Voittajana maalissa

1. Kor. 9:24–27

RAAKA PELI RANUALLA

Silloin kun minä olin nuori ja yläasteella ja lukiossa, niin me vain koulussa olla möllötimme.

Joku teki läksyjä enemmän, joku vähemmän, joku surffaili kokeesta toiseen hetken inspiraation varassa. Vasta lukion viimeisellä luokalla me takapulpetin pojat aloimme joulukuussa tajuta, että ai niin, mitäs sitä elämällään tekisi. En muista, että olisin koskaan murehtinut tai jännittänyt sitä, miten läksyjentekoni vaikuttaa mahdollisuuksiini pärjätä koko elämässä ja pääsenkö tällä ruotsin arvosanalla lukioon.

Te keski-ikäiset ikätoverini, oletteko te huomanneet, että tänäpäivänä nuorten asiat ovat toisin. Monet opettajat osaavat jo yläasteella vedota siihen, että 13-14 -vuotiaan kouluosaaminen on niin matalaa, että ei kannata haaveilla hyviin lukioihin pyrkimisestä. Kilpailu on alkanut, ja se alkaa aina vain aikaisemmin. Sitten kun on ehkä juuri ja juuri päässyt johonkin hyvään lukioon, luuletteko, että kilpailu on päättynyt? Ei tietenkään, alkukarsinnat siinä vasta on pelattu ja alkavat tosipelit, joissa risut ja männynkävyt pölisevät tienpenkkaan.

Raaka peli Ranualla, sanoo kainuulainen kaverini.

Joissain olosuhteissa kovaa kilpailua voisi kai puolustaa sillä, että se kannustaa osaamiseen ja entistä parempiin suorituksiin.

Minusta taasen lapsiin ja nuoriin osuva raaka kilpailuideologia on isästä Perkeleestä.

Kaikkein vaarallisinta ja vahingollisinta se on silloin, kun nuori näkee kaiken arvonsa ja olemassaolon oikeutuksensa siinä, miten hän pärjää koulussa ja elämässä. Jos rakkaus ja arvostus on suoraan kiinni siinä, kuinka hyvin pärjään, silloin ollaan Darwinin savanneilla. Hyväkuntoisin jää henkiin, hitaammat, keskinkertaisemmat ja eväitä vaille jätetyt syödään.

En tiedä, sanotaanko tätä liian vähän kirkoissa, nuortenilloissa tai opiskelijailloissa ja siksi sanon sen ainakin tänään heti tähän saarnan alkuun mahdollisimman lihavalla ja painavalla:

Vaikka olisit koulussa keskinkertainen, olet Jumalalle ainutlaatuinen.

Vaikka et pääsisi koskaan mihinkään, pääset aina ja joka kerta Kristuksen syliin.

Vaikka häviäisit aina kaikille ja jäisit aina viimeiseksi, Vapahtaja hurraa sinulle ja on aina sinun puolellasi.

Vaikka ihmiset pitäisivät sinua arvottomana, Jumalalle olet korvaamattoman kallis, arvokas, ihana.

 Ranualla peli voi olla raakaa, mutta Jumalan omana elämä ei ole peli, eikä kilpailu eikä eloonjäämistaistelu.

SALIL EKA, SALIL VIKA

Mutta hetkinen, seis!

Eikö pappi puhunut nyt juuri ihan päinvastoin kuin Paavali? Eikö Paavali ihan justiinsa täältä pöntöstä sanonut, että pitää kilpailla, treenata, laittaa kaikki likoon, että voittaa? Kumpi tässä nyt puhuu epäraamatullisia, pappi vai Paavali? Kumpaa pitää nyt kuunnella?

Nyt pitää varmaan ensin kuunnella tarkemmin Paavalia. Mitä hän tarkoittaa urheilukuvallaan? Mitä Paavali haluaa meidän oppivan urheilijoista, jotka juoksevat Olympian lehdoissa ja hiihtävät Pekingin hangilla?

Ensimmäinen asia, mihin Paavali haluaa meidän kiinnittävän huomiota, on se, kuinka omistautuneita urheilijat ovat harjoitteluun. Me sohvaperunat ja penkkiurheilijat näemme urheilijan elämästä vain murto-osan: sen hetken, kun urheilija on kilpailussa ja voittaa tai häviää. Mutta sen jäävuoren huipun alla on kamala määrä lähes jokapäiväistä harjoittelua ja sitoutumista. Ei mitään taitoa tai ominaisuutta saa eikä kehitä, ellei halua sitä harjoittaa. Kukaan ei ole syntyessään valmis jääkiekkoilija, jalkapalloilija, kirjailija, pianisti, lääkäri, puhuja jne. Pitää opetella, pitää harjoitella. Jos kaiken aikansa panee vain nenänkaivamiseen ja mainoskuvien tuijotteluun, voi olla varma, että ei voita hiihtokisoissa eikä saa soitettua Bachia eikä hoidettua potilaita. Ja tämän harjaantumisen ja sitoutumisen Paavali ottaa urheilijoista esimerkiksi siitä, että myös kristityn pitää sitoutua ja harjoitella.

Etkö osaa rukoilla? Harjoittele!

Etkö viitsisi lukea Raamattua? Ota siitä tavoite!

Eikö sinua kiinnosta olla avuksi toisille ihmisille? Senkin taidon voi opetella ja sitäkin hyvettä voi harjoitella.

Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman, sanoo Paavali ja haluaa, että ottaisimme opiksi urheilijoista, jotka räkä poskella reenaavat joka päivä ja joka ikinen yö. On outo ajatus, että kristityn elämä olisi päämäärätöntä haahuilua, jossa ei opita mitään uutta, ei palvella lähimmäisiä, ei sitouduta mihinkään eikä kehenkään, vain siksi, että taivaspaikka on saatu lahjana Kristuksen sovitustyön tähden.

KATSE VOITTOPALKINTOON

Toinen asia, minkä Paavali varmasti haluaa tänään meidän hoksaavan Pekingin olympialaisista on se, miksi urheilija kilpailee. Minkä takia TPS pelaa illasta toiseen Gatoreidilla? Miksi Kepa ja Iivo hiihtävät vuosikausia verenmaku suussa? Niin, miksi?

Kisat ja urheilu tähtäävät yhteen asiaan: voittoon. Paavali ehkä tunsi kreikkalaisesta maailmasta monenlaisia urheilulajeja, tämän päivän jakeissa hän mainitsee juoksun ja nyrkkeilyn. Ehkä hän tiesi myös pankration-nimisen vapaaottelun, jossa ei ollut kovin hirveän monta sääntöä (ei saanut purra, eikä saanut työntää sormea silmään), eikä reilu peli ollut tärkeintä, vaan tärkeintä oli – voitto.

Jokainen urheilija keskittyy kilpaillessaan yhteen asiaan ja kaikesta muusta tulee taustahälyä ja kohinaa. Vain maaliin pääsy on tärkeää. Vain voittopalkinto kajastaa silmissä. Huuhkajien pelaajat eivät MM-karsintapelissä ala kesken matsin jutella pikku porukassa mukavia, vaan jokaisen katse on pallossa ja vastapuolen maalissa. Kerttu Niskanen ei ladulla pysähdy somettelemaan kivoja näpsyjä instaan, vaan hiihtää, hiihtää, hiihtää, hullun lailla, jotta pääsisi maaliin ja saisi palkinnon. Tällaista monomaniaa Paavalikin ihailee: myös kristityn kannattaa ihan joka päivä murheidensa ja pelkojensa ja stressiensä keskellä muistaa, että vain yksi on tarpeen – että pääsen Taivaaseen, perille kerran, sinne minne Jumala kutsuu Jeesuksen Kristuksen omat.

VOITTAJANA MAALISSA

Saarnan alussa pappi sanoi, ettei Jumalan oman elämä ole kilpailu. Sitten heti perään ja sitä ennenkin Paavali sanoi, että Jumalan oman elämä on kilpailu. Kumpi siis on oikeassa? Väitän, että molemmat. Ristiriitaa ei ole. Kun kuuntelimme Paavalia tarkasti, hän halusi meidän oppivan urheilijoista kaksi asiaa: 1) harjoittelun ja sitoutumisen 2) päämäärätietoisuuden; sen, että katse on voittopalkinnossa. Mutta Paavali ei sanonut, että voitto ja taivaaseen pääsy on sen varassa, joka juoksee kilparadalla. Itse asiassa Paavali sanoo jotain ihan päinvastaista:

Herra sanoo: ”Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan”.

Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen. (KR38 Room. 9:16)

Vaikka elämässä kannattaakin oman iankaikkisen autuutensa tähden pitää katse kirkkaana maalissa ja sitoutua koko sydämellään Vapahtajan seuraan ja harjoitella joka päivä kastetun elämää, elämä ei silti ole kilpailu, joka kilpaillaan omin voimin tai voitetaan omin ansioin.

Voithan hyvin kuvitella pienen alakoulun hiihtäjän, joka on surkeista surkein sivakoiden päällä. Hän lipsuttelee talvisten päivien iltahämärässä peltoladulla vanhoilla suksillaan, joiden voitelu on aivan niin ja näin ja prinkkalaa päin. Välineet ovat tori.fi Annetaan -osastosta. Taidot olemattomat. Kun tulee kisapäivä koulussa, alakoululaisemme lähtee ladulle kallella kypärin, mutta yksi asia mielessään: Haluan. Päästä. Maaliin.

Sitoutuminen on siis kunnossa. Päämääräkin on tiedossa.

Mutta omat voimat ja oma menestys on pahnanpohjimmainen. Tässä maailmassa tuollaiselle häviäjälle ei anneta mitalia, ei kultalusikkaa, ei kuumaa mehua. Ei opiskelupaikkaa, ei yo-lakkia, ei mahdollisuuksia jatkoon.

Nyt Kristuksen maailmassa on toisin. Kun hänen pieni hiihtäjänsä tulee iltamyöhään viimeisenä maaliin, silloin Kuningas nousee seisomaan valtaistuimellaan, enkelit repeävät myrskyisiin suosionosoituksiin ja koko taivaassa on juhlat.

Silloin Vapahtaja nostaa uupuneen kilpailijan syliinsä ja sanoo:

Se oli hieno kisa. Sinä voitit, rakas lapsi.