jo luvussa 20. Monet tulkitsijat pitävätkin lukua 21 lisäyksenä.

Silti on syytä mietiskellä sitä evankeliumin kokonaisuuden valossa. Mielestäni luku 21 avaa meille mykistävän todellisuuden. Olen päivittäin mietiskellyt Johanneksen evankeliumia nyt 55 vuoden ajan. Sen yksityiskohdat ja niiden jäsentyminen evankeliumin kokonaisuuteen avautuvat aina vain ihmeellisempinä. Käymme nyt katsomaan tekstiämme lähemmin. Pohdimme sitä seuraavien neljän kysymyksen avulla:
1. Kalansaaliiseen merkitys?
2. Hiillos ja sillä paistua kala ja leivät?
3. 153 kalaa?
4. Opetuslapset eivät heti tunnista Vapahtajaa?

Näitä neljää siis nyt mietiskelemme yhdessä. Käytän tässä pohjana hyvin varhaista arameankelistä tekstiä, en siis pelkästään UT:n kreikankielistä tekstiä.

1. Sisältyykö suureen kalansaaliiseen jokin syvempi merkitys?

Tässä kohdassa kaikki kalamiehet herkistyvät. Niin minäkin. Vielä pojan naskaleina nostimme veljeni kanssa kerran katiskasta talvella avannosta 47 madetta. Tuo luku 47 jäi mieleeni lopuksi ikää. Samaa riemua tunsin isäni kanssa, kun kerran rysän perä oli täynnä kaloja, isompia ja pienempiä. Niitä emme enää laskeneet yksitellen.

Mutta entä tuo seitsemän kalastajan jättisaalis. Koko yön he olivat tehneet työtä. Turhaan. Sitten saivat rannalta ohjeen. Sitten, he eivät kyenneet nostamaan saalistaan veneisiin. Sisältyykö siihen jokin syvempi merkitys?

Viime syksynä jouduin valmistelemaan raamattutunnin Joh. 7:37:stä: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon …” Silloin minulle selvisi, että Johanneksen evankeliumia ei voi ymmärtää oikein tuntematta tarkoin profeetta Hesekielin kirjaa. Sekä tuo mainittu kohta että myös tämän sunnuntain tekstimme avautuu meille Hesekielin luvusta 47. Se kertoo lopun ajan temppelistä, jonka perustusten alta alkaa virrata vettä. Se virtaa Jerusalemin temppelistä itään. Heprealainen teksti sanoo: Idän alueelle tai piirikuntaan. Virran rannalla kasvavat puut tuottavat hedelmänsä kerran kuukaudessa. Kalastajia seisoo vieri vieressä virran rannalla. He saavat isoja kaloja, aivan kuin suuren meren kaloja. Näin Hesekiel ennusti. Temppelin virta juoksee siis itään.
Arameankielisessä Hesekielin käännöksessä on kohta, jonka on täytynyt olla evankeliumin kirjoittajan mielessä. Hepreaksi kohta kuuluu: Itäinen piirikunta. Arameaksi se voidaan kääntää kahdella tavalla: Idän alue tai piirkunta, tai Auringonnousun Galilea.
Opetuslasten jättisaalis on Hesekielin ennustuksen täyttymys. Herra Kristus on lopunajallinen temppeli ja hänestä virtaava uutta luova vesi kasvatti jättikalat opetuslapsille. Ei ihme, että opetuslapset katselivat kaikkea mykistyneenä.

2. Rannalla oli hiilloksella kala ja leipiä

Kun opetuslapset nousevat maihin, näkevät he rannalla hiilloksen ja sen päällä kalan ja leipiä. Kun on tehnyt työtä järvellä koko yön, oli kaikilla epäilemättä kova nälkä. Rannalla oli aamiainen valmiina. Se ei kuitenkaan ollut tavallinen aamiainen, siinä oli jotain mykistävää, salattua, kätkettyä. Opetuslapset, yhtä vähän kuin mekin, emme tiedä, miten ja mistä hiillos ja sen päälle asetettu aamiainen olivat tulleet. Ne vain olivat siinä ja aamiaisen valmistanut sanoo heille tuttavallisesti, tuokaa tänne niitä kaloja, joita saitte. Näin opetuslapset saavat varmuuden siitä, että kysymys on edelleen tästä heille kouriin tuntuvasta todellisuudesta, vaikka kaikkea ympäröi mykistävä outous ja salaperäisyys.

Tähän heidän hiilloksella näkemäänsä kalaan liittyy myös meitä koskeva tuttu asia. Jotkut Vapahtajaa rakastavat liimaavat autonsa perään kalan tarran. Meille on tuttua se tulkinta, että kalan käyttö tulee kreikan: Ichthys, joka on lyhenne sanoista: Jeesus Kristus Jumalan poika. Tosiasiassa taustalla on ensisijaisesti tämä ihmeellinen Johanneksen evankeliumin teksti ja Hesekielin profetia.

Meille, älyänsä ihailevan ajan lapsille, tämä ihmeellinen kertomus on hämmentävä, aluksi se saattaa tuntua kuin unikuvalta. Sen mietiskely, sen sydämeen kuljettaminen, eli siihen uskominen avaa kuitenkin aivan sanoin kuvaamattoman ihmetyksen ja myös mykistävän ilon. Tämä mykistyminen ja ilo syntyvät siitä suorastaan pyörryttävästä ihmettelystä, miten valtaisa on Herramme ja Vapahtajamme voima. Samalla joutuu häveten ja nöyrtyen tunnustamaan, miten pieneksi olen hänet tehnyt. En ole laisinkaan ymmärtänyt, kuka hän oikeasti on. Hän on ylitse vuotava pelastuksen lähde, suorastaa valtaisa virta, joka saa kaiken kukoistamaan.

3. Entä tuo luku 153?

Mitä tämä luku tarkoittaa? Onko se vain kalojen lukumäärä? Pietari oli vahva mies. Hän kykeni yksin vetämään maihin verkon vangitsemat kalat, joista teksti toteaa, että se oli täynnä suuria kaloja, aivan kuin suuren meren kaloja kuten Hesekiel oli ennustanut. Tästä on esitetty erilaisia tulkintoja. Augustinus katsoo, että se on lukujen 1-17 summa. Kymmenen on VT:n käskyjen lukumäärä ja seitsenkertainen Henki oli Jesajan ennuksen mukaan Herrassamme. Kun 17 kerrotaan kolmella, saamme tulokseksi 51 ja se uudelleen kolmella = 153. Näin Gregorius Suuri sen tulkitsee. Omasta puolestani arvelisin, että 153 muodostuu seuraavasti: VT mukaan maailmassa on 70 kansaa, siksi Herramme valitsi 70 saarnamiestä, siis saman verran kuin maailmassa on kansoja. Kun siihen lisätään 12 opetuslasta, saadaan 152. Herra itse on 153. Ei tämäkään tulkinta ehkä ole edellisiä parempi, mutta kertonee jotakin siitä tehtävästä, joka opetuslapsille annettiin ja joka nyt on meidän tehtävämme.

4. Miksi opetuslapset eivät heti tunteneet Herraa Jeesusta?

Lapsukaiset, onko teillä mitään syötävää? Nuo seitsemän opetuslasta eivät vielä äänestä tunnistaneet, kuka oli näin kiinnostunut heistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Vain yksi heistä oli tilanteen tasalla, nimittäin tuo salaperäinen, Herralle Jeesukselle rakkain opetuslapsi.

Myös tässä varhaisaamun kohtaamisessa Ylösnoussut on samalla kertaa tuttu ja outo. Hänessä on jotakin ihmistä säpsähdyttävää, pelottavaa ja samalla lämpimästä luokseen kutsuva. Ylösnousseen Herran kohtaaminen pakottaa pysähtymään, on vain ihmeteltävä sitä, kuka hän oikeastaan on, samalla hänestä virtaa puhdistava ja riemastuttava valo.

Tässä me olemme samassa asemassa kuin nuo seitsemän kalastajaa aamuauringossa valmiiksi katetun aamiaisen äärellä. Meistä jokainen on kuullut Hänestä puhuttavan, näin hän on tuttu. Mutta sitten joskus Hän astuu tuosta tuttuudesta luoksemme, Sanastaan, Ehtoollisestaan, Kasteestamme, jostakin koettelemuksesta tai riemun hetkestä. Silloin aika pysähtyy. Hän itse astuu sydämeemme.

Juuri tätä hetkeä nyt katselemme tuossa apostoli Tuomaan tunnustuksessa.

Luther: mystikoista suurin? | 22.4.2017 (Valon ja varjon Martti Luther, Jouko Martikainen)

1. Johdannoksi
Kun joulun edellä 1963 valmistuin teologian kandidaatiksi, paloi sisälläni kaksi varoitusvaloa. Ne olivat: Kunnon teologi varoo mystiikkaa ja estetiikkaa.
Mutta kuinkas kävikään? Juuri näistä kahdesta olen täällä nyt puhumassa, en siis varottelemassa vaan innostamassa niihin!
Minulle siis kävi niin kuin usein pyörällä ajaessa. Kun yrittää väistää kuoppaa tai kiveä, juuri niihin törmää. Mutta ei hätää. Sellaisesta selviää pienellä töyssyllä tai kuperkeikalla. Tänään ovat siis ajoradallani molemmat mukamas varottavat eli estetiikka ja nyt mystiikka.

2. Miksi mystiikkaa ja estetiikkaa tuli varoa?
Mutta miksi mystiikkaa ja estetiikkaa tuli varoa? Siihen olivat syynä valistuksen jälkeiset virtaukset saksalaisessa teologiassa ja sen mukana myös meillä.
Mystiikka on olemukseltaan katolista. Näin julisti Adolf von Harnack, oppi-isänsä ja liberaalin koulukunnan keskeisen vaikuttajan Albrecht Ritschlin opetuksen mukaisesti(1). Mutta myös näitä kahta nuoremman Karl Barthin mukaan evankelinen usko ja mystiikka ovat toisilleen kuin tuli ja vesi (2).
Käsitykseni mukaan tilanne on nyt merkittävästi muuttunut. Ensiksikin on todettu, ettei voida puhua mystiikasta yleensä. Sitä on tutkittava aina tapauskohtaisesti ja huolellisesti lähteisiin nojautuen. Mystiikkaa ei voi etukäteen määritellä siten, ikään kuin jo tiedettäisiin, mitä se on, ja mitä se ei ole.
Toiseksi teologisten oppiaineiden joukkoon on ilmaantunut uusi disipliini, nimittäin hurskausteologia eli eletty spiritualiteetti ja sen tutkimus. Omien teologian opintojeni aikana sille nyrpistettiin nenää. Oltiin sitä mieltä, ettei tavallisen hurskauselämän tuottama aineistoa, sen kirjavuuden vuoksi voi ottaa vakavan akateemisen tutkimuksen kohteeksi.

3. Uusi tutkimustilanne
Jo mainittujen kahden tekijän lisäksi on vielä kolmaskin, nim. Lutherin ja keskiaikaisen hurskausperinteen ja käytännön sidokset nähdään nyt eri tavalla kuin aikaisemmin. Kun aikaisemmin – tässä vähän pelkistän – Lutherin teologiaa ja siitä syntynyttä uskonpuhdistusta on pidetty murtumana keskiajan katoliselle hurskausmuodolle ja vastakkaisena paavin hierarkisesti johtamalle kirkolle, nyt Luther ja reformaatio nähdään toisin. Nyt Luther ja uskonpuhdistus ymmärretään latinalaisen kirkon keskiaikaisesta perinnejatkumosta syntyneenä, yllätyksellisenä uudistumisena ja palaamisena keskeisimpään eli evankeliumin mykistävään riemuun. Sen ydinlause on meille tuttu jumalattoman vanhurskauttaminen yksin uskosta.
Samalla on myös havaittu, että myös Trenton kirkolliskokouksen päätökset ovat valikoima saman monimuotoisen keskiaikaisen perinneuoman suuresta runsaudesta.
Nojaan tässä Berdt Hammin perusteelliseen tutkimuksen Der Fruehe Luther vuodelta 2010 (Mohr Siebeck, Tuebingen). Hän toteaa, että latinalainen länsi pursuaa uudistusvirtauksia, jotka muovaavat Lutherin hurskauselämää ratkaisevalla tavalla. Hänen teologiansa, tässä siis hurskauselämänsä ei kuitenkaan selity pelkästään näistä, vaan sen taustalla on sellainen Jumala-kokemus, joka testaa ja ohjaa ainutkertaisella tavalla Lutherin uskonymmärrystä ja uskonharjoitusta. Hamm, 59:
Mystiikka on aina henkilökohtaista, välitöntä ja kokonaisvaltaista Jumalan autuuttavan läheisyyden kokemista jopa niin pitkälle, että syntyy sydämellinen yhdistyminen hänen kanssaan. Tässä Hamm ilmoittaa liittyvänsä Bernard McGinnin esittämään määritelmään mystiikasta, mutta pitää kuitenkin saksan sanaa Nähe eli läheisyys parempana kuin englannin presence, Gegenwart eli läsnäolo.
Lutheria ajatellen tätä Hammin määritelmää on vielä tarkennettava. Kysymys ei hänen kohdallaan ole pelkästään Jumalan ”autuuttavan läheisyyden kokemisesta”, vaan myös nihiloivasta, tuhkaksi polttavasta ja samalla autuuttavasta kokemuksesta. Tässä on syytä muistaa Rudolf Otton määritelmä mystiikasta, Jumala on samalla kertaa tremendum ja fascinosum, hirmuinen ja kiehtova. Omasta puolestani tyydyn tällaiseen, hyvin karkeapiirteiseen määritelmään mystiikasta: Se on tulemista Jumalan mahdikkaan salaisuuden valtaamaksi, Mystiikka on tulemista Jumalan mahdikkaan salaisuuden valtaamaksi.

4. Salaisuus Raamatussa
Tämän ohella on erityisesti korostettava sitä seikkaa, että kristillisen mystiikan juuret kasvavat ehjästi Raamatun omasta maailmasta. VT:n kirjoissa salaisuus, kreikaksi mysterion sana esiintyy Tobiaan, Juditin, Viisauden, Siirakin, Danielin ja 2. Makkabealaiskirjassa. Salaisuus on erityisen tärkeä Danielin kirjassa. Septuaginta kääntää aramean raza-sanan mysterion termillä.
Uudessa testamentissa, evankeliumeissa se esiintyy kolme kertaa, Ilmestyskirjassa neljästi ja Paavalin kirjeissä peräti 21 kertaa. Mystiikkaa on siis Raamatussa lähestyttävä salaisuus-termistä lähtien. Siinä on taustalla Raamatun armeankielinen tulkintaperinne. Siitä lähtien sakramentit ymmärrettiin juuri salaisuuksina, arameaksi raza/mon. raze. Jumala itse on mykistävä salaisuus. Juuri tällaisena hän on kuitenkin väkevin mahdollinen todellisuus. Tämä salaisuus avautuu Sanan mietiskelyssä, mutta jää silti salaisuudeksi. Oberman toteaa, että Luther käsittelee sanaa samoin kuin Mooses sauvallaan kalliota autiomassa. Hän hakkaa sitä niin lujaa, että sieltä avautuu elävän veden virta.

5. Tunteeko Luther mystiikkaa?
Luther tekee eron häntä edeltävän perinteen tavoin mystisen teologian, theologia mystican, jota hän nimittää kokemusperäiseksi viisaudeksi (sapientia experimentalis),ja diskursiivisen, rationaalisen teologian (theologia rationalis) välillä. Siitä käytetään myös nimitystä theologia doctrinalis, eli oppilähtöinen teologia. Sillä tarkoitetaan aristotelismin käsitteistön käyttöä teologisten oppilauselmien muotoilussa.
Luther arvostaa, mystistä teologiaa rationaalista korkeammalle, samoin kuin häntä edeltävät Gabriel Biel, Johannes von Staupitz ja Johannes Gerson. Tiedämme, että hän on tutustunut ainakin seuraaviin latinalaisen mystiikan edustajiin: Dionysios Areiopagita, Hugo av St. Viktor (1079-1141), Richard av St. Viktor (?-1173), Bernhard av Clairvaux (1090-1153), Bonaventura (1221-1274), Johannes Tauler (1300?-1361), Birgitta av Sverige (1303?-1344), Frankfurtilainen eli Theologia Deutsch (n.1350), Gerson (1363-1429) ja Wessel Gansfort (1419?-1489).
Keskiajan mystiikan virtaukset korostivat jo ennen Lutheria, että myös maallikkokristitty voi yhtä hyvin kuin luostarissa elävä munkki tai nunna päästä osalliseksi mystisistä kokemuksista. Näin hylättiin mystiikan elitismi, se ei siis enää ole taivaallisten alppikiipeilijöiden erityislaji. Mystiikka kuuluu kaikelle kansalle.
Yleisesti katsotaan, että Luther alkuihastuksen jälkeen torjuu sen mahdollisuuden, että voitaisiin edetä ikään kuin tikkaita myöten Jumalan luokse. Tästä huolimatta voidaan katsoa, että hän on jäsentänyt kaikki latinalaisen lännen mystiset suuntaukset omaan teologiaansa, tai ainakin niiden keskeisimmät vaikutteet. Näin väittää Natan Söderblomin jo vuonna 1919 kirjassaan Humor och melankoli hos Luther:

Luther on kirkon mystisen perinteen syvimmän uoman aito täydellistäjä. (Luther har förhöjt uttrycken för mystikens smärta, snarare än han behövt taga inbillning och övning (exercitier) till hjälp … Luther är den äkta fulländaren av kyrkans mystiska fromhetstradition i dess djupaste fåra (Humor och melankoli, 88-89).
Liki viisikymmentä vuotta Söderblomin esittämää teesiä myöhemmin eli 1966 Järvenpäässä 3. kansainvälisessä Luther-kongressissa asettuivat Erwin Iserloh ja Heiko Oberman samalle kannalle. Jo mainittu Berdt Hamm toteaa, että mystiikka saa Lutherilla yllättävän tehostumisen ja terävyyden.

6. Miten olisi tutkittava mystiikkaa?
Lutherin teosten Weimarin editiossa on 99 kookasta nidettä. Niiden sisällä on tosi paljon myös mystiikkaa koskevaa aineistoa. Koko tämän aineistovuoriston hallitseminen vaatisi vuosien työn. Sen lisäksi itse aihe on haasteellinen. Tätä kaikkea ajatellessa olen tuntenut itseni ”untuvikoksi” Luther tutkimuksessa.
Mystiikkaa käsittelevissä pohdinnoissa todetaan usein, että mystiikka väheksyy, ellei suorastaan sivuuta sanaa, oppia ja antaa arvon vain omalle hengelliselle kokemukselleen. Näiden ohella siihen katsotaan usein liittyvän myös se vaara, että mystikon oma yksilöllisyys häviää ja hän sulautuu johonkin itseään suurempaan. Tässä siis liikutaan liukkaalla jäällä. Miten tässä olisi edettävä?
Aiheen käsittelyä varten olen etsinyt ohjaavaa näkökulmaa. Sellaiseksi tarjoutui mielestäni Heiko Obermanin Järvenpään esitelmän otsikko:

7. Simul gemitus et raptus eli
”Samalla kertaa huokaus ja tempaus”. Ei mikä hyvänsä ”tempaus” vaan ylös, taivaisiin tempaaminen. Molemmat termit kuuluvat latinalaisen mystiikan perussanastoon. Käymme nyt tutustumaan niiden sisältöön ja käyttöön muutamissa tutuissa Luther- teksteissä. Pohdintani ei siis etene kronologisesti. Lähdemme liikkeelle Lutherin Isosta katekismuksesta. Ensimmäisen käskyn johdannossa hän kirjoittaa:
Näinhän olen usein sanonut: pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan. Mikäli usko ja luottamus ovat oikeita, on myös Jumalasi oikea. Missä sitä vastoin luottamus on valheellista ja väärää, siellä ei ole oikeaa Jumalaa. Nämä kaksi nimittäin kuuluvat yhteen, usko ja Jumala. Sinun Jumalasi on oikeastaan – näin sanon – se, mihin sydämesi kiintyy ja minkä varaan sen uskot (BELK 560).
Lutherin teologiassa usko ja mystiikka kuuluvat erottamattomasti yhteen. Siksi tämä lainaus vaatii huolellista kuuntelemista. Galatalaiskirjeen selityksessään Luther kirjoittaa tästä samasta asiasta ja muotoilee sen seuraavasti:
Fides creatrix deitatis, non in persona, sed in nobis. Suomeksi:
Usko on Jumaluuden luoja, ei (hänen) persoonassaan vaan meissä.
Näin hän sitä selittää:
Jos usko on todellista, ”se on sydämen varma luottamus ja luja suostumus, jolla Kristukseen tartutaan kiinni. Kristus on nimittäin uskon kohde, mutta ei ainoastaan kohde, vaan niin sanoakseni itse uskossa Kristus on läsnä. Usko on nimittäin sellaista tietoa eli pimeyttä, joka ei näe mitään. Kuitenkin tässä pimeydessä istuu valtaistuimella Kristus, jonka usko pitää sisällään.”
Usko ja Jumala kuuluvat yhteen, mutta millä tavalla? Näin sen ymmärrän:
Herra Kristus on uskon kohde ja samalla uskon herättäjä ja uskon sisältö. Usko ja läsnä oleva Herra Kristus penetroivat eli läpäisevät toisensa. Usko tarttuu kiinni Kristukseen, suostuu ja luottaa häneen yli kaiken. Pimeydestä Kristus tunkeutuu uskovaan. Uskova ei näe häntä muuna kuin pimeytenä. Tämä pimeys on kuitenkin mahdikas salaisuus, joka pimeytenä ja mahdikkuutena ottaa uskovan valtaansa. Mutta samalla se on uskovalle koettelemus, joka saa hänet huokailemaan. Miten pimeyteen tartutaan, miten sydän löytäisi varman luottamuksen ja lujan suostumuksen siihen, että hän voi uskoa pimeydessä läsnä olevaan Herraan Kristukseen?
Siitä syntyy gemitus, eli huokaaminen, latinassa sama termi, joka Room.8: 22-26 ilmaisee ensin luomakunnan huokaamista, sitten meidän huokaamista lapseksi ottamisesta, näissä verbinä, sitten substantiivina kun Henki rukoilee puolestamme sanomattomin huokauksin, latinaksi gemitibus inenarrabilibus.
Siirrymme toiseen tekstiin, nimittäin Aneteeseihin, niistä teesiin 37:

8. Aneteesit, teesi 37:
Quilibet verus christianus, sive vivus sive mortuus, habet participationem omnium bonorum Christi et Ecclesie etiam sine literis veniarum a deo sibi datam,
Jokaisella tosikristityllä, olkoon hän sitten elävä tai kuollut, on osa Kristuksen ja kirkon kaikista hengellisistä aarteista; Jumala on antanut ne hänelle ilman anekirjeitäkin.
Vuotta myöhemmin ilmestyneessä aneita koskevien teesiensä selityksessä eli Resolutiones-teoksessaan Luther kirjoittaa:
On mahdotonta olla kristitty, etteikö hänellä olisi Kristusta, ja jos (hänellä on) Kristus, samalla myös kaikki mikä on Kristuksen.
Tähän hän liittää viitteitä Roomalais- ja1. Korinttilaiskirjeestä ja jatkaa:
Laulujen laulussa sanotaan: ”Rakkaani on minun ja minä olen hänen” (Laul.l. 2:16), koska kristitty tulee uskon kautta yhdeksi ruumiiksi Kristuksen kanssa ja ne kaksi ovat lihassa yksi. Tämä salaisuus on suuri Kristuksessa ja seurakunnassa (Ef. 5:31).
Tässä Luther käyttää morsiusmystiikan ehkä keskeisintä raamatunkohtaa valaistessaan kristityn ja Kristuksen ykseyttä ja jatkaa asian kehittelyään seuraavasti:
Koska nyt Kristuksen Henki on kristityissä, jonka kautta heistä tulee Kristuksen veljiä, kanssaperillisiä, yksi ruumis hänen kanssaan ja hänen kansalaisiaan, kuinka heillä ei voisi olla olematta osallisuus kaikkiin Kristuksen hyvyyksiin. Sillä Kristuskin saa samalta Hengeltä kaiken, mitä hänellä on. Jumalan, Isän, määrättömästä rikkaudesta syntyy kristityn turvallinen luottamus siihen, että hän voi ottaa omakseen kaiken, mitä Kristuksella on, nimittäin hänen vanhurskautensa, voimansa, kärsivällisyytensä, nöyryytensä ja kaikki hänen ansionsa Hengen ykseydessä uskossa häneen.
Huomasitte varmaankin tämän ihmeellisen kohdan tässä lainauksessa, nim.:
Sillä Kristuskin saa samalta Hengeltä kaiken, mitä hänellä on.
Pyhä Henki on siis tehnyt kristityt yhdeksi ruumiiksi, niin vieläpä yhdeksi lihaksi Herran Kristuksen kanssa. Sama Henki on antanut myös Herralle Kristukselle itselleen kaiken sen, mitä hänellä on.
Tässä on hetken aikaa räpyteltävä silmiään ja katsottava tekstiä ihan tarkasti. On todella häkellyttävää, miten vahvasti Luther reflektoi ja ankkuroi tässä perustelunsa kolminaisuusopillisesti. Kuten jo edellä totesin, yleensä katsotaan, että mystiikka väheksyy oppia ja keskittyy vain sielun sisäisiin mystisiin kokemuksiin. Lutherin kohdalla tilanne on päinvastainen. Oppi strukturoi hänen mystiikkansa tavalla, jota voi pitää kolminaisuusopin yllätyksellisenä soveltamisena ja edelleen kehittelynä.
Tässä lainauksessa on tunnettavissa raptus eli ylös tempaaminen, muttei gemitusta. Se tulee esille rusentavana Aneteesien numerossa 15. Teesi puhuu siitä kauhusta, jota kuoleva kokee puutteellisesti tehdyn katumuksen vuoksi. Teesi kuuluu:
Tämä pelko ja kauhu riittää jo yksinään (vaietkaamme muusta) valmistamaan kiirastulen rangaistusta, koska se on varsin lähellä epätoivon kauhua.
Esiteltyään viisikohtaisen perustelun tälle teesilleen numero 15, Luther toteaa, että on runsaasti ihmisiä, jotka vielä nytkin jatkuvasti maistavat tällaista rangaistusta. Niistä hän kirjoittaa:
Sellainen on etenkin Johannes Tauler, mutta tämä tohtori on tuntematon teologissa kouluissa, ehkäpä suorastaan väheksyttykin. Minä sitä vastoin, huolimatta siitä, että hänen saarnansa on laadittu saksankielellä, olen löytänyt niistä lujempaa ja aidompaa teologiaa kuin mistään yliopiston skolastisten oppineiden teoksista tai mitä on löydettävissä heidän oppilauselmistaan.
Tämän jälkeen Luther – varottamatta – alkaa puhua eräästä ihmisestä ja hänen järisyttävistä kokemuksistaan. Tämä ihminen ei voi olla kukaan muu kuin Luther itse. Näin hän kirjoittaa:
Myös minä tunnen ihmisen, joka on vakuuttanut, että hän on usein kärsinyt näitä rangaistuksia. Ne ovat tosin kestäneet vain lyhyen ajan, ne ovat olleet niin vaikeita ja niin helvetillisiä, ettei niiden väkivoimaa voi mikään kieli kertoa, ei mikään kynä kuvata, ei kukaan, joka ei niitä ole kokenut, voi uskoa. Niin että, kun ne saavuttavat korkeimman asteensa tai kestäisivät vain puoli tuntia, tai vain kymmenesosan tuntia, täytyisi hänen tuhoutua ja kaikki hänen luunsa muuttuisivat tuhkaksi. Tässä Jumala näyttäytyy kauhean vihaisena ja Hänen kansaan koko luomakunta.
Sellaisena hetkenä ei sielu voi uskoa, että se voi enää milloinkaan pelastua. Ei jää jäljelle muuta kuin pelkkä kaipuu avusta ja vavisuttava huokaus. Mutta sielu ei tiedä, mistä se voisi saada avun. Tässä sielu on Kristuksen kanssa ristille pingotettuna.
Tässä saimme koskettavan kuvauksen siitä, miten ankara gemitus voi olla. Lutherin elämänkertaan perehtyneet tietävät, että Luther on joutunut kokemaan vavisuttavia gemituksia lukuisia kertoja. Tuskin kukaan muu kristikunnan opettajista on tuntenut uskon huokausta niin rajuna kuin Luther. Tässä on syytä panna myös merkille se painoarvo, jonka hän antaa juuri tämän asian kohdalla Johannes Taulerille. Hän lieneekin synnin ja pahan radikaliteettia koskevassa opetuksessaan Johannes von Staupitzin ohella tärkein Lutherin oppi-isä ja sielunveli.

9. Kristuksen kärsimyksen tutkistelemisesta
Syvä huokaus ja kauhu omasta jumalattomuudesta syntyy myös Herran Kristuksen kärsimyksen katselemisesta, ei vain salatun Jumalan tulikatseisesta ihmisrievun koettelemisesta. Tässä Lutherin opettajana on ollut Berhard Clairvauzlainen, joka meditoi vaihe vaiheelta kärsivää Kristusta ja suorittaa samalla armotonta itsensä tutkimista. Sen ohessa hän sulkee sydämensä sisälle kärsivän Kristuksen rakastettunaan. Näin Bernhard yhdistää passio- ja morsiusmystiikan ja on siinä epäilemättä ollut Lutherille mieluisa opettaja ja esikuva.
Luther seuraa häntä ja kirjoittaa:
Tässä kohdassa ihmisen on hyvin harjoitettava itseään, sillä Kristuksen kärsimisen hyöty riippuu sangen suuresi siitä, että ihminen tulee itsensä tuntoon ja kauhistuu itseään ja musertuu. Ja jollei ihminen tähän tule, hän ei ole vielä saanut oikeaa hyötyä Kristuksen kärsimisestä. Sillä Kristuksen kärsimisen oma luontainen vaikutus on se, että se tekee hänet ihmisten kaltaiseksi, niin että kuten meidän syntimme ovat surkeasti raadelleet Kristuksen ruumista ja sielua, täytyy meidänkin hänen jäljissään tulla omissatunnoissamme syntiemme raadeltaviksi. Tämä ei tapahdu monin sanoin, vaan tässä kysytään syntien syvää ajattelemista ja suurina pitämistä.
Niin siitä pelästyi Pyhä Bernhard, että hän sanoi: Luulin olevani turvassa, en tietänyt mitään iankaikkisesta tuomiosta, joka oli langettu minusta taivaasta, kunnes näin, että Jumalan ainokainen Poika armahti minua, astui esiin ja antautui minun edestäni saman tuomion alaisuuteen. Voi, en voi enää leikkiä enkä olla turvassa, kun tässä on tällainen vakava asia.
Huomaamme, että gemitus eli sydämen avun huokaus syntyy yhtäältä salatun Jumalan tulikatseisesta koettelemisesta ja Herran Kristuksen kärsimyksen mietiskelystä.

10. Kristityn vapaudesta
Lutherin teologialle on tunnusomaista, että usko ja mystiikka kuuluvat yhteen. Oikeastaan usko on mystiikkaa. Usko itse on raptus eli tempaamista Jumalaan. Tästä hän kirjoittaa ”Kristityn vapaudessa”, ehkä keskeisimpänä pidetyssä teoksessaan:
Päättelemme siis, ettei kristitty elä itsessään, vaan Kristuksessa ja lähimmäisessään, muuten hän ei ole kristitty. Hän elää Kristuksessa uskon kautta, rakkauden kautta lähimmäisessään. Uskon kautta hänet temmataan (rapitus) itsensä yläpuolelle Jumalaan, uskon kautta hän upottautuu itsensä alapuolelle lähimmäiseensä, mutta pysyy samalla aina Jumalassa ja hänen rakkaudessaan. Niin kuin Kristus sanoo Johanneksen evankeliumien 1. luvussa: Aamen, minä sanon teille: te saatte nähdä taivaat avoinna ja Jumalan enkeleiden laskeutuvan ihmisen pojan päälle (Joh.1:51).
Tässä Luther yllättävällä tavalla viittaa kertomukseen Jaakobin tikapuista/portaista ja enkeleistä, jotka nousevat niitä myöten ylös ja alas(1. Moos. 28). Hän selittää niitä yksityiskohtaisesti kommentaarissaan Genesikseen:

11. Genesis-kommentaari
Mitä tämä nouseminen ja laskeutuminen sitten on? Vastaan: Se on juuri tämä salaisuus, että yhdessä ja samassa persoonassa on sekä tosi Jumala että ihminen. Persoonan ykseys siis täyttää tämän salaisuuden. Me jotka uskomme, täytämme Kristuksen sanan: Te saatte nähdä enkelten nousevan ylös ja alas, koska uskomme yhteen ainoaan Jumalaan, hänen ainosyntyiseen Poikaansa, joka on syntynyt Neitsyt Mariasta, tosi Jumala ja tosi ihminen. Tämä on niin suuri salaisuus, niin valtava ja sanomaton, etteivät enkelitkään voi sitä kyllin ihmetellä, saati käsittää.
Vähän myöhemmin Luther jatkaa selitystään näin:
Sitten tulee yhdistyminen, meidän ja Kristuksen, minkä Johannes lausuu ihanasti: Minä olen Isässä ja Isä on minussa (Joh.14:10). Tämä on ensin, ja sitten: Te olette minussa ja minä teissä (Joh.14:20). Tällä tavoin me nousemme häneen ja meidät temmataan sanan ja Pyhän Hengen toimesta; me olemme uskon kautta kiinni hänessä ollen yksi ruumis hänessä ja hän meidän kanssamme. Hän on pää, me olemme jäsenet. Sitten hän laskeutuu meidän tykömme sanan ja sakramenttien kautta opettamalla ja harjoittamalla meitä tuntemuksessaan. Ensimmäinen yhdistyminen on siis Isän ja Pojan yhtyminen jumaluudessa. Toinen on jumaluuden ja ihmisyyden yhdistyminen Kristuksessa. Kolmas on Kirkon ja Kristuksen yhdistyminen.

12. Summa summarum
Jaakobin portaiden/ tikkaiden selityksessä tulee havainnollisella tavalla esille, miten gemitus ja raptus, miten huokaus ja taivaisiin tempaaminen liittyvät toisiinsa. Ne ovat erottamatta sidoksissa Herran Kristuksen kahteen luontoon. Herra Kristus on yhtäältä alin, alimmaksi asetettu. Häneen kastettu laskeutuu Hänen kuolemaansa. Niin kuin Paavali sanoo: Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Se tuo mukanaan huokauksen, gemituksen.
Mutta Herra Kristus on myös ylin. Häneen uskaltautuva, turvaava, hänen suojaansa hakeutuva temmataan Häneen. Se on raptus, taivaisiin tempaaminen. Gemitus ja Raptus kuuluvat yhteen siitä syystä, että Herra Kristus on sekä täysi ihminen että täysi Jumala, Häneen uskova on siksi samalla kertaa huokaava ja ylös temmattu.
Luther torjuu päättäväisesti kaikki mahdollisuudet, että ihminen voisi omin ponnisteluin kiivetä rappusia tai tikkaita ylös Jumalan luo. Ei niin. Vaan Jumala itse tulee alas rappusia ihmisen luokse ja ottaa hänen huokauksensa, gemituksen, omakseen ja antaa ihmiselle oman autuutensa eli vetää hänet omaan jumaluuteensa. Luther sanoo suorastaan: Herra Kristus on portaan, sillä hän on tie Jumalan luo, kuten hän itse sanoo: Minä olen tie, totuus ja elämä. Huomaamme, että myös tässä mystiikan suosima kuva Jumalan luo vievistä portaista, on osa hänen omaa mystiikkaansa, mutta liike Jumalasta suuntautuu alaspäin. Hän voi kyllä myös sanoa, että Herran Kristuksen risti on portaat, joita myöten nousemme Jumalan luo.
Onko siis Luther mystikko, onko hän peräti mystikoista suurin?
Jos kriteereiksi otetaan mystiikkaa kohtaan perinteessämme esitetyt varaukset eli sanan, opin ja sakramenttien väheksyntä ja upottautuminen vain omiin hengellisiin kokemuksiin, ei näistä voi Lutheria moittia. Päinvastoin: Hän korostaa sanaa, työstää oppia siten, että jäsentää kokemuksensa sen avulla ja sakramentit hän liittää osaksi omaa mystiikkaansa.
Onko hän mystikoista suurin? Mielestäni on kiistatonta, että Luther jäsentää omaan uskonymmärrykseensä niin dionysioslaisen, kuin berndhardilais-romaanisen että saksalaisen Taulerin ja Staupitsin mystiikan. Kuitenkin suurimmaksi mystikoksi hänet tekee tuo pieni sana SIMUL. Ei edes Tauler eikä Luthrin oppi-isä von Staupitz ole yhtä rautaisesti opettaneet, että suurin apu syntisellä tulee juuri helvetillisimmän hädän keskellä, jos hän on uskossaan sitoutunut Herraan Kristukseen. Tämän lisäksi on todettava, ilman että tässä voin sitä yksityiskohtaisemmin avata, Lutherin mystiikka juuri tässä näin määriteltynä SIMUL GEMITUS ET RAPTUS ohjautuu kolminaisuusopillisesti. Näin Jumala on yksi. On tärkeää korostaa sitä, että näin määritelty mystiikka lähtee ensin Jumalan ykseydestä. Jumala on yksi juuri siten, että hän on samalla kertaa SIMUL sellainen, joka aiheuttaa huokauksen että taivaaseen tempaamisen, sekä GEMITUKSEN että RAPTUKSEN. Toiseksi näin määritelty mystiikka on sidoksissa Herran Kristuksen kahteen luontoon, kuten edellä on jo riittävästä tullut esille. Ja vasta sitten, tätä haluan korostaa aivan eritysesti, ja vasta siten, se on uskovan passiivisesti vastaanottamaa huokausta ja tempaamista. Simul on siis se suuri salaisuus, joka on Jumala, Pyhä Henki. Mystiikka on siis salaisuuksien salaisuus eli Jumalan, Pyhä Henten työ ja Pyhä Henki itse. Juuri Hän on se mykistävä SALAISUUS, jonka suuruus tekee Lutherista suurimman mystikon.

Pietariparka | 5.3.2017 (Ville Auvinen)

Matt. 16:21-13

Pietari parka. Hyvää hän vain tarkoitti. Mahtoi tuntua kuin kämmenen iskulta vastoin kasvoja tuollainen sana parhaalta ystävältä.

Pietarinko ajatukset vain ihmisen ajatuksia? Vain vähän aikaa sitten Pietari oli saanut jo maistaa mitä se on, kun Jumalan Henki kirkastaa asioita. Hän oli tunnustanut Jeesuksen Messiaaksi, elävän Jumalan pojaksi, ja Jeesus oli ylistänyt häntä autuaaksi. Taivaallinen Isä oli ilmoittanut hänelle taivaallisen totuuden. Ja nyt sama Pietari saa kuulla Jeesukselta, ettei hän ymmärrä mitään Jumalan ajatuksista.

Hyväähän Pietari vain ajatteli, Jeesuksen ja koko opetuslapsijoukon parasta. Jeesushan tuntui olevan aivan suunniltaan, puhuvan mielettömiä, niin kuin oli kyllä tehnyt aikaisemminkin. Nyt hän oli suorastaan itsetuhoinen. Eihän kaikkea sitä, minkä varaan oltiin rakennettu, mitä oltiin toivottu, minkä eteen oltiin uhrattu, voinut nyt heittää menemään. Sitähän Jeesuksen kuolema tietysti merkitsisi. Jumalan valtakunnasta oltiin puhuttu paljon, ja siitä, miten lähellä se oli. Pian Israel olisi vapaa Messias-Jeesuksen hallitessa, ja nyt Jeesus aikoi antaa kaiken tuhoutua. Pietari ehkä ajatteli, että jos Jeesus katsoi, ettei aika ollut sittenkään vielä kypsä valtaannousulle, niin voitaisiinhan palata Galileaan ja kerätä lisää kannattajia. Olivathan Jeesus ja opetuslapset vielä nuoria, kolmekymppisiä. Olisihan vielä aikaa.

Pietari ei ymmärtänyt. Hän ajatteli niin kuin ihminen. Hän ei nähnyt Jumalan salattua suunnitelmaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä on ristin teologia, ja niinpä hänen piti nyt aloittaa sen oppiminen. Tästä alkoi Pietarin alamäki. Nyt hän saa kuulla olevansa ymmärtämätön, ajattelevansa ihmisten tavoin, olevansa saatanan välikäsi yrittämässä tehdä tyhjäksi Jumalan suunnitelmaa. Vähän myöhemmin hän joutuu kokemaan oman pelkuruutensa kun hän kaikista vakuutteluista huolimatta kieltää Jeesuksen. Ristin koulussa tyhjennetään siitä, mikä on ihmisestä, jotta tulisi tilaa sille, mikä on Jumalasta. Kyllähän Pietarikin lopulta oppi: ”Iloitkaa päinvastoin sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitte iloita ja riemuita myös silloin, kun hänen kirkkautensa ilmestyy” (1. Piet. 4:13). Ja lopulta Pietari sai käytännössä toteuttaa ristin teologiaa, kun hänet perimätiedon mukaan naulittiin ristiin pää alaspäin keisari Neron vainoissa.

Ristin teologian ymmärtämiseen ei ihmisen mieli taivu. Miten voisivat kuulua yhteen ristin häpeä ja Jumalan voima? Miten kaikkivaltias Jumala voi suostua tulemaan heikoksi ihmiseksi ja vielä koko maailman pilkattavaksi? Miksi Jumala karttaa inhimillistä voimaa ja valtaa ja toimii ennemmin heikkoudessa? Miksi Jumala antaa aarteensa saviastioihin? Miksi Jumala kätkee siunauksensa kärsimyksiin? Miksei Jumala nosta omiaan pois pimeästä vaan ennemmin tulee heidän kanssaan pimeään ja kantaa heitä siellä? Ja vielä vaikeammaksi ristin teologian ymmärtäminen käy, kun minun pitää kysyä oman elämäni kysymyksiä. Miksi Jumala sallii minun elämääni raskasta sairautta, miksi hän sallii kärsimystä, miksi hän sallii näitä ihmissuhdesotkuja, tätä työttömyyttä, vaikka voisi väkevällä kädellään koskettaa, parantaa ja vapauttaa? Miksi Jumalan ihmiset joutuvat niin usein kysymään: ”Miksi?” ja jäävät vielä usein ilman vastausta? Näiden kysymysten edessä voin vain huutaa: ”Herra armahda!”, ja hän armahtaa. Näiden kysymysten edessä voin vain pyytää sitä, että Jumalan Henki avaisi silmäni näkemään Jumalan todellisuuden ja opettaisi luottamaan ja ylistämään; luottamaan siihen että pimeässäkään Jumala ei hylkää, vaan hänen lupauksensa ovat sielläkin luotettavat. Ja ehkä joskus, vaikka vain pilkahduksena, saankin nähdä ristin tien mielekkyyden ja kärsimyksen siunauksen. Tai ehkä Jumala armossaan vie niin syvälle ristin teologiaan ja sen ymmärtämiseen, että voin yhdessä Paavalin kanssa oppia iloitsemaan ja ylistämään: ”Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas (2. Kor. 12:9-10).

Avain ristin teologian ymmärtämiseen on Jeesuksen ristin tie. Sille tielle ja sitä oppimaan paastonaika meidät vie. Meitä ei kutsuta vain sivustaseuraajina katselemaan traagista näytelmää, vaan meidät kutsutaan kauhistumaan ja itkemään sitä, miten meidän syntimme olivat niin raskaat, että Jumalan Pojan piti kulkea ristin tie hamaan loppuun asti. Meitä kutsutaan ristin tielle Jeesuksen seuraajiksi. Sillä tiellä me lopulta päädymme ristin juurelle katsomaan, miten Jumalan poika riippuu ristillä ja sillä tavalla sovittaa ja ottaa pois maailman synnin ja saa riemuvoiton pimeyden valloista. Ristiltä kuuluu voittohuuto: ”Se on täytetty!” Siinä, ristiinnaulitun Kristuksen edessä, saamme ymmärtää, miten suurin valta ja voima on kätketty suurimpaan kärsimykseen ja häpeään. Sellainen Jumala on. Sillä tavalla hän toimii. Jeesuksen ristissä ristin teologia on syvimmillään ja yksinkertaisimmillaan.

Pietari ajatteli kuin ihminen. Hän ei ymmärtänyt ristin teologiaa eikä siksi myöskään ymmärtänyt mitään Jeesuksen puheesta ylösnousemuksesta kolmantena päivänä. Risti ja ylösnousemus kuuluvat yhteen. Kun ei ymmärrä toista ei voi ymmärtää toistakaan. Kun Jumala vie meidät ristin alle kärsimykseen, tahtoo hän siellä kiinnittää meidän sydäntämme taivaallisiin. Hän tahtoo valaista meidän sydäntämme ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän toivolla. Vielä täällä risti ja ylösnousemus kuuluvat yhteen, mutta kerran ylösnousemuksessa ristin saa jättää taakseen. ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut” (Ilm. 21:3-4).

Jano | 15.1.2017 (Samuli Luomaranta)

Uuden vuoden jälkeen perheemme sairastui kunnon flunssaan. Se tietää sitä, että se yleensä jyllää tavalla tai toisella koko porukan läpi. Ensin sairastui vanhempi tytär. Seuraavaksi minä ja sitten nuorempi tytär. Vaimo pääsi onneksi helpoimmalla.

Alkuun oli ihana ajatus, että näinhän tämä joululoma jatkuu kivasti. Toisena kuumepäivänä minulta loppui tekeminen. Olen tottunut kotonakin puuhailemaan kaikenlaista ja sellainen totaalinen makaaminen ja lepääminen saa pääni nopeasti sekaisin. Ei ole mitään tekemistä. Vaimoni sitten keksi, että ladataan nyt se Netflix. Kuinka moni omistaa Netflxin? Ne joilla ei ole Netflixiä, voin kertoa, että se on netin syövereissä oleva palvelu, joka on täynnä erilaisia TV-sarjoja ja elokuvia. Palvelu on suosittu ja paljon käytetty.

Olen aina pitänyt tarinoista ja nuorempana ahmin ties mitä sarjoja ja elokuvia. Pienten lasten kanssa tuo harrastus jäi vähän vähemmälle, mutta aina kun tilaisuus tuli, kävin vuokraamassa tai lainaamassa elokuvan. Taitavasti tehty sarja tai elokuva on parasta todellisuuden pakenemista ja tarinat tempaavat mukaansa helposti pitkäksikin aikaa.

Netflixin tarjonta on laaja ja päätin aloittaa sarjan, joka kertoo new yorkilaisesta asianajajatoimistosta. Yhtä-äkkiä huomasin katsovani jaksoa 6. Tarinat olivat jälleen napanneet mukaansa. Tällä hetkellä en kehtaa kertoa kuinka paljon olen tuota sarjaa katsonut. Mutta olen kiitollinen, että olen taas terve ja saan elää todellista elämää. Se on kuitenkin hieman parempaa.

Tuo sarja on opettanut ja muistuttanut minulle kolme asiaa ihmisenä elämisestä.

Ensimmäinen asia on, että me kaikki ihmiset tarvitsemme hyväksyntää. Sarjassa on eräskin hahmo, joka janoaa toisten hyväksyntää ja kunnioitusta keinolla millä hyvänsä. Hänen nimensä on Louis. Hahmo on taitavasti rakennettu. Äkkipikainen, suorasanainen ja kokenut asianajaja, joka ei osaa ilmaista tunteita oikein. Hänestä juuri kukaan ei pidä. Mutta mitä pitemmälle sarja etenee, sitä enemmän tajuaa, että Lousilla on sisimmässään suuri hätä ja tarve tulla hyväksytyksi.

Ja niin se on meillä jokaisella. Lapsesta aikuiseen ja mummosta vaariin. Me tarvitsemme sitä, että meidät hyväksytään. Sellaisina kuin olemme. Jos hyväksyntää ei saa, me muutamme toimintaamme ja koitamme toista kautta. Juuri niin kuin Louis. Ja tällaisessa tilanteessa usein tulee seinä vastaan. Me tarvitsemme rakkautta. Rakkautta toisilta ihmisiltä. Että joku sanoisi: olet tärkeä. Olet arvokas. Sinua rakastetaan. Sinulla on merkitys. Kiva, että olet siinä. Opettele sanomaan ja osoittamaan sitä toisille ihmisille. Koska sillä tavalla haluat tulla itsekin hyväksytyksi.

Ja tämä Louis. Kerta toisensa jälkeen löytää itsensä tilanteesta, jossa omalla toiminnallaan ja välillä tahtomaankin on ajanut muut ihmiset luotaan. Ei ole ketään.

Luetussa evankeliumitekstissä Jeesuksen kohtaama nainen edustaa porukkaa, jota juutalaiset halveksivat. Nainen on samarialainen ja teksti kertoo, etteivät juutalaiset ole missään tekemisissä samarialaisten kanssa.

Naisella on sama tarve tulla hyväksytyksi – aivan kuten Lousilla ja sinulla ja minulla. Lähtökohta on aivan sama kuin usein meillä. Naisen ajatus on, että tuo mies ja koko juutalainen ihmisryhmä ei pidä minua eikä meitä samarialaisia yhtään minään. On turha odottaa mitään. Mutta Jeesus yllättää. Hän kohtaa naisen kasvoista kasvoihin ja aloittaa keskustelun. Jeesus hyväksyy ja kohtaa naisen. Riippumatta siitä mitä hän on tehnyt tai mitä ihmisryhmää hän edustaa. Ja hyvä ystävä. Jos olet tänään hyväksyntää vailla. Jos tunnet olevasi yksin, vailla muita ihmisiä. Jos olet kuin Louis yksin kolkossa huoneessasi, niin kuuntele: Jeesus hyväksyy sinut.

Voi olla, että kuten samarialaisen naisen, niin myös sinut Jeesus pääsee tänään yllättämään. Raamattu vakuuttaa: Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut. Sinä olet minun. Jumala hyväksyy sinut tässä ja nyt Jeesuksen ristin työn tähden.

Toinen seikka, minkä tuo sarja on opettanut ja muistuttanut minulle on, että teoilla on seuraukset. Valheet ja petokset ja kaikki synnit alkavat helposti kiertää kehää. Valheen ja rikoksen peittely synnyttää uusia rikoksia ja pian soppa on jo aika sakea.

Paavali opettaa roomalaiskirjeessä samaa kuin tuo tv-sarja. Hän sanoo sen vain vielä suoremmin. Synnin palkka on kuolema. Synnillä on seuraus. Synnistä seuraa kuolema. Ero Jumalasta, ruumiillinen vahinko ja lopulta kuolema, sekä viime kädessä iankaikkinen kuolema. Me teemme syntiä joka päivä: ajatuksin, sanoin – teoin ja laiminlyönnein. Ja niillä synneillä on seuraus. Me vahingoitamme itseämme, toisiamme ja Jumalasuhdettamme. Synnin peittely ei onnistu. Jumala näkee sinut. Hyväksyvä ja armollinen Jumala näkee tekosi. Ja niin hän näkee myös tuon naisen elämän.

Jeesus sanoo: hae miehesikin tänne. Nainen sanoo, ettei hänellä ole miestä. Jeesus toteaa naisen puhuvan totta. Viisi miestä sinulla on ollut ja se, jonka kanssa nyt elät, ei ole miehesi. Syntiä ja synnin seurausta ei pääse pakoon. Oli synti mikä tahansa älä jää sen kanssa yksin tai peittele sitä. Tunnusta, puhu totta ja tuo asia Jeesukselle. Hän on kantanut kaikki synnit ristille. Ja saat uskoa, kun Hän sanoo: tyttäreni, poikani – sinun syntisi annetaan anteeksi.

Kolmas ja viimeinen tuon sarjan opetus on jano. Jokaisella ihmisellä on kovan ja rosoisen tai hauraan ja pehmoisen kuoren alla jano. Kaipaus jostain suuremmasta. Kaipaus jonnekin tai johonkin. Kaipaus olla jotakin ja olla jossakin. Sitä on aika vaikea selittää, mutta ehkä tunnistat tämän janon myös itsessäsi.

Tuo katsomani TV-sarja on osoittanut selkeästi, että jokaisella ihmisellä on tuo sama jano ja kaipaus rinnassa. Ja jokainen koittaa lääkitä sitä tavalla toisella. Työllä, ihmissuhteilla, rahalla, uhkapeleillä, päihteillä, – keinolla millä hyvänsä – mutta näillä lääkkeillä se jano ei sammu.

Gospelduo Eve ja Ossi laualavat samasta janosta tuoreessa laulussaan näin:

Kummallinen kaipuu rinnassani
Se ei irtoa vaikka ravistelisi

Mutta aiheuttaa tää outo kaipuu
vielä valtavamman ikävän

Jeesus tietää, että myös tämän samarialaisen naisen sisällä asuu sama kaipaus. Keskustelu etenee ja Jeesus sanoo naiselle: Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.

Jeesus on ainoa tuon janon sammuttaja. Hän on tuon kaipauksen loven paikkaaja ja täyttäjä. Hän haluaa tehdä näin sinunkin kohdallasi. Hän ja ainoastaan Hän voi antaa sisälle rauhan ja levon. Sitä rauhaa ja lepoa tämä maailma ei koskaan pysty antamaan. Se rauha kumpuaa siitä, että ihminen tietää mihin Hän on menossa. Älä etsi hikipäässä janonsammuttajaa tästä maailmasta. Kaikki on tehty valmiiksi. Kaikki on sinulle lahjaa ja armoa. Jumalan Poika kuolee ristillä sinun vuoksesi, että sinulla olisi kaikki hyvin. Saat ottaa vastaan. Saat uskoa ja luottaa.

Eve ja Ossi jatkaa:

Vierelläni koko tämän ajan
Näkymättä missä ollut on
Henki kaikkeuden rakentajan
Joka minutkin on koonnut kokohon

Ja minuunkin on istutettu kaipuu
Se kai heijastaa tuon isän ikävää
Ja kutsuunsa jos tahtonikin taipuu
Pääsen kotiin jossa kaipaus häviää.

Jeesus tahtoo asua sydämessäsi. Rauhan ja levon tuojana ja janon sammuttajana. Sanoohan Raamattu näin:

Minä seison ovella kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.

Aamen.

Miksi Jeesus kastettiin? | 8.1.2017 (Martti Laato)

Jeesus Herramme on ihmeellinen. Hän ei ole vain vapahtajamme. Hän on koko maailman luoja ja kaiken ylläpitäjä. Hän on lunastajamme ja voittajamme. Inhimillisen syntyperänsä puolelta hän on Marian poika ja myös Daavidin jälkeläinen; pyhyyden Hengen puolelta hän on Jumalan Poika. Ylösnousemuksessa hän sai vallan ja korkeimman mahdollisen arvon.
Tämä tosiasia on lausuttu julki vuonna 451 Khalkedonin kirkolliskokouksessa. Pitkään kirkko kävi taistelua tärkeistä kristillisistä opeista, ja tämä on yksi niistä: Jeesus on täydellinen Jumaluudessaan ja täydellinen ihmisyydessään. Hän on yhtä aikaa Jumala ja ihminen, sekoittamatta, muuttamatta, erottamatta ja jakamatta. Herramme oli olemassa siis jo ennen maailman luomista, ja kun hän tuli maan päälle, hän luopui siitä, mitä hänellä taivaassa oli.
Varhaista Filippiläiskirjeen hymniä mukaillen: Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän luopui siitä, että hän olisi Jumalan vertainen. Hän tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon. Hän tuli ihmisten kaltaiseksi ja oli muodoltaan kuin ihminen. Hän nöyrtyi ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Heprealaiskirjeenkin kirjoittaja kuvaa ihmiseksi tullutta Jumalan Poikaa: lyhyeksi aikaa sinä asetit hänet enkeleitä alemmaksi. Ja toisaalla: hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi; ja vielä sanotaan: vaikka hän oli Poika, hän joutui kärsimyksistä oppimaan, mitä on kuuliaisuus.
Tuntuu ehkä oudolta sanoa, että Jeesuksen piti oppia, mitä kuuliaisuus on. Mutta niin Heprealaiskirjeessä sanotaan. Kuuntele tuon jakeen kontekstia: Ihmiselämänsä päivinä Jeesus ääneen itkien rukoili ja huusi avukseen häntä, jolla oli valta pelastaa hänet kuolemasta, ja hänen uhrirukouksensa kuultiin, koska hän taipui Jumalan tahtoon. 8 Vaikka hän oli Poika, hän joutui kärsimyksistä oppimaan, mitä on kuuliaisuus. 9 Kun hän oli saavuttanut täydellisyyden, hänestä tuli iankaikkisen pelastuksen tuoja, kaikkien niiden pelastaja, jotka ovat hänelle kuuliaisia.
Luetut jakeet ovat koskettavia. Herramme on elänyt aidon, tosi ihmisen elämän. Tämän sunnuntain kaikissa teksteissä puhutaan kasteesta tai vähintäänkin niiden taustalla on kaste. Kristityn kasteeseen kuuluu lupaus, mutta myös kuuliaisuus. Uskon, että myös Jeesuksen kasteeseen liittyi kuuliaisuus.
Evankeliumitekstissä Johannes osoittaa Vapahtajaamme ja sanoo: Katsokaa Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin. Näin todellakin. Herramme otti pois koko maailman synnin. Hän mursi kuoleman kahleet ja avasi ihmisille uuden, elämään vievän tien. Uskon tien.
Muissa evankeliumeissa Johanneksen suorittamasta kasteesta kerrotaan enemmän. Ne tosin saavat meidät ymmälle. Markus kirjoittaa: Johannes kastoi heidät kaikki, kun he tunnustivat syntinsä. Kuinka siis Jumalan Poika, synnitön Jumalan Karitsa, voi tulla Johanneksen kasteelle? Oliko Jeesuksellakin syntejä tunnustettavanaan? Vaikka saamme tietää Jeesuksen kastehetkestä enemmän, tieto vain lisää hämmennystä. Jeesus oli synnitön. Hänellä ei voinut olla syntejä tunnustettavanaan.
Ehkä juuri kuulemamme Johanneksen evankeliumin teksti antaa arvokkaan vihjeen kastehetken ymmärtämiseen – katsokaa Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin. Mieleemme ehkä nousee Jesajan kirjan kuvaus kärsivästä palvelijasta. Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme; ja Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen; Kun opetamme Jesajan ennustuksen mukaisesti, että Jeesus kantoi maailman synnit, voidaan kysyä, milloin Jeesus otti ne kannettavakseen. Sanoisin, että juuri kasteessa. Kun Jeesus oli kastettu, Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen, ja Jumala sanoi: sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt. Jeesuksen kasteessa koko Kolmiyhteinen Jumala on läsnä, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kolmiyhteinen Jumala ottaa Jeesuksessa kaikki maailman synnit kannettavakseen. Jeesus ei siis tunnusta omia syntejään, vaan ihmisenä hän tunnustaa ihmiskunnan synnit. Jeesuksen kasteessa tapahtuu jotain aivan päinvastaista kuin meidän kasteessamme. Kristus ottaa harteilleen valtavan syntitaakan. Paavali sanoo toisessa Korinttilaiskirjeessä jopa niin, että Jumala teki Jeesuksen synniksi – synnitön synniksi, meidän pelastukseksemme! Paavali toteaa Galatalaiskirjeessä, että Jeesus kirottiin ristillä, jotta meillä olisi elämä! Niin, Herramme kastetta voi suurella syyllä kutsua kuoleman kasteeksi, kuoleman veteen astumiseksi. Hän kulki pitkän tien ja kantoi synnit ristille. Sinne ne naulattiin, ja siellä Saatanan valta mureni.
Kasteen jälkeen Jeesus joutui koeteltavaksi. Samalla tavoin kuin Israel vaelsi erämaassa 40 vuotta, niin Jeesuksen 40 päivää ja 40 yötä ovat esikuvana autiomaavaelluksesta. Kumpaakin koeteltiin, israelilaiset sortuivat, Jumalan Poika ei. En uskalla väittää, että koettelemukset olisivat olleet Jeesukselle helppoja, vaikka hän olikin Jumala. Olihan hän myös täysi ihminen – kuitenkaan hän ei langennut syntiin.
Jeesuksen kaste ei ole vielä kristillinen kaste, mutta se on tietyllä tavalla esikuva siitä. Jeesus oli ja on Jumalan Poika, niin kuin Jeesuksen kastehetkessä kuultiin, mutta kasteessa kristitty otetaan Jumalan lapseksi. Jeesuksen kasteessa Pyhä Henki tuli Jeesuksen ylle, kun taas kristitty saa kasteessa Pyhän Hengen. Jeesus otti kasteessa syntimme kannettavakseen. Kristitty temmataan kasteessa pimeydestä valoon, Saatanan valtakunnasta Jumalan valtakunnan perilliseksi. Näin siis jokainen kristitty jo pelkän kasteenkin perusteella julistaa maailmalle Jeesusta, hänen valtavaa sovitustyötään ja pelastustaan. Jos ei sitä muut tajua, niin ainakin pimeyden vallat. Kasteen jälkeen Jeesus vietiin autiomaahan kiusattavaksi, kristityn elämässä alkaa taistelu. Yksi osa tätä uutta elämää on kuolemaan asti kestävä kamppailu, jonka lopputulos on joko ero Kristuksesta tai kuolema Kristuksessa. Saatana tekee kaikkensa, jotta vain harva pääsisi taivaaseen. Se joka kuolee Kristuksessa, menee taivaaseen. Toinen osa taistelua on monet UT:n käskyt ja kehotukset. Annan apostolien puhua. Roomalaisille kirjoitetaan: Mitä me tähän sanomme? Tulisiko meidän edelleen tehdä syntiä, jotta armo tulisi suuremmaksi? Ei ikinä! Me kaikki olemme kuolleet pois synnistä. Miksi sitten eläisimme vielä siinä? Tiedättehän, että meidät kaikki, jotka on kastettu Kristukseen Jeesukseen, on kastettu hänen kuolemaansa. Meidät on kasteessa haudattu kuolemaan yhdessä hänen kanssaan! Niin kuin Isä herätti kirkkaudessaan Kristuksen kuolleista, niin pitää meidänkin elää uutta elämää. Efesokseen lähetetty kirje puhuu samasta asiasta: Isä herätti Kristuksen kuolleista, ja myös meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, hän teki eläviksi. Kristityn ei siis kuulu elää synnin himojen mukaan, vaan hänen tulee pyrkiä olemaan Herralleen mieliksi. Rakas kuulija, älä ota tätä vastaan lakina, vaan evankeliumina. Kristus on vapauttanut meidät synnin kahleista. Meidän ei tarvitse elää synnin orjina ja kylvää pahaa ympärillemme. Me voimme elää uutta elämää hyvän Paimenemme laitumella ja levittää tuoreen ruohon tuoksua naapuriinkin. Tämän elämän hedelminä saamme syödä rakkautta, iloa, rauhaa, pitkämielisyyttä, anteliaisuutta, hyvyyttä, uskollisuutta, lempeyttä ja itsehillintää ja paljon muuta. Eihän kuulosta pahalta? Eihän?
Ja uuteen elämään meille antaa voimaa Pyhä Henki. Tuo ihmeellinen Henki, Jumalan yksi persoonista, on annettu kullekin kristitylle kasteessa. Paavali opettaa, että Pyhä Henki on kanssamme ja tukee meitä, jotka vanhan luontomme takia olemme heikkoja. Pyhä Henki auttaa rukoilemaan, ja jopa rukoilee itse meissä meidän puolestamme sanattomin huokauksin. Ajattele! Jumala, joka näkee ihmisten syvimmätkin ajatukset, tutkii ihmistä, ja sieltä, ihmisen sydämestä, hän löytää Pyhän Hengen rukoilemasta puolestamme! Ja Jumala ymmärtää, mitä Pyhä Henki rukoilee. Voiko parempaa esirukoilijaa olla? Jumala itse on todellakin meidän kanssamme, tänäänkin!
Pyhä Henki myös tukee ja auttaa meitä kamppailussamme syntiä vastaan. Hän on rohkaisun ja lohdutuksen Henki, nöyryyden ja ilon Henki. Hän haluaa toista kuin lihallinen luontomme, ja hyvä niin, vaikkei se aina hyvältä tunnukaan! Kaiken tämän lisäksi, ja oikeastaan ehkä tärkeimpänä asiana Pyhä Henki on sinetti. Hän on Jumalan ennakkoperintö. Hän on pantti siitä, että kuulumme Jumalalle ja olemme Jumalan lapsia. Tämän päivän psalmitekstiin tämä asia on kätketty kauniilla tavalla. Käännöksemme puhuu kruunusta, joka lasketaan nuorukaisen päähän. Heprean kruunua tarkoittava sana näyttää identtiseltä sanan “apu” kanssa. Psalmi voidaan siis kääntää niinkin, että nuorukaiselle annetaan apu – Genesiksen alussa miehelle annettu apu on nainen – tässä kontekstista käy ilmi, että nuorukaiselle annettu apu onkin Pyhä Henki! Hengen mukana nuorukainen saa ihania lupauksia, ja rakas veli ja rakas sisar, voit nuorukaisen mukana ottaa nämä seuraavat sanat sydämellesi:
Minä olen valinnut sinut kansojen joukosta, valintani sinetiksi ja lupaukseni vahvistamiseksi olen antanut sinulle Pyhän Hengen. Minä vahvistan ja tuen sinua. Olen sinulle armollinen. Olen uskollinen. Sinä sanot minulle: »Sinä olet minun isäni, olet Jumalani, turvakallioni. Minä sanon sinulle: olet lapseni. Koskaan en ota sinulta armoani pois, minun liittoni kestää horjumatta. Minä olen kanssasi kaikki elämäsi päivät!

Jänis ja kilpikonna | 18.9.2016 (Samuli Luomaranta)

Luuk. 14:1-6

Ajattelin aloittaa tämän saarnan kertomalla teille sadun. Tämä satu saattaa olla monelle tuttu. Olen aina pitänyt saduista ja tarinoista. Lapsuuden saduissa parasta on onnellinen loppu ja opetus. Hyvä voittaa ja oikeus toteutuu. Muistan kuinka vielä yläasteikäisenäkin koitin varmistaa esimerkiksi elokuvasta, että onhan siinä onnellinen loppu. Haikeasta, sekavasta tai surullisesta lopusta jäi pitkäksi aikaa huono olo ja pahikset ja muut iljettävät otukset tunkeutuivat painajaisiksi saakka.

Mutta niin se satu.

Olipa kerran jänis, joka kehuskeli olevansa nopeampi kuin kukaan muu metsän eläimistä. – Kukaan ei voita minua, jänis sanoi. – Haastan kenet tahansa juoksemaan kanssani kilpaa. Kukaan metsän eläimistä ei uskaltanut kilpasille – paitsi kilpikonna. Se vastasi rauhalliseen tapaansa: Jänis hyvä – minä juoksen kanssasi kilpaa, koska aloitamme?

Sinäkö muka – ilkkui jänis. Olet metsän hitain eläin. Voitan sinut aivan varmasti. Tästä tulee helppo kilpailu. Metsän eläimet muodostivat polulle radan, ja niin kilpailu saattoi alkaa. Paikoillanne – valmiit – hep. Jänis sinkautti vauhdilla matkaan ja hävisi pian näköpiiristä. Kilpikonna hankkiutui liikkeelle. Se nosteli hitaasi jalkojaan ja hivuttautui senttimetri senttimetriltä eteenpäin.

Jonkin matkaa juostuaan jänis vilkaisi taakseen. Kilpikonnaa ei näkynyt missään. Hah! Olen niin nopea, että voin jäädä niitylle lepäämään, se tuumi ylimielisenä. Jänis istahti alas ja päätti ottaa pienet nokoset.

Sillä välin kilpikonna kulki askel askeleelta. Jänis torkkui niin sikeästi, että unohti ajan kulun. Kun se viimeinen heräsi, se huomasi kilpikonnan jo aivan maaliviivan tuntumassa. Jänis ponkaisi jaloilleen ja juoksi täyttä vauhtia ottaakseen kilpakumppaninsa kiinni. Mutta turhaan – kilpikonna asteli jo maaliin. Se oli voittanut kilpailun hitaasti mutta varmasti. Eläimet hurrasivat. Jänistä harmitti. Se tajusi olleensa ylimielinen ja liian varma omista kyvyistään. Siitä päivästä lähtien jänis ei enää kehuskellut nopeudellaan. Kilpikonna oli näyttänyt sille, että vikkelät jalat eivät tee kenestäkään parempaa

Klassinen satu. Tuttu satu. Onnellinen ja opettavainen loppu – juuri niin kuin hyvissä saduissa. Jänis tietää olevansa nopea ja siinä on ongelma. Hän tietää sen liian hyvin ja ehkä huomaamattaan tämä pitkäkorva alkaa käyttäytyä ylimielisesti. Hän pilkkaa kilpakumppaniaan ja aikoo nöyryyttää tätä oikein olan takaa. Se kilpakumppani kun on hidas ja kankea kilpikonna. Samanlainen asetelma on joka kevät, kun pelataan jääkiekon MM-kisoja ja päivän pelinä on esimerkiksi Kanada vs. Kazakstan. Asetelma on selvä ja jos Kanada häviää tai tulee edes tasapeli – se on sortunut ylimielisyyteen. Vastustajan aliarviointiin.

Tämän päivän evankeliumitekstissä on hieman samanlaisia elementtejä kuin äsken lukemassani sadussa. Erona satuun on se, että evankeliumiteksti on totta. Ylimielisyyteen sairastuneet fariseukset ja lainopettajat tarkkailevat Jeesuksen toimintaa. Omasta asemastaan ja näppäryydestään hyvin tietoiset jänikset tekevät muille selväksi paremmuutensa ja siksi ottavat myös Jeesuksen hampaisiinsa. Tekstissä on myös kilpikonna. Vesipöhön sairastuttama mies, joka laahustaa raskain ja väsynein askelin Jeesuksen luo.

Tekstin jänikset ovat varmoja, että nyt Jeesus putoaa ansaan. On sapatti – lepopäivä, jolloin työtä ei tule tehdä. Parantaminen laskettiin työksi ja siksi kertomuksen jänikset odottavat kieli pitkällä, mitä Jeesus tekee. Päivän tekstissä sanotaan, että fariseukset tarkkailivat, mitä Jeesus tekisi. Jos Jeesus parantaa miehen, hän rikkoo sapatin ja silloin fariseukset pääsevät ojentamaan häntä ja toteamaan, ettei hän ole kummoinenkaan opettaja, kun kerran ei edes sapattia osaa noudattaa.

Mutta sitten seuraa opetus. Jeesus sanoo: Onko sapattina lupa parantaa vai ei? Kukaan ei vastaa mitään. Sitten Jeesus parantaa tämän vesipöhöä sairastavan miehen. Mies pääsee inhottavasta vaivasta ja sairaudesta. Turvotus on poissa ja mies on terve. Tämän jälkeen Jeesus jatkaa: Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti? Kysymys on äärimmäisen terävä ja järkevä.

Kukaan ei jätä omaa rakasta lastaan tai edes karjaeläintä kaivoon ja huutele perään: on lepopäivä – katsellaan asiaa huomenna. Ei kukaan toimi niin. Ja tässä on fariseusten ylimielisyyden ydin. On helppo sormella osoitella toisen toimintaa ja syyttää lain rikkojaksi ja huonoksi. Mutta kun tilanne tulee omalle kohdalle, toimintaa muuttuu.

Tämä ei ole suinkaan ainut kerta, kun Jeesus ja fariseukset ovat napit vastakkain samasta aiheesta. Markuksen evankeliumissa luvussa 2, Jeesus tiivistää asian näin: Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Jumala on asettanut sapatin ja lepopäivän ihmistä varten. Että me voitaisiin levätä. Virkistyä Jumalan Sanasta ja sakramentista. Jumala on antanut meille lepopäivän, jotta yhtenä päivänä lepäisimme ja kävisimme messussa. Kuitenkin fariseuksilla se oli kääntynyt itseään vastaan. Homma meni kyttäilyksi ja toisten tarkkailuksi. Ja päällimmäisenä heillä itsellään ehkä oli ajatus, että tämä sujuu aika hyvin.

Jeesus opettaa, että Hänen seuraajat ovat vapaita tällaisesta kyttäilystä. Ei vuodepotilaille tarvitse sairaalassa sanoa, että koettakaa pärjätä – nähdään maanantaina.

Juuri tuo kristityn vapaus on tämän pyhän teema. Kristittyä ohjaa Jumalan sana ja käskyt. Niiden tarkoitus on ohjata elämäämme niin, että meillä kaikilla olisi täällä hyvä olla. Ne ovat ihmisen parhaaksi. Samalla Jeesus opettaa, että kristitty on vapaa. Hän itse on meidät vapauttanut.

Kirjeessä galatalaisille sanotaan näin: Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen (5:1). Kristus teki meidät kertakaikkisen vapaaksi synniltä ja kuolemalta. Hän sovitti kaikki synnit niin, että tie Taivaaseen on auki.

Samassa galatalaiskirjeen luvussa sanotaan myös näin: Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne (5:13).

Tässä on tämän päivän evankeliumitekstin ydinopetus. Kuinka meidän tulee siis suhtautua vapauteen ja toisiin ihmisiin. Meidän tulee rakastaa ja palvella toisia ihmisiä. Kutsua ihmisiä Jumalan Sanan ääreen ja osallisiksi tuosta samasta vapaudesta, jota Jeesus itse meille Sanassaan julistaa. Ennen kaikkea on varottava pisteliästä ylimielisyyttä. Siis sadun jäniksen roolia. Se ei ole vapautta – kristityn vapautta. Se on kahle, joka painaa. Siksi myös Jeesus niin tiukasti suhtautuu fariseuksien ja lainopettajien toimintaan.

Jo vanha sanonta sanoo, että ihminen kestää kaikkea muuta paitsi menestystä. Menestys tekee ylpeäksi ja ylpeys koppavaksi. Jeesus haluaa riisua meidät omista ylpeyden kahleista ja osoittaa, että Hän on itse tehnyt kaiken. Toisin kuin sadussa, uskovana elämisessä ei ole kyse kilpajuoksusta, paremmuudesta tai voittamisesta suhteessa muihin ihmisiin. Sillä kaikki me olemme samassa asemassa. Kaikki ovat tehneet syntiä ja vailla Jumalan täydellistä armoa ja anteeksiantoa.

Toivon, että me voisimme nähdä lähimmäisemme arvokkaina ja tärkeinä ihmisinä. Ihmisinä, joiden puolesta Jeesus on myös kuollut. Ihmisinä, jotka tarvitsevat rakkautta, anteeksiantoa ja rauhaa. Siksi kysynkin: mitä voisit asian eteen tehdä? Voisitko kutsua naapurisi, ystäväsi tai työtoverisi tänne messuun? Voisitko kertoa, mihin sinun toivosi perustuu. Voisitko kertoa, että on olemassa toivo, jolla on nimi: Jeesus Kristus.

Välillä meidän sydämemme valtaa ylimielisyys ja käytös näyttäytyy jäniksen touhulta. Tänään Jeesus kutsuu riisumaan tuon kahleen. Meidän ei tarvitse ruokkia sisäistä pupujussia, vaan Jeesus tahtoo ruokkia meidät elämän leivällä.

Jos taas tuntuu, että olet saapunut kirkkoon raskain askelin. Vesipöhö, kipu ihmissuhteissa huolet, murheet tai synnit ovat painaneet kävelysi hitaaksi ja vauhti on kilpikonnan vauhtia, olet tullut aivan oikeaan paikkaan. Jeesus sanoo sinulle: tyttäreni, poikani – sinun syntisi annetaan anteeksi. Mene rauhassa. Kaikkivaltias Jumala on uskollinen Jumala, joka kulkee mukanasi oli vauhti hidasta tai nopeaa. Katso Kristukseen – katso kuoleman voittajaan, joka tekee kaiken puolestasi.

Lopuksi annan meille kaikille pienen kotitehtävän. Se kuuluu näin: Miten käytännön elämässä voimme kohdata ihmisen, joka ei tunne Jumalan tahtoa tuomitsematta ja syyttelemättä? Miten voimme kohdata ihmisen rakastaen ja sanoa, että rakas ystävä sinä tarvitset elämääsi Jeesusta? Minulla ei ole antaa tähän suoraa vastausta. Siksi annan sen jokaiselle meille kotitehtäväksi. Mutta sen olen ymmärtänyt tämän päivän tekstin kautta, ettei oikea lähestymistapa ole syyttely, ylimielinen asenne tai katkera vihanpito.

Kotitehtävässä on myös toinen osa. Se kuuluu näin: toimi ja palvele. Siihen meidät kutsuu Vapauttajamme itse.

Omistat kaiken | 28.8.2016 (Lasse Räty)

Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!” Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: ”Menkää näyttämään itsenne papeille.” Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: ”Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?” Ja hän sanoi miehelle: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.” Luuk. 17:11-19

Rakkaat kristityt.
Tämän sunnuntain evankeliumi jatkaa eräältä osin viime sunnuntain teema. Silloin Jeesus sovitti sankarin tai ainakin esikuvan viittaa laupiaan samarialaisen harteille. Myös tänään Jeesuksen kertomuksen keskushenkilö kuuluu tuohon halveksittuun sekakansaan.

Jeesus matkusti kohti Jerusalemia liikkuen Samarian ja Galilean rajamailla. Hän kohtasi siellä 10 spitaalista, joista yksi osoittautui samarialaiseksi.

Kerron saarnassani pohjustukseksi spitaalista. Sen jälkeen puhun uskon esikuvasta, toiseksi rakkauden esikuvasta ja lopuksi vielä lyhyesti kiitoksen esikuvasta

SPITAALI ELI LEPRA

Mitä teet, kun sairastut? Menet kouluterveydenhoitajalle, työterveyshoitajalle tai lääkärille, vai mitä? Näin kymmenen spitaalistakin olisivat mielellään tehneet, jos sellainen mahdollisuus olisi ollut heille tarjolla. Heidän kohdallaan lääkäriin meno tarkoitti papiston luokse menemistä. Pappi oli nimittäin se henkilö, jonka luokse mentiin silloin kun oli epäilys siitä, että henkilö saattaisi sairastaa spitaalia.

Entäpä jos sinut todettaisiin lääkärissä sairaaksi ja saisit seuraavanlaiset ohjeet: Sinun tulee käyttää repaleisia vaatteita, pitää hiuksesi hajallaan ja kasvojensa alaosa peitettynä sekä huutaa: ‘Saastainen, saastainen!’ Niin kauan kuin podet tautiasi, pysyt saastaisena. Sinun on asuttava erillään leirin ulkopuolella. Näin karut määräykset annettiin 3. Mooseksen kirjassa spitaalia sairastavasta. (3. Moos 13:45-46)

Tai näin spitaaliselle sanottiin vielä keskiajalla:
“Sinä et saa koskaan astua kirkkoon, markkinoille, myllyyn, leipomoon etkä ottaa osaa [väen]kokouksiin. Sinä et saa koskaan pestä käsiäsi tai mitä muuta tahansa haluatkin pestä lähteessä, ja kun haluat juoda, sinun tulee ottaa vettä kupillasi tai muulla samanlaisella astialla. Minne ikinä menetkin, sinun tulee kantaa lepratautisen viittaa niin että muut sinut tuntevat ja sinä et saa koskaan kulkea talosi ulkopuolella paljain jaloin. Mitä ikinä haluatkin ostaa, sitä sinä et saa koskettaa muuten kuin kepillä. Sinä et saa astua sisään majataloon etkä muuhunkaan taloon ja kun ostat viiniä, sinun tulee kaataa se omaan pulloosi. Sinulla ei saa olla sukupuoliyhteyttä kenenkään naisen, ei edes oman vaimosi kanssa. Jos joku kohtaa sinut matkalla ja tekee sinulle kysymyksen, älä vastaa, ennen kuin olet astunut syrjään, tuulen alapuolelle. Mikäli kuljet sillan ylitse, älä koske kaiteeseen ennen kuin olet pistänyt käsineesi käteesi. Sinä et saa koskettaa lapsia tai muita nuoria ihmisiä. Et myöskään saa antaa heille mitään, mikä kuuluu sinulle. Sinä et saa syödä etkä juoda muiden ihmisten seurassa vaan ainoastaan lepratautisten seurassa ja sinun tulee tietää, että kun sinä kuolet, sinua ei tulla hautaamaan kirkkoon, ts. kirkon lattian alle.”
(Lähde: Nettiartikkeli Arno Forsius, Lepra eli spitaali 1999/2006)

Spitaali tai lepra, kuten sitä nykyään kutsutaan, ei ole vieläkään kadonnut maailmasta. Esim. Intiassa siihen sairastuu vuosittain noin 130 000 ihmistä. Sitä sairastava kantaa edelleen voimakasta stigmaa ja jää yhä usein yhteisön ja jopa avun ulkopuolelle. Suomessa viimeisiä leprapotilaita hoidettiin 1960-luvulla.

Luukas kertoo siis kymmenestä henkilöstä, jotka spitaali oli paitsi runnellut myös totaalisesti eristänyt muusta yhteisöstä ja tavallisesta elämästä. Ainakin yksi heistä oli samarialainen ja jo senkin takia halveksittu. Nämä sairaat elivät omassa yhteisössään ilman mitään toivoa paranemisesta. Tai eivät aivan ilman toivoa, sillä he olivat kuulleet Jeesuksesta.

USKON ESIKUVA

Mitä he olivat kuulleet? Emme tiedä tarkkaan mutta ehkä jotakin tällaista: on kiertävä saarnaaja, joka pystyy parantamaan sairaita. Pahat hengetkin joutuvat väistymään hänen edessään. Hän kuulemma kulkisi tätä tietä tänään! Ja niin todella tapahtui. Nimeltä mainitsemattoman samarialaisen kylän lähellä kulkevalla tiellä kohtasivat kymmenen syrjäytynyttä spitaalista ja kaikkia epätoivoisia etsimään tullut Jeesus.

Spitaaliset pysähtyivät lain vaatimusten mukaisesti etäälle Jeesuksesta. Heidän huutoaan ei kuitenkaan pysäyttänyt mikään eikä kukaan. ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!”

He puhuttelivat Jeesusta mestariksi. Tätä nimitystä Jeesuksesta olivat käyttäneet vain opetuslapset ja sellaiseksi pyrkivät.

Spitaalisten olisi pitänyt huutaa aivan muuta. Tiellä olisi kuulunut kaikua kalmankolkosti ”saastainen, saastainen”. Näin jokainen vastaantuleva olisi osannut väistyä syrjään. Tämä kymmenen hengen joukko pyysi kuitenkin apua.

Spitaalisten avunpyyntö Jeesukselle oli yksinkertainen: ”Armahda meitä!” Huuto oli sitäkin erityisempi, että Mooseksen laki mainitsee ihotaudit erityisinä rangaistuksina, joilla Jumala ”löi” tottelemattomia. (4. Moos. 12:10; 5 Moos 28:27). Miehet tunnustivat sairautensa ansaituksi ja anoivat armoa myös siinä mielessä.

Sokean Bartimaioksen tapauksessa, josta kerrotaan Joh. 9 luvussa, Jeesus tosin opetti, ettei hänen syntymäsokeutensa johtunut sen enempää hänen kuin hänen vanhempiensakaan syntisyydestä. Raamattu ei siis opeta yksiviivaista syy-seuraus -suhdetta synnin ja sairauden välille.

Jeesuksen vastaus oli yllättävä. Hän vain lähetti heidät näyttämään itsensä papeille. Toisin sanoen hän käski heitä noudattamaan spitaalisen puhtaaksi julistamista koskevaa lakia. Vain pappi saattoi nimittäin todeta sairaan tervehtymisen.

Kummallisen yksinkertainen oli myös miesten reaktio. Luukas kertoo, että he vain lähtivät liikkeelle. Vai se sittenkään niin ihmeellistä? Olihan käsillä yhtä aikaa todellinen hätä ja Jeesuksen luomisvoimainen sana, jonka varassa he lähtivät liikkeelle.

Juuri tässä spitaaliset opettavat meille mitä on usko. Se on Jumalan avuksi huutamista ja hänen Sanaansa turvaamista. Se on Raamatun lupausten varassa liikkeelle lähtemistä ilman näkemistä, kokemista tai mitään muutakaan aisteillamme tunnettavaa vakuutusta. ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Hepr. 11:1

Tällainen usko saa ja omistaa paljon, koska se vie Jumalan luokse. Se sallii Jumalan tekevän meille hyvää. Usko luottaa rohkeasti ja epäröimättä Jumalan hyvyyteen ja hänen armoonsa.

Tällainen usko tekee rohkeaksi niin, että uskaltaa esittää vapaasti hätänsä Jumalalle ja pyytää apua. Usko ei jää pysähdy omiin tuntemuksiin yhtä vähän kuin toisten ihmisten mielipiteisiin tai tuomiomieleen. Päinvastoin se tunkeutuu kaikkien esteiden yli ja läpi ja saavuttaa Jumalan Isän sydämen, joka sykkii ylitsevuotavaa armoa ja rakkautta meitä kohtaan.

Ehkä sinä kaipaat kanssani tällaista uskoa? Mistä voimme saada näin varmasti Jumalaan turvaavan luottamuksen? Tällaisen uskon saa aikaan meidän hätämme ja ennenkaikkea se, että kuulemme spitaalisten tavoin hyviä huhuja Jeesuksesta: Jeesus on lähellä, Jeesus ei torju, hän ei kulje ohi eikä jätä auttamatta. Luottamus syntyy hyvästä uutisesta, evankeliumista eli ilosanomasta Jeesuksesta. ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.” Room. 10:17 Se sana, joka kertoo kuinka hyvä ja rakastava Herra Jeesus on.

Evankeliumin kuvaama taivaallinen rakkaus annetaan meille lahjana. Uskonpuhdistaja Luther kirjoittaa: ”Jumalan rakkaus antaa hyvyytensä vapaasti ja ilmaiseksi, mitään korvausta ottamatta tai vaatimatta, ja usko myöskin todella sen aivan ilmaisena ottaa vastaan, mitään korvaukseksi antamatta. Näin rikas ja köyhä kohtaavat toisensa.”

Ehkä olet miettinyt myös sitä, millainen usko riittää Jumalan edessä?

Luther opettaa spitaalisten uskosta näin. Hänen mukaansa Jeesus ikäänkuin sanoo: ”Ei tässä tarvita anomisia, teidän uskonne on jo sen saavuttanut ja voittanut, ennen kuin pyytämisenne aloitittekaan. Te olitte jo puhtaat minun edessäni alkaessanne sitä minulta odottaa.”

Ystävä, näin hyvä Vapahtaja meillä on. Omistat kaiken jo silloin, kun vasta alat odottaa armoa Jeesukselta! Sinulle, joka vasta kaipaat, kuuluu täydellinen syntien anteeksiantamus, iankaikkinen elämä ja paraneminen hänen haavojensa kautta. Tuo viimeinen, terveeksi tuleminen, tosin useimpien kohdalla tapahtuu vasta taivaaseen päästessämme.

Sinä, jolla on varma ja vahva usko, omistat kaiken. Sinä, joka olet uskonut vasta hetken omistat yhtä lailla kaiken. Ja sinä, joka kenties ensimmäistä kertaa arasti pohdit voisiko pelastus kuulua myös sinulle saa myös omistaa kaiken. Kuule mitä sinulle sanotaan: sinä olit puhdas Jeesuksen edessä jo alkaessasi odottaa sitä häneltä.

Jesajan kirjassa sanotaan: ”Jo ennen kuin he kutsuvat, minä vastaan, kun he vielä esittävät pyyntöään, minä jo toteutan sen.” Jes. 65:24 Jumala toimii Lutherin mukaan näin siksi, että hän ”osoittaisi sanomattoman hyvyytensä ja armotahtonsa, herätelläkseen meitä omatunto iloisena ja häilymättömänä, häntä haparoimatta ja kiusaamatta, uskomaan ja luottamuksella odottamaan häneltä kaikkea hyvää.”

Näin spitaaliset opettavat meitä uskomaan.

Jeesus sen sijaan opettaa meitä rakastamaan.

RAKKAUDEN ESIKUVA

Luther opettaa: ”Niin, rakkaus tekee lähimmäiselleen niin kuin se näkee Kristuksen meille tehneen.” Pestessään ennen viimeistä ateriaa opetuslastensa jalat Jeesus sanoi oppilailleen: ”Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.” Joh 13:15 Vähän myöhemmin hän sanoi: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” Joh. 13:34

Tämä on se kritillinen hyve ja suorastaan elämäntapa, johon meitä kutsutaan: rakastamaan ja palvelemaan toisiamme. Luther sanoo: ”Kukin miettiköön ainoastaan, kuinka tästä lähtien eläisi lähimmäisensä hyödyksi, tehden sitä, minkä huomaa hänelle välttämättömäksi. Teidän rakkaudellanne on minun rakkaudessani ja hyvyydessäni kyllin; teidän rakkautennekin samoin jakakoon toisille.”

Kristillinen elämä tiivistyy uskoon ja rakkauteen niin, että usko omistaa kaiken lahjana ja sitten vaikuttaa rakkauden kautta.

Kävimme eilen vaimoni kanssa suuressa urheiluliikkeessä. Siellä oli tietämättämme jonkun sortin myyntikarnevaali. Olin juuri ehtinyt murehtia nälkäisyyttäni kun näin kyltin: ilmainen makkara, yksi/asiakas. Sen jälkeen sain ilmaisen huoltotarkastuksen pyörääni, joka sattui olemaan automme takana kuljetuksessa.

Näin palvelee ja rakastaa liikemaailma saadakseen hyvää suhtautumista ja lisätäkseen myyntiä. Meillä kristittyinä on syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän evankeliumi jatkuvassa tarjouksessa. Saamme itse omistaa ja myös jakaa sitä ilmaiseksi. Mutta missä on meidän palvelumielemme, hyvää mieltä tuova ja vaivaa näkevä rakkautemme? Tunnetaanko meidät siitä? Kohtaako ja yllättääkö se positiivisesti ihmisiä niinkuin ilmainen makkara meidät eilen?

Kristuksen rakkauden ja armon tähden sinulla saa olla hyvä omatunto. Jumalan edessä saat olla levollisella ja iloisellakin mielellä. Jumalalla on nimittäin hyvä mieli sinua kohtaan ja Kristuksen rakkaudessa sinulla on kaikki mitä ikinä tarvitset. Usko lepää tässä todellisuudessa, se siirtää sinut omasta varastasi Jumalan armon ja rakkauden turvaan. Siksi sinä saat osoittaa voimasi ja lahjasi lähimmäisesi rakastamiseen ja palvelemiseen.

Välillä on hyvä tutkia onko uskomme aitoutta. Oikea usko tuottaa nimittäin väistämättä lähimmäisen rakastamisen hyviä hedelmiä. Jos emme näe elämässämme muuta kuin kateuden, vihan, ilkeyden ja katkeruuden hedelmiä toisia kohtaan, on syytä huolestua uskostamme.

Jos näin on kohdallasi, älä tee sitä virhettä, että koittaisit omin voimin tuottaa toisenlaista hedelmää. Käännä katseesi Jeesukseen. Kippaa hänelle sydämesi synkkyys niinkuin syksyisestä puutarhasta kaadetaan mädät omenat pois. Hän pesee sinut puhtaaksi verellään, hän uudistaa sinut ja hän vaikuttaa sinussa tahtomiaan hedelmiä.

Sinun osasi on vain pysyä hänessä. Näin olet hyvällä tavalla tehnytkin kun olet tullut kuuntelemaan Jumalan Sanaa. Näin saat tehdä, kun polvistut Herran pöytään ottamaan vastaan Kristuksen ruumiin ja veren, syntiesi anteeksiantamiseksi ja uuden voiman saamiseksi.

KIITOKSEN ESIKUVA

Vielä lyhyesti kiitoksen esikuvasta. Kymmenen spitaalista parantui mutta vain yksi heistä tuli kiittämään Jeesusta. Hän oli halveksittu samarialainen.

Luther opettaa, että kaikki spitaaliset kyllä uskoivat Jeesuksen sanan. Sen varassahan he lähtivät ja parantuivat. Mutta vain tämän yhden kohdalla usko säilyi ja vahvistui niin että vain hän palasi parantajansa luokse.

Kaikki parantuivat – mutta vain tämä yksi pelastui uskonsa kautta. Jeesus sanoi: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.”

Tänäkin päivänä hyvä Vapahtaja etsii, kutsuu ja pelastaa monia muiden halveksimia ja torjumia. Heidän sydämestään ja suustaan hän saa kuulla kiitoksen ja näkee heidän teoissaan palvelevan rakkauden.

Älkäämme itse halveksiko hänen armoaan eikä sitä, ketä ja millaisia ihmisiä hän kutsuu. Päinvastoin meitä jokaista kutsutaan tänään mukaan tähän etsimiseen, uskomiseen ja yhteiseen kiitokseen.

Samarialaisen esimerkki saa meidät kysymään olenko minä muistanut kiittää: elämän lahjasta, arjen pienistä ja suurista asioista, hyvistä ja huonoista päivistä, onnesta ja onnettomuudesta, pelastuksen lahjasta – aivan kaikesta?

Se, että kiitämme kaikesta ja kaikenlaisesta on ensimmäisen käskyn toteuttamista elämässämme. Se osoittaa, että turvaamme Häneen, joka on meidät luonut ja lunastanut, joka on luvannut pitää meistä huolta ja jolta meidän on lupa odottaa kaikkea hyvää.

Päätän jo kuulemaamme Efesolaiskirjeen lukukappaleeseen: ”Katsokaa tarkoin, miten elätte: älkää eläkö tyhmien tavoin, vaan niin kuin viisaat. Käyttäkää oikein jokainen hetki, sillä tämä aika on paha. Älkää olko järjettömiä, vaan ymmärtäkää, mikä on Herran tahto. Älkää juopuko viinistä, sillä siitä seuraa rietas meno, vaan antakaa Hengen täyttää itsenne. Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle ja kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.” Ef. 5: 15-20

Nimetön rikas (Juhana Tarvainen) | 29.5.2016

Luuk. 16: 19-31

Jeesus puhui tämän vertauksen:
”Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa. Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä Lasarus, täynnä paiseita. Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili. Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen paiseitaan.
Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa, hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen rintaansa vasten. Silloin hän huusi: ’Isä Abraham, armahda minua! Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni. Näissä liekeissä on kauhea olla.’ Mutta Abraham sanoi: ’Muista, poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä saat kärsiä tuskaa. Sitä paitsi meidän välillämme on syvä, ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän puolellemme.’ Rikas mies sanoi: ’Isä, minä pyydän, lähetä hänet sitten vanhempieni taloon. Minulla on viisi veljeä – hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.’ Abraham vastasi: ’Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.’ ’Ei, isä Abraham’, mies sanoi, ’mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.’ Mutta Abraham sanoi: ’Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.”

Jeesus piirsi meille äskeisellä vertauksella pienen, muutaman ruudun sarjakuvan.

Ensimmäinen kuva. Siihen on piirretty rikkaan miehen ja köyhän Lasaruksen elämää. Rikkaan miehen elämä näyttää yhdeltä katkeamattomalta juhlaputkelta, siitä ei matkat ja ylelliset ruuat ja juomat puuttuneet. Ei soitto eikä tanssi lakannut. Jos mietit miltä se tuntui, se tuntui kuin juhannus, vappu ja uusivuosi olisi laitettu shakeriin ja tarjoiltu cocktailina. Sellainen oli rikkaan miehen elämä.

Entä Lasarus. Minulla on kerran elämässäni ollut paise. Olin ystäväni kanssa Perussa ja sain sieltä sietämättömän mätää ruikkivan paiseen. Ja Lasarus oli peitelty tällaisilla. Siellä rikkaan miehen porttilla hän sairaana odotti juhlien jämiä. Eikä ollut desifiointiainetta laittaa. Tuskin edes kokapensaan lehtiä pureskeltavaksi, joilla intiaanit koittivat Perussa minua helpottaa.

Jeesus piirtää sarjakuvan ensimmäiseen ruutuun kaksi miestä, jotka ovat täydelliset vastakohdat toisilleen. Mutta Jeesus puhuu enemmän kuin vain äärimmäisestä varallisuuserosta miesten välillä. Teksti ei sano, että siellä oli rikas mies ja köyhä mies, vaan siellä on rikas mies ja köyhä Lasarus. Huomaatko, Jeesus ei piirtänyt rikkaalle miehelle kasvoja. Rikas mies on nimetön. Hän on persoonaton, kasvoton, hän on ”vain” rikas mies. jotenkin surullista.

Voi olla, että olet monta kertaa olet täällä istuessasi kuullut Hobiteista ja kaiken laisista hoppenpoppeleista, mutten malta olla kertomatta, kuinka Taru Sormusen herrasta kirjassa kerrotaan ruhtinaista, sormusruhtinaista, jotka olivat pitäneet valtavia voimia sisältäviä sormuksia. Niiden avulla ne olivat olleet mahtavia. Mutta sormus oli vaatinut oman veronsa, ja sen voima oli kuluttanut heidät niin, että kantajista oli tehty vain varjoja. Ja nyt rikkaus ja ylellinen elämä tekivät rikkaasta miehestä ”vain” rikkaan miehen.

Jokaisen ihmisen elämä ilman yhteyttä Jumalaan, riistää ja kuluttaa ihmistä itseään, niin että hän kadottaa sen ainutlaatuisen suhteensa sekä itseensä että Jumalaan. Ihmisestä voi tulla persoonaton. Kasvoton. Vain rikas mies tai nainen. Rikkaan miehen identiteetti syntyi vain rikkaudesta.

Mutta koska moni meistä tuntee vain jonkinlaista helpotusta rikkaan epäonnesta ,on kysyttävää, että mikä on se sinun rikkautesi, joka sinua sokaisee? Mistä se meillä suomessa syntyy? onko se työ, tai saavutettu asema, onko se erilaiset nautinnot ja kokemukset? Loputon nälkä ja jano.

Ilman yhteyttä Luojaamme, tämän maailman paineet ja odotukset, nautinnot ja vaatimukset, tämän mahtisormuksen tavoin kuluttaa meidät, ja tekee meistä jollakin tavalla varjoja, puolikkaita. Sillä jos me joudumme hakemaan oman elämän tarkoituksemme merkityksen muualta kuin Jumalasta ja hänen lahjoistaan, niin me petymme ja jäämme aina vajaiksi, jäämme varjoiksi, jollakin tavalla vajaiksi. Mutta Lasaruksella oli köyhänäkin oma identiteetti selvä. Hän oli Lasarus.

Jeesus puhuu miehestä, joka kaikesta huolimatta turvasi Jumalaan, vaikka Jumalan apu näytti olevan tuosta miehestä niin kaukana kuin maa taivaasta. Tässä ihmissilmä pettää, se mittaa vain ajalliset ja inhimillisesti mitattavat asiat, ei näe Jumalan mahdollisuutta.

Meille ei kerrota, että Lasarus tuli jotenkin näkyvällä tavalla autetuksi, joku paransi tai testamenttasi omaisuutensa hänelle, hänestä ei tullut ehjää, eikä muuta ajallista happy endiä. Hän eli ja kuoli kurjana ja köyhänä.

Toinen kuva. Kahden miehen erilainen kuolema. Lasarukselle ei varmasti järjestetty hautajaisia, ei siellä ollut suruväkeä. Ei voiteita tai käärinliinoja. Raato kannettiin kaatopaikalle. Ainoa kysymys, joka ei selviä on: peiteltiinkö vai jätettiinkö kulkukoirien iloksi?

Entä rikas mies? Varmasti parhaat lääkärit olivat lievittämässä kipuja ja antamassa jatkoaikaa. Ehkä siellä oli suvun kalliohauta ja voiteet, tuoksut. Mutta kumpaakin kohtasi kuolema, sillä kuolema on solidaarinen, tasapuolinen ja lahjomaton. Sitä voi kuolla hienosti Eiran yksityisasunnossa tai sitten tuolla metropysäkillä puistonpenkillä. Mutta aivan sama kuolema tulee jokaisen meidän kohdalle, niin rikkaan kuin köyhän. Terveen ja sairaan. Uskovan ja ei kristityn.

Nämä kuvat mekin näemme. Me näemme elämän ja kuoleman, mutta emme enempää. Meidän kertomuksessa kaikki päättyy tähän. Mutta Jeesus johdattaa katsomaan vielä kolmatta kuvaa tässä traagisessa sarjakuvassa.

Ne jotka teistä lukevat mielellään sanomalehdestä sarjakuvat tiedätte, että kaksi ensimmäistä kuvaa ikään kuin petaavat tilannetta sitä viimeistä, kolmatta kuvaa varten. Ja sitten siinä kolmannessa ruudussa on se juju, asia ja pihvi.

Köyhä kuoli ja rikas kuoli, ja sitten tulee kolmas kuva, se joka yllättää katsojan. Kahden miehen erilainen osa iankaikkisuudessa. ”Köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa, hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen rintaansa vasten.”

Tässä on jysäys. Tapahtui yllättävä osien vaihto. Järisyttävä ja peruuttamaton kuilu erottaa heidät toisistaan iankaikkisesti. Minkä takia? Oliko kyse kosmisesta tasapuolisuuden laista? Tarkoittaako tämä sitä, että kaikki fyysisestä hyvinvoinnista nauttineet joutuvat kokemaan kurjuutta kuoleman tuolla puolen ja köyhät ja sorretut saavat maistaa onnea ja iloa? Ei.

On hyvä palauttaa mieleen, kuka oli kertomuksen rikkain mies, se tosi rikas. Se oli Abraham, jota Jumala siunasi oikein runsaalla omaisuudella ja siellä hän nyt oli taivaassa. Ei siis rikkaus ole este taivaaseen pääsemiselle, eikä köyhyys itsessään sinne ketään vie.

Rikkaan miehen ongelma oli se, ettei hän ollut riittävän rikas. Kaikki mitä hän omisti oli katoavaa, tämänpuoleista, joka kuoleman hetkellä kirposi käsistä ja menetti arvonsa. Se yksin oli hänen ilonlähteensä. Se oli hänen jumalansa. Kuinka köyhä on ihminen, jolle tämä maailma on kaikki.

Rikas mies tunnisti Lasaruksen. Hän oli nähnyt Lasaruksen hädän, mutta ehkä hänellä oli ollut hyvät syyt kieltää apu. Ehkä hän ajatteli näin: Jos minä rupean portilla makaavaa Lasarusta hyysäämään, niin kohta täällä on kaikki maailman Lasaruksen minun portillani. Ja jos autan yhtä pitää minun auttaa kaikkia. Mihin minä oikein vedän rajan? Missä tuon miehen sukulaiset ovat auttamassa? Auttakoon Jumala häntä. Tuntuiko yhtään tutulta. Hyviä syitä, mutta surulliseksi tosiasiaksi jäi, ettei Lasarus saanut muruakaan, ei viinitilkkaakaan.

Rikas mies katseli ylhäisyydestä ja näki itsensä avuntarjoajana, mutta oikeastaan Lasarus oli lähetetty hyväntekijäksi. Hän ollut sattumalta rikkaan miehen portilla, vaan Jumalan lähettämänä.

Rikkaalla miehellä ei ollut halua elää Jumalan yhteydessä, mutta silloin Jumala pakotti hänet tapaamaan yhden Jumalan lapsista. Hän kuljetutti rikkaan miehen portin pieleen Lasaruksen. Jumalan työtapa on se, että jos joku sulkeutuu kirjoitetun ja julistetun sanan edessä, hän tuo sen luokse jonkun joka elää Jumalan sanasta. Lasarus oli Jumalan rakkauskirje ja kutsukortti rikkaalle miehelle, päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, mutta tämänkin kutsun rikas mies oli hylännyt. Ajattele keille sinä olet kutsukortti? Tai onko joku ehkä toiminut sinun kutsunasi?

Rikkaalle tuskissaan tuli hätä veljistään, jotka varmaankin elivät samanlaista elämää kuin hän itse, ja tuskissaan hän toivoi, että Lasarus lähettäisiin hänen kuolleista ylös todistamaan heille. Mutta Abrahamin vastaus” ’Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista”. Jumalan sana ei riittänyt. Ja näin se on, niille joille pyhä Raamatun sana ei riitä, niille ei riitä mikään. Joka vaatii Jumalalta enemmän kuin Raamatussa on ilmoitettu, sille ei riitä mikään.

Lopuksi on viimeinen, neljäs kuva. Se on tyhjä. Jokaisen meidän pitää se nyt itse mielessään piirtäen täyttää. Kehen kertomuksen henkilöön samaistumme? Piirtäisitkö ruutuusi Aabrahamin, tuskin. Entä Lasarus, tuskin. Entä se rikas mies, toivottavasti ei. Mutta keneen? Eikö näihin rikkaa miehen veljiin? Sillä Aabraham ja Lasarus ovat taivaassa, rikas mies helvetissä, mutta Mooses ja Profeetat ovat luonamme tänään. Ja ne kysyvät meiltä tänään, että missä on rikkautesi? Millaista se on? Kummalla puolella kuilua me tänään seisomme? Näemmekö me niitä Lasaruksia ympärillämme, jotka ovat avun tarpeessa? Jolleivat ruuan puutteessa ja sairaina, niin vaikka elämän haluttomuuden tai yksinäisyytensä haavoittamina.

Mutta, jos olet lahjaton mielesi kynän kanssa, ilosi on se, että Jeesus itse haluaa piirtää sinun neljännen ruutusi. Ja mitä hän sinun neljänteen ruutuusi haluaa piirtää? Oman kuvansa. Siksi, että hän omalla kuvallaan sanoo sinulle: ”Minä tarjoan sinulle katoamatonta rikkautta, minä olen tie kuilun yli kadotuksesta taivaaseen, minä todistan sinulle itsestäni Mooseksen ja profeettojen kautta, ja minä olen noussut kuolleista ja elän, ja koska elän, niin sinäkin saat uskossa elää.

Herra Jeesus on se ainoa, joka on tullut takaisin haudasta kertomaan meille, ettei yhdenkään joka häneen uskoo tarvitse joutua kadotukseen. Sillä Hän tuli köyhäksi, että voi tehdä meidät rikkaaksi. Hän on sairauden tuttava, kipujen ja paiseiden mies, hän on elänyt Lasaruksen elämän ja voi siksi Lasaruksia auttaa, Hän on ottanut rikkaan miehen rangaistuksen päälleen ja voi siksi mammonan orjia vapauttaa.

Reseptejä rukoiluun | 1.5.2016 (Antero Toikka)

Joh. 16:23–33
Kun Jeesus lupaa jotain opetuslapsilleen, niin sen hän lupaa myös meille. Tässä Jeesus lupaa: ”mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille.” Tämä Jeesuksen lupaus ihan aidosti ja oikeasti hämmentää minua.
Voin rukoilla Jeesuksen nimessä työpaikkaa, opiskelupaikkaa, vaimoa, lapsia ja taloa – enkä välttämättä saa.
Minä olen joutunut joskus pettymään, kun en olekaan saanut sitä, mitä olen rukoillut. Mahtoivatko Jeesuksen puhetta kuunnelleet opetuslapsetkin pettyä samalla tavalla?
Luulen, että opetuslapset kuullessaan tämän Jeesuksen lupauksen eivät ajatelleet aivan tällaisia asioita. En usko, että heillä oli mielessään, että ”Jes! Nyt kun rukoilen Jeesuksen nimessä – toisin kuin ennen – saan varmasti uudet kalaverkot ja virvelin ja kesämökin.”
Kun opetuslapset kuulivat tämän Jeesuksen lupauksen, heillä oli varmaan aika erikoiset tunnelmat. Opetuslapset tiesivät, että Jeesus lähtisi aivan pian pois heidän luotaan.
Läheisen ihmisen pikaisen kuoleman ajatteleminen tuntuu varmasti aina vaikealta. Nyt lähtijänä on Jeesus, joka on täydellisesti mullistanut oppilaidensa elämän. Opetuslapset ovat panneet kaiken likoon hänen tähtensä. Opetuslapset olivat jättäneet kotinsa ja perheensä ja elinkeinonsa Jeesuksen takia. Ilman Jeesusta elämässä ei olisi mitään merkitystä.
Nyt hän kuitenkin sanoo kohta jättävänsä heidät. Opetuslapset ovat täynnä järkytystä ja kysymyksiä siitä, miten he tämän jälkeen tulisivat selviämään.

Tähän tilanteeseen Jeesus antaa lupauksen rukousten kuulemisesta. Tuskin opetuslapsilla oli ensimmäisenä mielessä rukoilla venettä, opiskelupaikkaa tai tyttöystävää. Tärkeitä asioita nekin ovat, mutta on vielä tärkeämpiäkin.
Jeesus lupasi, että hänen poislähtönsä ei merkitsekään kaiken loppua. Keskusteluyhteys hänen kanssaan säilyy. Hänelle saa edelleen puhua ja kertoa huolensa ja tarpeensa. Hän täyttää ne kuten tähänkin asti.
Opetuslapset olivat ihmeesti saaneet Jeesuksen seurassa jokapäiväisen leivän. Jeesus oli nostanut Pietarin, kun tämä oli uppoamassa järveen. Jeesus myös antoi opetuslasten kulkea seurassaan oppimassa Jumalan valtakunnan asioita. Näitä asioita opetuslapset varmaan haluaisivat pyytää edelleenkin.

Totta kai Jumalalle saa esittää mitä pyyntöjä tahansa. Hän on Isä, joka iloitsee lapsensa pyynnöistä. Kuten tavallinen isä hänkään ei vastaa kaikkiin pyyntöihin pyytäjän haluamalla tavalla. Hän nimittäin tietää paljon paremmin kuin me pyytäjät tiedämme, mitä todellisuudessa tarvitsemme. Jumala tietää, mikä on sinulle hyvä opiskelupaikka ja mikä työpaikka. Jumala tietää, milloin sinun on hyvä aika saada se.
Jeesus alleviivaa tätä näkökulmaa kertomalla Jumalan asenteesta meitä kohtaan: ”Rakastaahan Isä itse teitä.” Esitän siis pyyntöni hänelle, joka enemmän kuin kukaan muu rakastaa minua. Ajattele, sellainen isä meillä on.

Mitä tarkoittaa rukous Jeesuksen nimessä? Kun esitän rukoukseni Jeesuksen nimessä, pyydän ikään kuin Jeesuksen allekirjoitusta rukoukseeni. Sen tulee olla sopusoinnussa hänen tahtonsa kanssa. Ei Jeesus laita nimeään alle ihan mihin tahansa pyyntöön.
Kuulemassamme Jeremian kirjan kohdassa sanottiin näin: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia.” Eiköhän Jumalan suunnitelma ole parempi kuin meidän omat suunnitelmamme! Tämä on totta ihan kaikissa asioissa. Joskus voi tuntua siltä, että Jumalan suunnitelmat minulle ovat vain ja ainoastaan tuhon ajatuksia, mutta varmasti rakastava Jumala haluaa minun parastani.
Efesolaiskirjeen kohdassa taas sanottiin, että meillä on Jumala, joka ”kykenee tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme pyytää tai edes ajatella.” Se on aika valtavaa.
Olen nyt noin puolitoista vuotta kirjoittanut rukouskirjaa. Se on vihko, johon kirjoitan ylös rukousaiheitani – omia huoliani ja sellaisia asioita, joita muut ihmiset ovat kertoneet. Olen laittanut vihkoon ylös sellaisia yleisiä asioita kuten terveys ja rahallinen tilanne, mutta myös erityisempiä asioita kuten, että huominen tentti menisi hyvin tai tämä puhelinkeskustelu menisi niin, että asia saataisiin sovittua tai että saisin nukuttua hyvin ensi yönä.
Erityisesti tällaisten eriteltyjen asioiden kohdalla olen oppinut, että Jumala kyllä vastaa rukouksiin. Hän vastaa hyväksi näkemänsä aikataulun mukaan. Ja usein hän tekee ”enemmän kuin osaamme pyytää tai edes ajatella.” Kehotan kokeilemaan tällaista rukouskirjaa. Itse olen sen kautta oppinut luottamusta rukouksen voimaan ja kiitollisuutta Jumalaa kohtaan.
Kun olen kirjoittanut ylös jonkin asian, on helpompi muistaa kiittää siitä, kun näen sen paperilla. Muuten kiittäminen unohtuu helposti.

Opetuslapset uskoivat, mitä Jeesus sanoi rukouksen voimasta ja siitä, että ei ole mitään hätää, vaikka hän meneekin pois. Siinä ei pitänyt olla mitään uutta tietoa opetuslapsille, että ei ole hätää, vaikka Jeesus menee pois. Jeesus oli sanonut sen heille aiemminkin, mutta tässä nimenomaisessa kohdassa opetuslasten silmät aukenivat uskomaan sen.
Ainakin minulla se menee joskus juuri näin. Tuttu kohta Raamatussa, mutta en ymmärrä sitä. Mutta jossain vaiheessa käy niin, että se kolahtaa. Vaikka olen voinut lukea ja kuulla saman kohdan kymmenen kertaa, vasta yhdennellätoista kertaa uskon sen todeksi.
On aika puhuttelevaa, mitä Jeesus vastaa opetuslapsilleen, kun he sanovat nyt uskovansa. Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Nyt te kyllä uskotte, mutta tulee aika, jolloin te jätätte minut yksin.”

”Nyt te kyllä uskotte.” Miltä mahtoi Jeesuksesta tuntua, kun hän tiesi, että opetuslapset pian taas kääntävät hänelle selkänsä? Miltä mahtaa Jeesuksesta tuntua, kun hän tietää, että me taas kohta käännämme selkämme hänelle, vaikka nyt me kyllä uskomme?
Joskus uskominen tuntuu helpolta. Joskus taas on tosi vaikeaa luottaa Jumalan lupauksiin. Vaikkapa rukouksen kohdalla voin ajatella, että ei Jumala kuitenkaan vastaa rukouksiini. Ei rukouksesta ole mitään hyötyä. Ja voin väärällä tavalla vatvoa ja olla huolestunut koko ajan jostakin asiasta.
Eräs ystäväni antoi minulle hienon neuvon rukoukseen liittyen.
On asioita, joiden puolesta olen rukoillut yhä uudestaan ja uudestaan. On asioita, jotka aina vain palaavat mieleen, vaikka olen jo jättänyt ne rukouksessa Jumalalle.
Ajatellaan, että olen yhden kerran rukoillut jonkin asian puolesta. Sitten seuraavana päivänä tai jo kymmenen minuutin päästä se asia alkaa vaivata minua. Todennäköisesti rukoilen entistä epätoivoisemmin samaa asiaa.
Ystäväni suositteli, että kun mieleeni tulee jokin asia, jonka puolesta olen jo rukoillut, pitäisi minun kiittää Jumalaa! Pitäisi kiittää Jumalaa siitä, että hän on kuullut rukoukseni. Tämä on minusta aika hieno ohje!

Voin rukoilla itselleni helpotusta ongelmiini tai sitä, että pääsen irti jostakin synnistä. Voi tuntua siltä, että Jumala ei auta. Voi olla, että sinua kiusataan tai että et pääse irti riippuvuudestasi. Voi olla, että sairautesi ei parane tai että välit jonkun ihmisen kanssa menevät päin mäntyä. Jumala kyllä kuulee rukoukset, vaikka apua ei tulisi saman tien.
Jeesus sanoo: ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.” Maailmassa on kaikenlaisia asioita, jotka tuntuvat ikäviltä. Taivaassa niitä ei ole.
Taivaassa ei ole mitään ikävää, ei esimerkiksi luteita. Minulla oli hirveä ongelma luteista (sain niitä eräästä SLEY:n leirikeskuksesta). Ne vaivasivat minua aivan kamalasti ja jouduin saunottamaan kaikki liinavaatteeni, myrkyttämään huoneeni ja heivaamaan sänkyni menemään. Olen usein fiilistellyt taivasta ajatellen, että onneksi siellä ei ole luteita.
Jeesus voitti kiusaukset. Me olemme voittajan puolella. Emme ole maailman puolella vaan Jeesuksen puolella.

Tänä sunnuntaina meitä kehotetaan rukoilemaan. Yhden tärkeän läksyn rukoukseen liittyen opin jokin aika sitten omalta mummultani. Hän kertoi minulle, että häneltä kysytään aina toisinaan, että eikö hänellä ole tylsää, kun hän asuu yksin eikä hänellä ole televisiotakaan seuranaan.
Mummuni sanoi, että ei hänellä ole tylsää. Hänellä on niin paljon sukua ja ystäviä, että kestää kauan rukoilla kaikkien puolesta. Hän sanoi, että hän rukoilee aamulla ja illalla sukulaistensa puolesta ja jossain vaiheessa päivällä muiden läheisten ihmisten puolesta.
Olisi aika hienoa, jos minäkin voisin sanoa: ei minulla ole aikaa katsoa televisiota, kun rukoileminen vie niin paljon aikaa. Ei minulla ole tylsää, kun aina voi rukoilla.

Lampaankorva | 10.4.2016 Lauri Thurén

Joh. 10: 11-16
Jeesus sanoo:
”Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, koska palkkapaimen ei välitä lampaista.
Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.”

Tuon hitusen myöhästyneet terveiset 50-vuotiaalle Lutherin kirkolle itäiseltä sisarelta, Pyhän Sydämen Kappelilta, omaa sukua Kallion Rukoushuone. Muistin kyllä teitä jo pari viikkoa sitten siellä toimittamassani messussa. Itse olen käynyt täällä Lutherin kirkolla nelivuotiaasta asti, sitä ennen on jokunen muistikuva ruotsinkielisestä Rouvasväen Rukoushuoneesta. Varsinainen hengellinen kotini on kuitenkin Raunistulassa, Maarian osaston Jaappaninlähetysneulomaseurassa. Se toimii yhä, ja on tätä kirkkoa ainakin kaksi kertaa vanhempi.

Neulomaseura oli lapsuudessani siitä erikoinen paikka, että siellä viihtyi niin nelivuotiaana kuin rippikouluikäisenäkin, vaikka sen ajan mustakaapuisten pappien pitämissä ”päiväjumalanpalveluksissa” ei olisi pysynytkään hereillä. Neulomaseura kokoontui jäsentensä pienissä tölleissä, joissa oli keittiössä punakeltainen peltinen laskiämpäri ja hyvää syötävää. Laulettiin paljon Siionin kannelta, kuunneltiin lyhyitä puheita, joissa oli aina asiaa. Joskus luettiin jaappaninlähetiltä tullut kiertokirjekin. Lopuksi laulettiin aina ”Vaikk kukkulat siirtyis ja vuoretkin raukeis.” Se lämmin, iloinen ja turvallinen ilmapiiri kosketti.

Mutta ei Neulomaseura ollut pelkkää hyvää tunnelmaa. Niiden lyhyiden puheiden ja laulujen sisältö oli opillisesti hyvin tarkkaa. Vain puhdasta evankeliumia, ei ihmisperäistä lain saarnaa tai tyhjää puhetta. Vääriä korostuksia ei sallittu. Mistä nuo vanhat Raunistulan tädit, mummot ja vaarit tiesivät erehtymättömästi, mikä on oikeaa, raamatullista ja evankelista oppia? Ei siellä dogmatiikan oppikirjoja tai alkutekstiä kaiveltu. Opiskeltuani sittemmin Raamattua yliopistolla 37 vuotta, olen ymmärtänyt, että Neulomaseuran tapa tulkita Paavalia oli oikea.

Ystävät, tämän sunnuntain evankeliumi on kuin suoraan Maarian osaston Jaappaninlähetysneulomaseurasta. Sillä siinä puhutaan opillisesti tarkoista lampaista. Korkeakoulutusta vailla olevista, valkotukkaisista, teologisesti täysin erehtymättömistä lampaista. Olisiko ollut Helmi-täti, Impi Reima tai Vuoren mamma – sen kerran kiteytti:
”Kyl mul o semmonen lamppankorva, et ain mää kuule puhuk joku oikke tai vääri. Kyl mää Hyvä Paimene äänen tunne.”
Nuo ihmiset saattoivat olla köyhiä, mutta kaksi asiaa he omistivat. Kaksi korvaamattoman arvokasta asiaa, joihin ei kannata vaihtaa mitään tässä maailmassa. Ja tämä on niistä toinen, toinen kristityn ihmisen suurimmista aarteista: Lamppankorva!

Jeesus sanoo: ”Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Ne kuulevat minun ääneni.”
Kun ilta yllättää ja suunta kotiin on hukassa, sananmukaisesti, tai kun leijona ärjyy yössä, tai kun kiero kaveri naapurista yrittää houkutella mukaansa, yksinkertainenkin lammas on turvassa, jos se kuulee oman paimenensa äänen. Lammas kyllä tunnistaa tutun äänen ja osaa suunnata turvaan.

Lamppankorva on kyky tunnistaa Jeesuksen aito kutsu ja opetus kaikkien väärien äänien ja selitysten keskeltä. Sitä korvaa tarvitaan tänään enemmän kuin koskaan. Tuskin koskaan aiemmin on jokaisen saatavilla ollut enemmän hyvältä kuulostavaa mutta harhaan johtavaa hengellistä opetusta. Sitä tarjoavat lähes tauotta radio, televisio, hartaudet, jumalanpalvelukset, hengelliset lehdet, netti ja blogit… Ei niistä kovatasoinenkaan teologi aina ota selvää, vievätkö ne lähemmäs Vapahtajaa vai kauemmas hänen luotaan.

Väärän paimenen äänen pitkäaikainen kuuntelu voi viedä mennessään. Elämän isot totuudet vääristyvät, vaatimuspainotteinen usko ja toisten arvostelu uivat ajatuksiin, Jumalan tahto ja kirkas evankeliumi himmenevät…

Oli niitä vääriä opettajia ennenkin. Martti Lutherista kerrotaan, että hänelle ilmestyi Jeesus. Puhui lämpimiä, tuntui tutulta. Mutta pian Luther huomasi, että jotain on pielessä – tuon Jeesuksen käsissä ei ollut naulanjälkiä. Tarkat silmät pelastivat uskonpuhdistajan Kiusaajan juonilta.

Päivän evankeliumin mukaan meille riittää kuuloaisti. Ystävät, me tarvitsemme lamppankorvaa, kykyä isommin pohtimatta ja teoretisoimatta tunnistaa pelkästä äänestä, puhuuko nyt rakas Jeesus vai palkkapaimen, väärä opettaja tai peräti laumaa kiertelevä susi tai leijona.

Mistä sellaisen korvan saa? No, miten lammas oppii tuntemaan paimenensa äänen? Pysyttelemällä paimenen lähellä, kuuntelemalla häntä. Ajattelen nyt Neulomaseuralaisia. He olivat kuulleet pitkään luotettavia sananjulistajia. Uskon, että niin yksinkertaisesti se korva kasvoi ja kehittyi.

Toinen hyvä tapa hoitaa korvaansa on lukea Raamattua, Jumalan omaa sanaa. ”Niin kuin vastasyntyneet lapset”, kehottaa apostoli Pietari, ”halatkaa sanan väärentämätöntä maitoa”. Sitä maitoa ei kukaan pastori pääse pastöroimaan, sillä vastasyntynyt saa sen suoraan tuotantoketjun alkupäästä.
Nykyään lamppankorvaa voi testata sähköisestikin. Avaa satunnaisella hetkellä Radio Dei, ja kuuntele puhetta tai raamattuopetusta. Veikkaan, ettei mene kauan, kun tiedät, onko puhuja Jumalan vai ihmisperäisen hengellisyyden asialla. Oikea vastaus paljastetaan usein ohjelman lopussa sanomalla tämän ohjelma kustansi…

No, ei Vapahtajan ääni rajoitu tiettyihin hengellisiin perinteisiin tai kirkkokuntiin. Eikä lamppankorva tarkoita virheiden etsimistä, opillista saivartelua tai edes tuttujen sanontojen bongaamista puheista. Lamppankorva tulee tarkoin erottaa hengellisestä korvasairaudesta, korvasyyhystä, jota raapimaan jotkut puheet kuulemma keskittyvät.

Hyvä Paimen voi joskus käyttää vieraitakin sanontoja. Kerrotaan, että evankelistavelikulta Eero Kaumi oli ensimmäistä kertaa Huittisten rukoushuoneella puhumassa, ja sanoi näin: ”Kasteessa olemme saaneet päällemme valkean vaatteen. Ja vaikka se vaate elämän varrella tahriutuisi, niin saamme pestä sen Karitsan veressä…” Silloin nousivat Huittisten miehet keskeyttämään: ”Se kasteen valkoinen puku ei tahriudu koskaan!” Alkoi tiivis väittely. Kun huittislaiset tunsivat joutuvansa alakynteen, he täräyttivät: ”Sinä olet vasta uskoontullut etkä mikään kunnon evankelinen.” Silloin Kaumi vakavoitui ja totesi: ”Kuulkka poja! Mut tartte kertto teil yks kauhia assia. Heetperiki oli alun perin körtti!” Jotakin välähti huittislaisten päässä. Siihen loppui kiista, ja miehet ovat tänäkin päivänä sydänystäviä.

Toinen muistikuva: Vein isäni kanssa venäläistä arkkipiispa Mihailia rukoilevaisseuroihin Lappi Tl:aan. Muhkean, mutta vainojakin kokeneen kirkkoruhtinaan ahtaminen pieneen Ooppeliin oli vaikeaa, mutta vielä enemmän arvelutti, mitä vanhoillinen kirkkokansa sanoisi tuollaisesta vierasuskoisesta, koreisiin kaapuihin pukeutuneesta ilmestyksestä. Mutta kun Mihail alkoi puhua Jeesuksesta, hänet otettiin avosylin vastaan. Tunnelma oli huikea. Vieras kieli, vieras ulkonäkö, vieras kirkkokunta eivät tuntuneet missään ¬– seuraväki kuuli vain Hyvän Paimenen äänen.

Sanonnat voivat vaihdella, saarnatyyli tai musiikkilaji muuttua, olennaista on että kuulemme Vapahtajan omaa ääntä. Eikä sen tunnistamiseen ole parempaa keinoa kuin, Lamppankorva! Ystävä, sinulla on se korva. Hoida sitä, pidä siitä huolta. Älä jää kuuntelemaan, kun Vapahtajan rakkaudelle asetetaan ehtoja, älä jää kuuntelemaan, kun Jumalan selvää puhetta kammetaan vinoon.

Neulomaseurassa laulettiin myös Kurvisen lauluja, joita nyt on Siionin kanteleessakin. Tämä lampaasta kertova laulu tunnetaan nyttemmin kolmannen säkeistönsä perusteella lempinimellä ”Thurénin poikien iltavirsi”: [saarnassa vanhoilla sanoilla]
1. Paimenen seurasta eksyin korpeen ja harhailin. / Kun epäuskoni vuoksi hoitonsa unohdin,
/ niin jätin taakseni laitumen / ja hylkäsin hyvän paimenen.
2. Kun luulin tietäni oikeaksi, en pelännyt. / Kun mustaa muutettiin valkeaksi, en epäillyt.
/ En kuullut paimenen huutoa, / vaan oman tahtoni neuvoja.
3. Niin piikkipensaaseen kiinni kierryin, jäin vangiksi / ja jalopeuralle suuhun jouduin sen saaliiksi.
/ Se repi kylkeni hampaillaan / ja minut raateli raivoissaan.
4. Näin synnin kourissa minut näki ja armahti / Jeesus, hän lempeä paimeneni, ja pelasti.
/ Hän löysi lampaansa kärsivän / ja kaatoi tuon pedon hirveän.
5. Iloiten nosti hän olallensa, ei kysellyt / vaan kantoi kotiinsa helmassansa, ei syytellyt. /
Vei minut vihreille niityille / ja virvoittaville vesille.

Lamppankorva on toinen kristityn ihmisen suurimmista aarteista. ”Minä olen hyvä paimen”, sanoo Jeesus. ”Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.”

Mikä on se ensimmäinen aarre? Palaan Neulomaseuraan. Sen kantaviin voimiin kuului isoisäni, kirjansitoja Kustaa Thurén, joka joskus maakuntamatkoilla esiteltiin: ”Kolporttööriksi lukenut herra Helsingistä.” Kustaan pieni punainen tölli on vieläkin pystyssä Tampereentien varrella. Ehkä pientä poliittista väriäkin oli eräässä hänen puheessaan, kun hän totesi näin: ”Kristitty ihminen elää tässä maailmassa kuin rikkaan miehen eteisessä. Ympärillä on paljon kaunista ja hienoa, mutta mitään siitä ei saa omanaan pitää. Mutta on meillä jotakin, aivan omaa, jotakin arvokkaampaa kuin kaikki tämän maailman aarteet, jotakin mitä kukaan ei voi ottaa meiltä pois. Näin sanoo Paavali kirjeessään Kolossalaisille:
”Kiitämme häntä, joka on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan. Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen.”

Siinä se on, kristityn tärkein aarre. Juuri tässä kuuluu se hyvän Paimenen ääni, joka meidän korvamme pitäisi tunnistaa. Itseään kukaan ei voi lunastaa, tarvitaan toinen joka maksaa koko summan meidän puolestamme. Omin voimin ei yksikään mene täältä taivaaseen, mutta Paimenen sylissä mennään.
Mutta… eikö sentään pitäisi tehdä myös parannusta? No ei! Koko sana ”parannus” on merkillinen käännöskukkanen, jota ei pitäisi olla Raamatussa lainkaan. Ajatus juontuu tämän sunnuntain kuvaan hyvän paimenen äänestä. Muinaisen Israelin profeetat vertasivat kansaa kukkuloilla pupertaviin lampaisiin, joiden menoa paimen katseli. Illan tullen sanoi hän: ”Tehkää parannus!” …. ei vaan ”Suorittakaa mielenmuutos”… ei lampaille niinkään huudeta. Paimen huusi hepreaksi ”Shuuvuu!” ei suomeksi ptruiii karjani. Tai niin kuin Lutherin kirkon mainoksessa: ”Tul kottis!” Aivan samoin huusivat Johannes Kastaja ja Jeesus. Se on se hyvän paimenen ääni. Tule kotiin, ilta laskeutuu, tulee pimeä. Tule suojaan susilta ja leijonilta, tule suojaan vääriltä paimenilta, tule kotiin!

”Meillä on lunastus.” Muuta omaisuutta meillä kristityillä ei lopulta olekaan. ”Meillä on lunastus.” Tämän lyhyen raamatunlauseen löysin Malmin hautausmaalta Evankeliumiyhdistyksen pitkäaikaisen puheenjohtajan, Toivo Rapelin, hautakivestä. Jos sinulla ei vielä ole tätä valtavaa omaisuutta, se on tarjolla tänään Herran pöydässä. Hyvä Paimen, Jeesus itse, kutsuu sinua syömään ja juomaan kanssaan, hän kutsuu tämän lunastuksen äärelle. Kun kuulet hänen kutsunsa, sinulla on jo se toinen suuri aarre, lampaankorva. Pelkkä korva ei vielä pelasta, ei korva täytä vatsaa eikä suojele susilta. Korva on korvaamattoman tärkeä siksi, että se kertoo sinulle, missä Hyvä Paimen kutsuu, mihin suuntaan kannattaa lähteä. Tänään se suunta on Herran Pöytä, yksinkertaisille lampaille katettu juhla-ateria.

Lamppankorva ja lunastus. Ystävät, pidetään kiinni näistä kahdesta aarteesta myös seuraavat 50 vuotta. Luetaan päivittäin Hyvän Paimenen puhetta. Käydään tiiviisti siellä, missä hänen kutsunsa kuuluu, ja pyydetään toisiakin mukaan, ystäviä ja tuttuja, mutta myös ikäviä ja vieraita ihmisiä. Toistetaan hänen kutsuhuutoaan eri keinoin ja eri paikoissa, jokainen parhaansa mukaan, sopivalla ja epäsopivalla hetkellä. Pyydetään kaikkia kadonneita takaisin kotiin. Että toteutuisi se, mitä Hyvä Paimen päivän evankeliumissa lopuksi lupaa: ”Niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.”

Ansaitsematon armo (Samuli Luomaranta) | 24.1.2016

”Sovitaanko, ettei kumpikaan ole enää kummallekaan mitään velkaa?”
”Sovitaan vaan, ei niitä jaksa enää laskea. Eiköhän ne ole aikalailla tasan?”
Tällaisen iloisen ja hauskan keskustelun olen käynyt vuosia sitten hyvän opiskelijatoverini kanssa. Kun käytiin syömässä, kahvilla, elokuvissa tai ostettiin karkkia, aina oli tilanne, ettei jommalla kummalla ollut rahaa. Toinen lainasi. Yritettiin pitää kirjaa siitä, kuinka paljon oltiin velkaa toiselle. Välillä niitä makseltiin ja tasailtiin. Koitettiin pysyä kärryillä. Mutta jossain välissä lopetettiin tuo hölmöläisten homma. Ja käytiin tuo keskustelu. Sen jälkeen jompi kumpi auliisti tarjosi toisen ruuat ja tottahan siinäkin vähän funtsittiin, että menee edes suunnilleen tasan. Mutta ystävyys oli sen verran syvä, ettei tarvinnut joka lantista huolehtia. Elämä oli leppoista.

Myöhemmin minä päädyin tähän työhön ja tuo opiskelukaverini johtaa ihailtavalla tavalla tälläkin hetkellä suurta kokonaisuutta tässä aika lähellä. Tuon kokonaisuuden nimi on Maata Näkyvissä –festarit.

Näyttää se Lauri tänäänkin täällä istuvan. Ja edelleen sama homma toimii. Ei olla oltu toisillemme velkaa. Jälkikäteen olen miettinyt, että mitäpä jos puntit eivät olisikaan olleet kovin tasan? Mitä jos minä olisi ollut velkaa Laurille 500€ ja Lauri minulle kympin. Tai toisin päin? Olisiko silloin onnistunut: sovitaanko ettei kumpikaan ole enää kummallekaan mitään velkaa? Ei varmasti! Tai Lauri on sen verran aulis kaveri, että hänelle olisi saattanut sopiakin. Mutta minulle ei varmasti. Olisin sanonut: ”älä unta näe – maksat joka euron takaisin”. Me ihmiset taidamme olla aika tarkkoja omastamme ja siitä, että kaikki on omilla mittareillamme tasapuolista.

Tällaisia samankaltaisia ryppyotsaisia euron laskijoita löydämme myös tämän päivän tekstistä. Isäntä lähtee hakemaan työväkeä varhain aamulla. Tuohon aikaan päivä ja yö jaettiin kahteentoista tuntiin ja laskeminen aloitettiin n. kuudelta aamulla. Sopivia työmiehiä löytyy. Isäntä lähtee uusille rekrytointiretkille kolmannella, kuudennelle ja yhdeksännellä tunnilla. Aamuvarhain rekrytoidut ovat saaneet lupauksen päivän palkasta, denaarista. Vielä kertaalleen isäntä löytää sopivaa väkeä töihin. On yhdestoista tunti, eli meidän kello näyttää siinä kohtaa n. neljästä viiteen iltapäivällä. Lopulta koittaa ilta ja palkan maksu.

Ne, jotka ovat tulleet aivan työpäivän lopussa, saavat saman koko päivän palkan. Aamuvarhaisella työnsä aloittaneet luulevat saavansa enemmän, mutta heillekin lätkäistään käteen denaari – päivän palkka. Siis se mikä sovittiin. Ja tuo saa otsan ryppyyn. Tuntuu epäreilulta. Eikö meille pitäisi maksaa enemmän? Miksi tuo joka tuli monta tuntia minun jälkeeni, saa saman palkan? Epäreilua! Ei hän ole tehnyt mitään.

Tähän isännällä on selkeä vastaus: me sovimme denaarista. Minä haluan maksaa viimeksi tulleille saman kuin sinulle. Minä olen hyvä isäntä.

Jumalan silmissä me ihmiset olemme täysin tasa-arvoisia. Hän on hyvä isäntä. Me ihmiset helposti mittaamme toisiamme ja kilpailemme (jos ei julkisesti niin salaa mielissämme) uskomme paremmuudesta. Jumala ei mittaa näin: hänelle me kaikki olemme saman arvoisia. Olimmepa sitten kasvaneet aivan vauvaikäisestä Hänen tuntemiseen tai tulimmepa sitten aivan äskettäin tuntemaan hänet. Kertomus ristinryöväristä puhuttelee tänäänkin. Pahantekijä kääntyy Jeesuksen puoleen, kun hänen elämässään on käynnissä todellinen yhdestoista hetki. Hän kärsii kuolemanrangaistusta Jumalan Pojan vieressä. Hän kääntyy pelastajansa puoleen ja kaikkivaltias – ihmiseksi tullut Jumala lupaa hänelle saman palkan kuin jokaiselle, joka Hänen jalkojensa juureen saapuu.

Tästä taitava tämän ajan runoniekka kirjoittaa näin:

Tuo mies, joka murhasta istuu elinkautista
edustaa silmissäin jotain saastaista
Putipuhtaan selkäni mä käännän hänelle
sen unohtaen, että lopulta me olemme

Samalla viivalla ristiltä katsottuna
Samalla viivalla Jumalan mitoilla mitattuna
Samalla hinnalla lunastettuja
Samalla täydellisellä rakkaudella rakastettuja.

Tällä viikolla opiskelin itse samaa aihetta varsin läheltä ja konkreettisesti.

Työssäni on paljon hyviä puolia. Eräs niistä on se, että pääsen tekemään varsin erilaisia tehtäviä. Esimerkiksi tällä hetkellä vedän yksityisrippikoulua. Toimin vetäjänä erään pastorin kanssa ja meillä on ollut jo monta hyvää rippikoulutuntita. Viime keskiviikkona aiheena oli Jeesus.

Kun olimme käsitelleet jo jonkin aikaa kohtaa, jonka otsikkona luki: miksi Jeesuksen piti kuolla, rippikoululaisemme esitti kysymyksen: entä se taivas? Vastasin, että mitä tarkoitat? Tähän rippikoululainen vastasi: Että voiko sinne päästä? Minua hymyilytti ja puistatti. Katsoin vieressä istuvaa pastoria ja sitten taas rippikoululaista. Tajusin, että olimme puhuneet lian ympäripyöreästi Jeesuksen kuolemasta. Kiitollisena rippikoululaisen rohkeudesta kysyä, vastasin: Jeesus teki tämän kaiken sinua varten. Jeesus kuoli, jotta sinä pääsisit Taivaaseen. Tämä kuuluu aivan kaikille.

Rippikoululainen jatkoi: Kuoliko Jeesus myös pahojen ihmisten puolesta? Tajusin, että nyt ollaan aikalailla asian ytimessä. Vastasimme vetoparini kanssa kuin yhdestä suusta: ”kyllä”. Rippikoululaisen ilmeestä näki, että vastausta oli aika vaikea sulattaa. Vieressä istuva pastori otti ohjat käsiin. Hän tempaisi esiin coca-colapullon ja kaksi lasia. Toiseen hän kaatoi tätä mustaa juomaa enemmän ja toiseen vähemmän. Sitten hän jatkoi: tämä lasi kuvaa ihmistä ja kokis syntiä. Kumpi näistä ihmisistä on syntisempi. Minunkin mielestä tuohon oli helppo vastata. Pastori jatkoi: me ihmiset tarkkailemme toisiamme sivusta. Samalla tavalla tekevät muuten tämän päivän evankeliumitekstin ensiksi palkatut miehet. Ajatus on sama: voiko syntinen murhamies saada anteeksi? Voiko yhdennellätoista tunnilla tullut työmies saada saman palkan? Onko Jeesus kuollut myös pahojen ihmisten puolesta?

Jumala katsoo meitä ihmisiä eri tavalla. Kun me kyräilemme toistemme tekemisiä sivusta ja piilosta ja mittailemme toistemme syntisyyttä, Jumala katsoo meitä ylhäältä ja näkee kokonaisuuden. Kun cola-lasia katsoo ylhäältä molemmat näyttävät mustilta. Molemmat kaipaavat täydellistä pesua ja puhdistusta. Ylhäältä katsottuna ei ole väliä kuinka paljon syntiä on kertynyt. Kaikki ovat samalla viivalla. Syntinen on syntinen ja sitä kautta ei itsessään kelpaa Jumalalle. Tästä Paavali kirjoitta: Kaikki ovat samassa asemassa sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta. Ristiltä katsottuna kaikki ovat samassa asemassa ja samalla viivalla. Rukoileehan Jeesus ristillä pahantekijöittensä puolesta. Kaikille ihmisille kuuluu sama palkka. Ja omassa varassamme tuo palkka on kuolema. Niin sanotaan Roomalaiskirjeen luvussa 6. Mutta onneksi on olemassa tuo Taivaallinen isäntä, joka lähti Poikansa kautta, puhtaasta rakkaudesta, etsimään työväkeä. Jumala etsii tänään sinua ja tahtoo sanoa: sinulle kuuluu toisenlainen palkka kuin tuo kuolema. Jeesuksen tähden sinun palkkasi on oleva iankaikkinen elämä.

Palataanpa alkuun. Siis minun ja Laurin velkakeskusteluun. Tuntui hölmöltä pitää velkakirjaa, kun molemmilla oli toiselle velkaa suunnilleen saman verran. Tämän pyhän aihe on ansaitsematon armo. Suhteessa Jumalaan meidän puntit eivät ole tasan. Synnin velkaa ja hintaa on aivan likaa. Ei meillä ole millä maksaa. Siksi Jumala lähettää lunastajan. Hän maksaa meidät vapaiksi synniltä ja kuolemalta. Ja lahjoittaa kaiken meille ilmaiseksi. Ei meillä ole hänelle mitään antaa.

Luther käyttää tästä nimitystä autuas vaihtokauppa. Onnellinen vaihtokauppa. Se on meille onnellinen.

Kirkkoisä Hieronymos on kirjoittanut tästä aiheesta mielestäni todella puhuttelevan mietiskelyn.

Niin usein kuin katsahdan Betlehemiin, minun sydämeni käy keskustelua Jeesuksen kanssa. Minä sanon:
’Herra Jeesus, sinähän palelet. Sinä täriset. Makaat siinä niin kovalla ja huonolla alustalla – minun autuuteni tähden. Miten voin hyvittää sinulle tämän?’
Silloin minusta lapsi tuntuu vastaavan: ’En minä mitään halua, rakas Hieronymos. Ole vain rauhassa. Vielä vaikeampaa minulla tulee olemaan yrttitarhassa ja pyhällä ristinpuulla.’
Sitten jatkan puhettani: ’Rakas Kristus-lapsi. Minun on välttämättä annettava sinulle jotakin. Annan sinulle kaikki rahani.’
Lapsi vastaa: ’Minä omistan jo taivaan ja maan. En minä sinun rahojasi tarvitse. Anna ne köyhille, niin minä tahdon ottaa ne vastaan kuin ne olisivat minulle annetut.’
Sitten minä jatkan: ’Rakas Kristus-lapsi, sen teen mielelläni, mutta pitäähän minun saada antaa sinulle itsellesikin jotain. Muuten suren itseni kuoliaaksi.’
Siihen lapsi sanoo: ’Rakas Hieronymos, koska olet niin avokätinen, niin sanon sinulle, mitä sinun pitää minulle antaa. Anna minulle syntisi. Anna paha omatuntosi ja kadotuksesi.’
Minä vastaan: ’Mitä sinä niillä teet?’
Kristus vastaa minulle: ’Minä laitan ne harteilleni. Se on voimani ja valtani. Jesajahan on ennustanut, että minä kannan syntisi ja otan ne pois.’
Silloin aloin itkeä ja sanoin: ’Lapsi, rakas Kristus-lapsi! Sinä saat sydämeni vuodattamaan kyyneleitä! Minä luulin, että haluaisit jotain hyvää minulta, ja sinä haluatkin minulta vain pahoja asioita. Ota pois se, mikä on minun! Anna minulle sitä, mikä on sinun! Niin pääsen vapaaksi synnistä ja saan varmistua ikuisesta elämästä.’”

Hyvä messuvieras: sinä olet Kristuksen oma. Sinun palkkasi on hyvä palkka. Sen on säätänyt hyvä isäntä. Denaarisi tänään ja joka päivä on iankaikkinen elämä Jeesuksessa Kristuksessa.

Ylilääkärin vastaanotolla (Samuli Luomaranta) | 21.9.2014

Kuinka sinä olet tullut tuntemaan Jeesuksen? Koska Jeesus on kohdannut sinut? Voi olla niin, että sinulla on tiedossa tarkka päivä, jolloin Jumala tuli elämääsi – toisin sanoen siis päivä, jolloin tulit uskoon. Tai sitten on niin, että pitkällä aikavälillä Jumalan Sana on puhutellut, sopivasti sattunut ja hiljalleen Jumala on tehnyt työtä sydämessäsi. Tai voi olla niin, että tällä hetkellä mietit, että kukahan tuo Jeesus todella on – haluan oppia lisää hänestä. Niin tai näin: on hyvä, että olet täällä. Paikassa, jossa julistetaan Jumalan elävää sanaa. Ja paikassa, jossa on tarjolla pyhä sakramentti – Herran ehtoollinen. Jeesus on läsnä sanassa ja sakramenteissa: Jeesus on läsnä täällä. Hän, josta heprealaiskirje kirjoittaa: ”Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.” Jeesus on kipujen mies ja sairauden tuttava. Hän on ylösnousemus ja elämä ja siksi hänen seurassaan on hyvä viettää aikaa!

Minä olen saanut kasvaa uskovassa kodissa. Muistan isän pitämät Pyhäkoulut, jossa hän legoukkojen avulla opetti Raamatunkertomuksia ja sitä, kuka tuo Jeesus on. Olen saanut hyvän pohjan uskonelämälleni kotoa. Iltarukoukset, hartaushetket ja kirkkoon roudatut eväät ja lelut ovat olleet arkeani pienestä pitäen. No leluja en enää roudaa kirkkoon kuin omalle tyttärelleni.

Olen ymmärtänyt jo pienestä pitäen, millaista on elämä uskovana ihmisenä, kun olen seurannut läheltä uskovien vanhempieni, isovanhempieni ja sukulaisteni luottamusta kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Toisaalta olen myös kokenut sen, millaista on muuttaa 8 –vuotiaana pienelle pohjalaiselle paikkakunnalle papin poikana. Olen tuntenut sen vahvasti kaveripiirissäni, koulussa ja harrastuksissa. Silti olen kodin perinnöstäni sanomattoman kiitollinen.

Rippikoulu oli minulle merkittävää aikaa. Silloin uskonasioista tuli omakohtaisempia ja ymmärsin paljon enemmän siitä Kristuksen valtavasta rakkaudesta, jota hän on osoittanut aivan kaikkia kohtaan kuolemalla jokaisen ihmisen puolesta. Rippikoulussa ja sen jälkeisessä nuoren seurakunnan elämässä uskonkipinä vahvistui ja sillä tiellä olen edelleen. Ne kokemukset ja opetukset ovat vaikuttaneet sen verran voimakkaasti, että halusin opiskella nuorisotyönohjaajan ammattiin. Tämä on minun tarinani. Tämä on minun todistukseni. Näin minä olen saanut tulla ja kasvaa uskoon.

Sen merkeissä olen tänään täällä. Olemme viettäneet Mustajärven leirikeskuksessa jatkista – siis menneen kesän jatkorippikoulua.

Eräänlainen todistus on myös tänään silmiemme edessä, kun tutkimme päivän evankeliumia. Teksti on hieno kertomus siitä, kuinka Jeesus tulee yksittäisen ihmisen elämään ja muuttaa kaiken. Ajattelen, että tutkailemme kertomusta kolmen otsikon kautta.

Ensimmäinen otsikko on ”Jeesus kohtaa”.

Jeesus kohtaa tässä tekstissä miehen. Miehen, joka on ollut pitkään sairas. Mies on asettunut Betesdan altaalle odottamaan, josko altaan kuohu parantaisi hänet. Mikä tuo kuohu tarkalleen ottaen oli, sitä emme tiedä. Johannes ei sitä meille tämän tarkemmin kerro. Mutta joka tapauksessa miehen tilanne oli toivoton.  Aina joku toinen ehtii ennen häntä. Hän ei voi muuta kuin odottaa.

Minua on aina puhutellut kertomukset siitä, kuinka Jeesus kohtaa ihmisen. Raamatussa on monia kertomuksia näistä kohtaamisista. Näille kohtaamisille on tunnusomaista se, ettei Jeesus erottele tai arvota ihmisiä,  niin kuin meillä ihmisillä on tapana. Ei Jeesus kierrellyt maan mahtavien palatseissa tai seurustellut ihmisten näkökulmasta tärkeiden ihmisten kanssa. Jeesus kohtaa tavallisia ja ehkä jonkun mielestä tylsiä ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat sairaita, syntisiä, pettyneitä, surkeita ja monella tavalla muiden silmissä pieniä. Itse itsestään Jeesus sanoo: ”ei terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita vaan syntisiä.”

Ja tämä sama Jeesus tulee yksinäisen ja sairaan miehen luokse. Varmasti oli niin, että tuon miehen ohi oli kulkenut monet ja monet ihmiset päivittäin. Jeesus tulee tilannetta ihmettelemättä ja kysyy: Tahdotko tulla terveeksi? Jeesus tietää, että mies on ollut jo pitkään sairas. Mies vastaa, että hän on yksin ja kukaan ei auta häntä. Jeesus jatkaa: ota vuoteesi ja kävele. Mies tulee terveeksi. 38 vuotta sairastanut mies paranee! Tämähän on valtava ihme.

Jeesuksen toiminta on merkillistä. Ei hän kysele, että oletko lukenut paljon Raamattua? Oletko ollut hyvä uskovainen? Hän tietää ja tuntee miehen. Hän kohtaa ihmisen kasvoista kasvoihin ja rakkaudesta ja armosta nostaa hänet jaloilleen.

Näin Jeesus tahtoo kohdata myös sinut. Muistatko Sakkeuksen. Tuon kaverin, joka istuu puussa. Samalla tavalla Jeesus kävelee hänen luokseen ja sanoo: ”Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi”. Sakkeus tulee kiireesti alas. Jeesus tulee Sakkeuksen luokse kylään.  Koko Sakkeuksen elämä muuttuu. Jeesus tulee myös meidän luoksemme kylään. Tänään me olemme aterialla yhdessä koko seurakunta. Tuolla aterialla Jeesus hoitaa meitä. Tule rohkeasti ehtoollispöytään! Siinä saamme nauttia Kristuksen ruumiin ja veren. Jeesus kohtaa sinut ja minut. Hän sanoo: Katso – minä olen tehnyt puolestasi kaiken.

Toinen otsikko on ”Jeesus parantaa”.

Uudessa testamentissa on valtava määrä kohtia, joissa Jeesus parantaa. Ne ovat suuria ihmeitä. Ei Jeesuksesta suotta käytetä nimitystä parantaja tai ylilääkäri. Ja näitä ihmeitä tapahtuu myös tänään. Vakavasti sairas parantuu. Jumala tekee ihmeitä meidän elämässämme.

Evankeliumitekstin miehen sairaskertomus on pitkä. Sairautta on kestänyt 38 vuotta. Täytin elokuussa 27 vuotta ja siitä näkökulmasta tuo aika tuntuu melko pitkältä. Tähän päälle siis vielä 11 vuotta…

Jumalan aikakäsitys on hyvin erilainen kuin meidän ihmisten. Jumala vastaa ajallaan. Tämän miehen elämässä 38 vuoden sairastamisen jälkeen. Mielestäni tämä kertomus kehottaa meitä kestävyyteen. Rukousta on jatkettava, vaikka joskus tuntuu, että aikaa kuluisi todella paljon ja mitään ei tapahdu. Jumalalla on kaikkeen tarkoitus ja merkitys. Älä lakkaa rukoilemasta! Jumala kuulee pienimmätkin huokaukset. Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä sanotaan näin: Me saamme rohkeasti lähestyä Jumalaa uskoen, että hän kuulee meitä, mitä sitten pyydämmekin hänen tahtonsa mukaisesti.

Mutta samalla tähän otsikkoon liittyy, ainakin minulla, kipu: miksei Jumala paranna kaikkia? Miksi Jumala ei vastaa minun rukouksiin? Miksi Jumala sallii kivun, sairauden ja kärsimyksen.

Joskus huomaamme, että erilaisten koettelemusten kautta Jumala kasvattaa meitä. Se on totta! Mutta silloinkin kasvukivut saattavat vihloa.

Esitin lukemattomia miksi-kysymyksiä Jumalalle eräänä lauantaipäivänä. Minut oli pyydetty laulamaan 15 –vuotiaan pojan hautajaisiin. Laulamisesta ei meinannut tulla mitään. Aina emme saa vastauksia siihen, miksi Jumala sallii jonkin asian tapahtuvan, joka meistä tuntuu kipeältä ja epäreilulta.

Siihen liittyy viimeinen otsikko, joka on: ”Jeesuksen seurassa”. Tutussa laulussa lauletaan näin: kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa. Ja näin se on! Jeesuksen seurassa on hyvä elää ja kuolla. Myös silloinkin kun kipujen keskellä joudumme vastaamaan miksi-kysymyksiin ”emme tiedä”. Kun rinnalta menee kaikki muu, jäljelle jää Jeesus. Hän sanonut, että viettää kaikki päivät meidän kanssamme maailman loppuun asti.

Jeesus kohtaa evankeliumitekstissä parannetun miehen uudelleen. Jeesus sanoo miehelle näin: ”sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin”.

Jeesus tarkoittaa, että hänen seurassaan eläminen on joka päivä sitä, että me tunnustamme syntimme. Joka aamu saamme kääntää uuden sivun. Jeesus antaa meille anteeksi. Silloin meille ei käy ”entistä huonommin”. Silloin suru muuttuu toivoksi! Jeesuksen seurassa on hyvä olla.

Hän, joka on kuollut Golgatan keskimmäisellä ristillä, kulkee väsymättä tätä maallistaa matkaa kanssasi, kantaa sinua, kun omat jalat ei kanna ja vie kerran perille kirkkauteen. Taivaaseen, jossa ei ole enää mitään kipua, ahdistusta tai vaivaa. On ihana luottaa siihen toivoon, että kaikki ei pääty tähän. Ei tarvitse pelätä – Jeesus pitää meistä kaikista huolta.

Pikkupoikana, kun Kuortaneella poljin pimeällä kotiin. Oikaisin aina yhden oikoreitin kautta. Reitillä oli hylätty talo, josta puhuttiin, että siellä on kummituksia ja kaikkea pelottavaa. Silloin luotin Raamatun lupaukseen, että Jeesus kulkee mukanani aina ja jos joku mörkö hyökkää, Jeesus vie minut Taivaaseen. Tuo ajatus on minua kantanut. Välillä se on huvittanutkin, mutta se on minua kantanut, koska noinhan se menee.

Sen ymmärtäminen, että Jeesus kohtaa meidät syntiset ihmiset armosta, kulkee rinnallamme parantajana ja ylilääkärinä ja jonka seurassa ja omina saamme astua kerran Taivaan porteista sisään, synnyttää meissä kiitollisuuden tunteen. Se on tämän pyhän aihe. Siitä ilosta ja riemusta saamme nousta ylistämään ja kiittämään Herraa uskontunnustuksen sanoin.

Saarnat – Turun Lutherin kirkkoQ