Rakkaudesta

Luuk. 18:31–43

Me menemme nyt Jerusalemiin

Tällä viikolla olemme joutuneet seuraamaan järkyttäviä tapahtumia Ukrainassa, joka on joutunut raakalaismaisen hyökkäyksen kohteeksi. Suomalaisilla ja ukrainalaisilla on yhteinen naapuri, Venäjä, ja Venäjän valtionjohto on Sauli Niinistön paljon lainatuin sanoin tällä viikolla riisunut naamionsa. Tuskin kukaan meistä on seurannut sotauutisia huolettomin ja välinpitämättömin mielin. Suomalaisilla on historiansa takia kyky eläytyä paljon muita eurooppalaisia kansoja paremmin Ukrainan kohtalonhetkiin näinä päivinä. Syvän ja rikkumattoman rauhan oloissa on ehkä joskus ollut helppo ironisesti hymyillä totisille ja paatoksellisille puheille vääryyden vallasta, joka uhkaa kotia, uskoa ja isänmaata – mutta kuinka ollakaan, kun tosipaikat alkavat, ironia kaikkoaa ja asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.

Vihollinen on vihollinen. Valheet ovat valheita. Murhaajat ovat murhaajia.

En varmaan ole ainoa, joka on tuntenut muutamaakin eri tunnetta Ukrainassa riehuvan sodan takia. Olen eteläpohjalainen reservinupseeri ja tunnustan, että muutamaan otteeseen on veri ihan kuohahtanut väärämielisen diktaattorin ja hänen hännystelijöidensä elkeitä seuratessa. Sota synnyttää vihaa.

Samoin sodan kuvat herättävät surua – ei kai meille tänään tarvitse erikseen kertoa uudelleen kaikkia niitä sydäntäsärkeviä tapauksia, joita on saatu lukea sodan jaloista pakenevien perheiden kohtaloista Puolan rajalla. Suru synnyttää myös voimattomuutta, jos keinot auttaa juuri nyt ovat vähäisiä tai olemattomia.

Mutta on yksi asia, joka on eniten ravisuttanut mieltäni ja kokemusmaailmaani Ukrainan ihmisiä ja johtajia seuratessa.

–Joukkojenperustamispaikoille saapuvat käytännössä kaikki sinne kutsutut miehet.

–Kun venäläinen sotalaiva uhkaa pienen Mustanmeren saaren kourallista sotilaita kuolemalla ja vaatii heitä antautumaan, ukrainalaiset vastaavat radioon lyhyesti ja selvästi. Sota-alus avaa tulen, emmekä tiedä miten heille kävi.

–Pieni ukrainalaisnainen tarjoaa isokokoiselle vihollisen sotilaalle kadulla auringonkukansiemeniä taskuun: ele on uhmakas ja uhkarohkea, sillä nainen toivottaa päin vihollisen kasvoja, että siemenet kohta kasvaisivat kauniita kukkia Ukrainan mullasta.

–Ja ilmeisesti Ukrainan kansa on saanut sellaisen johtajan kuin se ansaitsee: entinen näyttelijä ja koomikko Volodymyr Zelensky on esiintynyt rohkeasti ja taitavasti. Kun amerikkalainen tiedustelujoukko on kuluneella viikolla tarjonnut hänelle ja hänen perheelleen evakuointimahdollisuutta Kiovasta ilmateitse, presidentti on vastannut kuin entisaikojen spartalaiset: ”Tarvitsen ammuksia, en kyytiä.”

Ukrainalaisten rohkeus on sen takia koskettavaa, että se ei ole mitään show’ta eikä viihdettä viihteen vuoksi. Ukrainalaiset ovat rohkeita, koska he rakastavat. Kovina ja kamalina aikoina rakkauskin kovenee ja tulee aivan hurjaksi, väkevämmäksi kuin kuolema. Kun on elämän ja kuoleman kriisiaika, rakkaus ei ole enää vain lempeää suvaintaa, vaan lujaa tahtoa antaa henkensä niiden asioiden ja ihmisten puolesta, joita rakastaa.

Tästä ukrainalaiset ovat meitä viime viikon muistuttaneet: rakkautta on olla valmis kuolemaan kotinsa, kotimaansa ja vapautensa puolesta.

Tällaista rakkautta ei suinkaan ole keksitty ensi kerran helmikuun lopussa vuonna 2022 Ukrainassa, vaan se on vanhempaa ja suurempaa. Kun sydän vavisten kuuntelet päättäväisiä perheenisiä ja sarkastisia isoäitejä ja heidän mustaa huumoriaan raa’an vihollisen edessä ja ihailet heidän rakkauttaan ja rohkeuttaan, näet pienissä muodoissaan edessäsi sen saman suuren rakkauden, suurimman rakkauden, jonka itse Kristus levitti silmiemme eteen Jerusalemissa, juutalaisten pääkaupungissa 2000 vuotta sitten. Se rakkaus ei ole laimeaa ja kesyä pikkurakkautta, vaan villiä, hurjaa, kaikkensa antavaa.

Tältä se rakkaus kuulostaa:

Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet.

Kristus, Jumalan Poika, oli valmis suurimpaan kärsimykseen ja kovaan kuolemaan kaikkien ihmisten tähden. Kristus, Jumalan Poika, maailman Vapahtaja, lähti kulkemaan kohti Jerusalemia rakkaudesta.

Anna minulle

Evankeliumitekstissä näemme tänään myös toisen ajankohtaisen kuvan. Jeesus on lähtenyt nousemaan Jerusalemiin Jerikon suunnalta. Tuosta vanhasta kaupungista Luukas on tallentanut kohtauksen, jossa tienvarressa oleva surkea ihmisraunio pyytää sinnikkäästi ja yhä uudestaan apua.

”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: ”Daavidin Poika, armahda minua!”

Yksinkertaisimpia pyyntörukouksen muotoja on hätähuuto ja avunpyyntö. Kun vajoat heikkoihin jäihin, silloin retoriikka ja ehkä kohteliaisuuskin unohtuvat. Vanhassa YLE:n tietoiskussakin taidettiin opastaa jään läpi vajonnutta: Huuda lujalla äänellä apua toistuvasti, jotta avunpyyntösi kuultaisiin. Et tarvitse paljon sanoja, vaan vain sen, että sinut kuullaan ja että sinua autetaan. Tästäkin olemme saaneet viime viikolla lukea pysäyttäviä uutisia. Hädässä oleva maa pyytää apua, jotta selviytyisi. Eivät avunpyynnöt ole olleet kiertelevän kaartelevia vaan suorasukaisia: Äkkiä rahaa, lääkkeitä, suojaa, ammuksia, aseita tänne!

En muista kovin paljon ulkoa Martti Lutherin hengellisiä opetuksia, mutta rukouksesta hänellä on hieno oivallus: ”Nälkä on hyvä kokki. Hätä opettaa rukoilemaan.” Jos et viitsi tai muka osaa rukoilla, mieti, millaisessa hädässä ja puutteessa olet. Silloin osaat varmasti pyytää ja anoa. Ja kun pyydät, pyydä kunnolla ja isoja.

Ei Jerikon kerjäläinenkään pyydä Jeesukselta, Daavidin Pojalta, hätäänsä mitään lillukanvarsia, pehmeämpää tyynyä persauksensa alle, tai lounasseteliä, vaan heti suurinta ja parasta mitä keksii: ”anna mulle mun näkö takaisin.”

Ehkä Jeesuksen vastaus ja havainto kerjäläisen uskosta perustuukin juuri tähän. Suuressa hädässään ja kivussaan kerjuri pyytää suurinta mitä ikinä keksii: että saisi näkönsä takaisin. Niin Vapahtaja parantaa hänet.

Paastonajan alkaessa usutan sinua Jerikon kerjäläisen kaveriksi. Älä pyydä sokerittomia ja rasvattomia light-avunpyyntöjä vaan pyydä kunnolla, suuria ja isoon ääneen ja usein. Ja mitä pyytäisit? Jos olet surun murtama, pyydä lohtua. Jos olet sairas, pyydä apua ja voimia, tervehtymistäkin. Jos olet yksin, pyydä seuraa. Jos olet ahdistunut ja pakokauhussa, pyydä lepoa ja rauhaa. Jos olet lähellä kuolemaa, pyydä Herraa pitämään sinua kädestä. Jos olet tehnyt väärin ja sinulla on syyllinen olo, pyydä armoa, anteeksiantoa.

Kerjäläinen uskoi, että Jeesus kuulee häntä. Usko niin sinäkin. Ano ja pyydä, niin sinut kuullaan. Kolkuta, sinulle avataan.

Seuraamaan

Jerikon kerjääjä on tänään meidän oppaamme, sillä saatuaan näkönsä hän osoittaa meille suunnan siitä, mihin on mentävä, mihin lähdettävä.

Mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa.

Ryystin viime viikolla aamukahvia Vehmaan tuvassani ja rouva kysyi yhtäkkiä sivusta, että olinko ajatellut, että joskus joutuisin tosissani rukoilemaan sitä esirukousta, jossa pyydetään laupiasta Herra Jumalaa varjelemaan meitä kulkutaudeilta, nälänhädältä, sodalta ja väkivallalta.

Jouduin myöntämään, että pyytämättä ja yllättäen ollaan jo moniin näistä saatu kahden vuoden aikana tutustua.

Sitä suuremmalla syyllä kutsun teitä kaikkia, rakkaat siskot ja veljet Jeesuksessa, aloittamaan ensi viikolla paaston, valmistautumisen Herramme kärsimyksen ja ylösnousemuksen juhlaan. Laskeudutaan paastoon lujasti luottaen, avoimesti rukoillen, liikoja pelkäämättä, tietäen, että olemme Herran omat, aina hänen turvassaan. Tässä Jerikon kerjuri on mahtavan hyvä opas. Hän viittoo tietä meille: kenen perään on lähdettävä, ketä seurattava, kenen kanssa kuljettava.

Liity kerjäläisten armeijaan! Siinä armeijassa ei ole aseita, ei tankkeja eikä Stalinin urkuja, mutta sotapäällikkönä on Daavidin Poika, rakas Vapahtaja. Hänen seurassaan on valossa ja ilossa, vaikka maailma olisi kylmä ja pimeä. Hänen sotansa ei ole ketään ihmisen lasta vastaan, vaan kuoleman, synnin ja pahuuden valtaa vastaan, ihmiskuntaa orjuuttavia turmiovaltoja vastaan.

Hänen perässään on hyvä kulkea.

Hänen lippuaan on turvallista seurata.

Hänen ristiään on kevyt kantaa.