Me saimme katsella

Joh. 1:1–14

Miten usko tehdään?

Johanneksen evankeliumin korkeat ja kauniit ensimmäiset jakeet kätkevät sisäänsä koko kristillisen uskon yksinkertaisimman asian. Johanneksen evankeliumi vastaa tänään yhdellä ja kahdella sanalla kysymykseen: Mitä usko on? Miten usko tehdään? Miten minä saisin uskon onnistumaan?

Tosi usein ja tosi uskovaisetkin luulevat väärin, että kun uskon, silloin teen jotain ja olen aktiivinen. Rippikoulussa opetan kokonaisen viikon, että kukaan meistä ihmisistä ei voi teoillaan tai hyvyydellään päästä sisälle elämään eli taivasten valtakuntaan. Sitten paljastan ihmeellisen asian: Taivaaseen pääsee uskomalla Jeesukseen. Tässäkin kohtaa moni ajattelee vielä pitkään, ehkä aikuisikään saakka, että uskominen on vaihtoehtoinen teko kaikille niille Kymmenen käskyn vaatimille hyvyyden teoille.

Jos uskon, silloin minä tartun ja luotan lujasti ja varmasti Jumalan tarjoamaan apuun.
Jos uskon, silloin minä päätän ryhtyä seuraamaan Jeesusta.
Jos uskon, silloin minä otan perinpohjaisesti selvää kaikesta voimastani, kaikesta mielestäni ja kaikesta järjestäni siitä, miten ihmeellinen ja syvä on Raamatun opetus Jumalasta ja hänen teoistaan.
Jos uskon, silloin minä toimin.

Kaikki nämä hyvät ja suositeltavat asiat kyllä kuuluvat kristityn elämään. Mutta kuulkaa, mikään niistä ei sittenkään ole uskoa!

Mitä usko on? Miten usko tehdään? Miten minä saisin uskon onnistumaan?

Usko ei tee mitään

Johanneksen evankeliumin kauniit ja korkeat ensimmäiset rivit kertovat, kuka tekee ja kuka toimii. Se ei ensinnäkään ole usko eikä ihminen, et sinä, enkä minä. Se joka tekee, tekee kaiken mitä maailmassa on ja tekee viillon pimeyteen, niin että luomisen kirkkaus valahtaa sisään tähän suljettuun ja ahtaaseen kuoleman tilaan, jota me nimitämme maailmaksi – se, joka tekee, on Sana, Jumala.

Mitä usko on? Mitä usko tekee? Usko, rakkaat ystävät, ei tee mitään. Usko ei tee mitään, ei pinnistä, ei ajattele itseään, ei kokoa voimiaan, usko ei tee mitään. Usko on pimeyttä, jossa katsellaan.

Ennen vanhaankin ajateltiin, että uskon korkein muoto on silkkaa katselua, autuuttavaa näkemistä (visio beatifica). Mutta monet liittivät sen sisään- ja ylöspäin kääntyneeseen mietiskelyyn, jossa yritetään kääntää silmät pois lihasta ja korkealle, ylös ikuiseen Jumalaan, joka asuu siellä, kunne yksikään ihminen ei taida tulla. Mietiskelevä pinnistys tai pinnistelevä mietiskely saattoi silloin tällöin tavoittaa hetkellisen seesteisen läikähdyksen salatusta Jumalasta, ja vajota taas takaisin tämän maailman melskeisiin, yrityksestä uupuneena, kyllästyneenä.

Tällaista katselua en tarkoita.

Tarkoitan paljon lapsellisempia ja tyhmempiä asioita. Usko ei tee mitään, sillä usko on pimeyttä, jossa katsellaan pienen pieneksi ihmisen lapseksi syntynyttä Jeesus-lasta, äitinsä Marian sylissä, ajan virtaan astunutta kirkkauden Jumalaa. Kun katselet Jeesusta, et muista etkä halua ajatella, että nyt uskon! nyt sain tehtyä uskon! nyt osaan uskoa! Katsellessasi Jeesusta, näet vain hänet, hän on keskellä, hän on syntynyt, hän on ainoa auttajasi ja valosi.

Usko on katselemista pimeydessä

Johanneksen evankeliumin korkeiden ja kauniiden sanojen kätkössä on siis tämä yksinkertaisin asia:

”Sana tuli lihaksi

      ja asui meidän keskellämme.

      Me saimme katsella hänen kirkkauttaan”

Samoin kertoo joulupäivän epistola:

”minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta. Elämä ilmestyi, me olemme nähneet sen, ja siitä me todistamme”

Oletko huomannut, miksi juuri joulu on tärkeä ja rakas aika kristitylle ja usein myös ihmiselle, joka ei osaa tai uskalla pitää itseään kristittynä? Se johtuu siitä, että joulun aikana on tavallista useammin mahdollista katsella uskossa.

Kerron neljä asemaa, joissa uskossa katselu on helppoa ja lohdullista. Nämä ovat lapsellisia asemia, joten jos odotat nyt korkeaa teologiaa, en voi auttaa, rakas ystävä.

Ensinnäkin, jos kotonasi on lasten takia seimi, se auttaa sinua katselemaan Vapahtajaa. Ota seimi komerosta ja laatikostaan. Pystytä ja aseta se keskeiselle paikalle kodissasi. Asettele seimeen ja sen ympärille kaikki tarvittavat hahmot. Niitä ovat aasi, härkä, paimenet, joku lammas, Herran enkeli, Joosef, ja tietysti autuas Jumalansynnyttäjä, neitsyt Maria.
Tietäjät eli maagit voit säästää laatikkoon vielä odottamaan loppiaista.
Kukaan meistä ei asettele seimen hahmoja niin, että ne olisi ripoteltu satunnaisesti hajalleen, selin toisiinsa, tai riviin, tai kääntyneinä itseensä ja omiin ajatuksiinsa. Seimen tarkoitus on, että kaikki pienet hahmot ovat kerääntyneet seimen tärkeimmän hahmon ympärille.
Hän on keskellä. Hän on pienin hahmoista. Häntä katsellaan.
Ja kun rakennat seimen, sinusta tulee yksi niistä, jotka unohtavat itsensä ja pimeytensä – ja katselet uskossa lasta.

Toiseksi, on vaikea jouluna välttää joululaulujen laulamista ja kuulemista. Meille suomalaisille hyvä joululaulu on monesti vähän haikea ja surumielinen, eikä se minua haittaa. Niissä kuuluu ikävä jonnekin, missä on kesä ja aurinko, ja se on ihan kristillistä ikävää.
Mutta parhaimmillaan joululaulu on silloin, kun se ottaa kuulijaa ja laulajaa kädestä, vie ehkä sinisen alakulon lävitse ja pysähtyy lopulta Betlehemiin. Näin tekee vaikkapa monelle rakas Maa on niin kaunis. Vähin sanoin se kuvaa ihmiselämän lyhyyttä ja katoavuutta tämän Jumalan taivaan alla, mutta keskus ja polttopiste on Jumalan syntymä ihmiseksi, sinä yönä kun enkelit ensin paimenille lauloi.

Kolmanneksi, ja tämä on kaikkein lapsellisin ja helpoin tapa katsella uskossa. Mene kotiisi, laita Ikean tyhmät sähkövalot katossa pois päältä, käy lepäämään sohvalle ja katsele joulukuusta. Joulukuusi on kodeissamme jouluna, koska se on vertauskuva Elämän puusta, siitä puusta, josta kerran syömme kahdettoista hedelmät Jumalan kaupungin kultaisilla kaduilla. Joulukuusessa näet Betlehemin yön valot ja korkeimpana kaikista Jaakobista nousevan tähden, joulutähden, joka puhuu sinulle:

Hänessä oli elämä,

      ja elämä oli ihmisten valo.

      Valo loistaa pimeydessä,

      pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.

Neljäs ja viimeinen lapsekas tapa katsella Jeesus-lasta on tulla kirkkoon, kuten tässä ja nyt. Ei ole väliä, mistä ja millaisesta elämästä tulet. Ei katsella sinun elämääsi ja tekojasi ja surujasi ja synkkyyttäsi. Täällä laskeudutaan alas, polvilleen pyhän seimen eteen, joka on Herran alttari. Hänet saat täällä sydämeesi, vaikka se on miten kylmä ja kiroja täynnä. Kristus ei pelkää pimeää eikä kylmyyttäsi eikä epäuskoasikaan. Siksi voit täällä katsella häntä.

Miksi Jumala syntyi ihmiseksi?

Tämän vuoden 2022 aikana olen monta kertaa löytänyt itseni samasta tilanteesta: havahtumassa siihen, että kristinuskon syvyys ja Jumalan syntyminen tähän maailmaan meidän ihmisten tähden ei rajaudu ainoastaan syntien anteeksiantoon ja huonon omantunnon velkojen poistoon.
Sekin on tärkeää ja totta.
Jos vietät joulua huonolla omatunnolla ja syyllisenä, sinun pitää erityisen tarkasti katsella Jeesus-lasta, joka varmasti kantaa pienillä harteillaan kaikki sinun syntisi mennessään.

Mutta – Kristuksen syntyminen ihmiseksi on jotain vielä suurempaa ja syvempää. Johanneksen evankeliumin jouluevankeliumi ei puhu syntien anteeksiantamisesta juuri mitään. Luukas sentään jotain. Johanneksen evankeliumin keskeinen sana on kirkkaus ja valo. Jouluna Jumalan kirkkaus valaisee jokaisen ihmisen. Valo loistaa pimeydessä eikä pimeys mitenkään saa sitä valtaansa.

Jokainen epätoivoinen ja murheellinen saa jouluna katsella Kristus-lapsen kirkkautta.
Jokainen kuolemaa ja sairautta pelkäävä saa jouluna koskettaa Elämän sanaa, kuoleman voittajaa.
Jokainen eksynyt ja tarkoitusta vailla saa jouluna nähdä selvän valkeuden, joka loistaa ja näyttää: tässä on tie, sitä käy.

Jokainen Jumalaa ja toivoa vailla oleva saa jouluna syliinsä asti elävän Jumalan. Hän puki ylleen ihmisen elämän ja tuli tänne ihmisen lapseksi, jotta meistä, hukkuneista, rikotuista, pimeää pelkäävistä tulisi Jumalan, taivaallisen Isän lapsia.