Tytär ja Poika

Matt. 15:21–28

SAAKO ULKONA RUKOILLA?

Nuorempana luin kertomusta kanaanilaisnaisen hädästä ja ruokapöydältä putoavista muruista närkästyneenä. Miksi hyvä Jeesus on noin tyly ja ikävä eikä vain heti auta lapsensa puolesta itkevää ja pyytävää äitiä? Miksi Jeesuksen opetuslapsetkin kypsyvät nopeammin naisen huutamiseen?

Nyt vanhempana, kun silmät ovat koventuneet ja ajattelu paatunut tämän maailman hädän ja avunpyytäjien loppumattoman laulun edessä, en enää osaa kuunnella tätä kertomusta kuvauksena kovasydämisestä Jeesuksesta. En osaa enää asettaa Vapahtajan oikealla puolelle vielä armollisempia pikkujeesuksia, jotka säteilevin silmin syöksyvät paijaamaan viholliskansan ihmisiä ja auttamaan heitä hädässä, kun omankin kansan lapset kärsivät ja tarvitsevat auttajaa. Sen sijaan osaan nähdä Vapahtajan vasemmalla puolella paljon niitä ihmisiä, jotka kylmin sanoin kertovat, miksi apua ei nyt riitä kaikille ja on priorisoitava.

Siksi tämä evankeliumiteksti on minulle nykyään kertomus heltymyksestä, kertomus Jumalasta, jonka sydän aukeaa avunpyynnöille ja jumalattomien pakanoiden hädälle, ihmisen itkulle. Vaikka kuinka lukisit kertomusta miten päin tahansa, se joka kerralla päättyy niin, että Kristus auttaa. Kanaanilainen pakana ja koira, likainen ihminen, yksi niistä Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun ihmisistä, jotka ovat hylänneet elävän Jumalan, sellainen nyt itkee ja pyytää apua Nasaretin profeetalta.

Ja Kristus auttaa.

On syynsä siihen, miksi pyhässä evankeliumissa on olemassa tällainen kertomus. Se on suunnattu niille, jotka ovat liian kaukana Jumalan antamasta avusta – siis sellaisille, jotka eivät halua rukoilla, koska tietävät, että Jumala ei voi kuunnella eikä auttaa tällaista ihmistä. Jumalahan auttaa vain niitä, jotka seuraavat häntä täydellä sydämellä, niitä opetuslapseutettuja opetuslapsia. Jumalahan auttaa vain omiaan, oman kansansa ihmisiä. Jumalahan auttaa vain niitä, jotka rukoilevat paljon ja siksi ansaitsevat apua. Jumalahan ei auta eikä kuuntele ihmisiä, jotka ovat ulkopuolella, likaisia, vääriä ja jumalattomia.

Mutta nytpä on tämä kertomus. Se kertoo ihmisestä, jolle apu ei oikeastaan kuuluisi, mutta joka silti pyytää apua.  Pyhä evankeliumi toteaa tällä kertomuksella sinulle, samanlaiselle ihmiselle:

Kristus auttaa.

TURMIOVALLAT JA NIIDEN VOITTAJA

Elämme paastonaikaa. Paastonaika on katumuksen aikaa. On hyvä tutkia itseään, punnita sydäntään ja antaa Jumalan pyhien käskyjen valaista elämäänsä, etenkin kaikkia sen pimeitä ja syyllisiä nurkkia. Voi opetella vaikka joka päivä lausumaan Jeesuksen rukousta, ortodokseilta tuttua lyhyttä huokausta. Se kuuluu näin: Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.

Mutta aina elämän varjot ja kuormat eivät kanna syyllisyyden ja anteeksiannettavien syntien vaatteita. Tämän päivän evankeliumissakaan Jeesusta lähestyvän ihmisen suru ja kauhu ei nouse niinkään siitä, miten raskaana hän on tajunnut oman syyllisyytensä, johon hän tarvitsisi anteeksiantoa ja syntien sovitusta. Kristuksen lahjoittama apu on kertomuksessa laajempaa, suurempaa.

Viime syksynä Sanansaattaja-lehdessä haastateltiin äitiä, jonka teini-ikäinen poika oli kannabiskokeilujen jälkeen vajonnut kovien huumeiden tielle. Haastattelu oli puhutteleva ja pysäyttävä. Itselleni on jäänyt viikoiksi ja kuukausiksi resonoimaan eli värähtelemään mielessä kristityn äidin löytämä kuvakulma.

Pojan äiti sanoi olevansa väsynyt kristillisyyteen, jossa saarnataan lähes pelkästään synnistä ja sovituksesta. Kun elämässä joutuu koville, pelastuksen kapeasti ymmärtävä julistus ei auta eikä kosketa.

Äiti puhuu siitä, miten Jumalan armo ei ole ratkaisu ainoastaan syyllisyyteen. Armo on ratkaisu myös riittämättömyyteen, häpeään, ilottomuuteen, voimattomuuteen ja pelkoon.

Hän ajattelee, että ei ainoastaan armosta vaan myös Kristuksesta pitäisi puhua muutenkin kuin synti-sovitus-näkökulmasta.

– Pimeiden vuosien aikana toivoin niin, että joku julistaisi, että Jeesus on pimeyden valtojen voittaja. Huumemaailma on pelon ja kidutuksen maailma. Siihen maailmaan jouduin katsomaan, äiti sanoo.

(Elina Takala, Sanansaattaja, 29.11.2021)

Kaikkea kipua ja kuormaa ei voi eikä tarvitse siis väkisin vääntää syyllisyydeksi. Kaikki Jumalan apu ja pelastus ei kapene vain oikeudelliseksi anteeksiannoksi ja velkojen raukeamiseksi. Kristillinen kirkko seuraa Herrassaan kaikkien turmiovaltojen ja kärsimyksen voittajaa, kivun, kuoleman ja sairauksien kantajaa.

Toivon, että muistat erityisesti tänä keväänä, tänä paastonaikana: Jumala vihaa kärsimystä ja kuolemaa. Surulla, tuskalla, kärsimyksellä ei ole oikeutettua ja järkevää paikkaa Jumalan suunnitelmissa. Jumala ei kerran taivaassa selitä, mikä tarkoitus kaikella kärsimyksellä oli, vaan Jumala pyyhkii kerran taivaassa joka ainoan kyyneleen pois. Siksi Jumalan Poika on tullut tähän maailmaan, että hän tekisi tyhjäksi Perkeleen teot.

TYTÄR JA POIKA

Evankeliumissa kuultiin tänään, miten äiti on tuskissaan ja hädissään lapsensa puolesta. Mikään häpeä, mikään ponnistus, mikään vaiva ei ole liikaa, kun äiti haluaa pelastaa oman tyttärensä. Eikö juuri tänä keväänä, tänä paastonaikana, ole taas meille tullut hyvin selväksi, miten ihmisten kalleimmat aarteet ovat heidän lapsensa, pienet tytöt ja pienet pojat junissa, linja-autoissa, raja-asemilla, pakenemassa kodeistaan. Ihmisyyteen on sisäänrakennettu, geeneihin, luihin ja ytimiin syvälle poltettu rakkaus omia lapsia kohtaan. Siksi meille ei tarvitse ollenkaan selittää pitkästi, miksi kanaanilainen nainen niin sinnikkäästi ja häpeämättä anoo ja pyytää Jeesuksen apua. Syyksi riittää, että hän on äiti.

Jotta ymmärtäisimme edes vähän siitä, millä tavalla Jumala rakastaa ihmistä, Raamattu vertaa tuota rakkautta väkevimpiin ihmisten välisiin rakkauksiin. Jos tiedät, kuinka paljon ja koko elämänsä isä ja äiti rakastaa poikaansa ja tytärtään, tiedät vähän siitä, miten paljon Jumala, jonka nimi on Isä, rakastaa ihmistä – sinua. Muistat ehkä kauniin ja samalla järkyttävän kohdan Jesajan kirjasta:

Siion sanoo:

»Herra on minut hylännyt,

Jumalani on minut unohtanut!»

– Unohtaako äiti rintalapsensa,

unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää?

Vaikka hän unohtaisikin,

minä en sinua unohda.

Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt,

ja niin sinun muurisi ovat aina silmieni edessä.

(Jes. 49:14–16)

Mutta Isän rakkaudesta on olemassa toinenkin kohta, joka kertoo vielä polttavammin ja järkyttävämmin hänen rakkaudestaan meitä kohtaan. Siinä lyhyessä raamatunjakeessa kerrotaan isänrakkaudesta ainutta poikaa kohtaan ja isänrakkaudesta meitä lyhytikäisiä, katoavia, eksyneitä ja pakomatkalla olevia lapsia kohtaan. Tarkoittamani raamatunjae löytyy Johanneksen evankeliumista, ehkä muistat kuulleesi sen joskus:

Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.

(Joh. 3:16)