Kun aikanaan pääsisin sinne

Ilm. 21:1–4 

Yhden yön se vain eli

Raamatussa on merkillisen kauniita ja mieleenpainuvia kuvia siitä, miten haurasta ja katoavaa on ihmisen elämä. Raamatun kuvat ovat tyystin erilaisia kuin nykyisen maailmamme maalaamat kuvat ja kertomukset ihmisen arvottomuudesta ja tyhjyydestä, vaikka molemmille on yhteistä se, miten pientä ja vähämerkityksistä yksittäisen ihmisen yksittäinen elämä tässä mahtavassa ja painostavan suuressa kosmoksessa on.

Nihilisti näkee ihmisen vain liiskatuksi joutuvana typeränä matona. Ja Raamatun teksteissäkin kyllä verrataan ihmistä lyhytikäiseen, vain päivän kestävään elämään – mutta silti tuolla elämällä on sittenkin kaunis ja ikuinen arvo.

Yksi tällainen kaunis kuvaus on Psalmista 103:

Herra tuntee meidät ja tietää meidän alkumme,

muistaa, että olemme maan tomua.

Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon:

kuin kedon kukka hän kukoistaa,

ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole

eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.

Tänä iltana haluaisin muistuttaa vielä toisesta, ovelasta ja hauskastakin kohdasta, jossa Jumalan sana toteaa kuinka pieni, hauras ja lyhyt on ihmiselämä – ja silti sillä on painava ja mittaamaton arvo Jumalalle. Joonan kirjassa ryppyinen ja kiukkuinen antisankarimme, Vanhan testamentin surkein profeetta Joona istuu eturivin paikoilla nähdäkseen miten Niniven tuhottavaksi määrätylle kaupungille käy. Joona kyhää itselleen pienen aition ja Herra pani risiinikasvin kasvamaan Joonan yläpuolelle, varjoksi hänen päänsä päälle ja helpottamaan hänen murheellista oloaan. Ja Joona iloitsi kovin tästä risiinikasvista.

Kuinka ollakaan, Joonaa ilahduttanut varjostava pensas kuolee elettyään vain lyhyen hetken. Silloin Herra antaa auringon paahtaa Joonan päähän, niin että Joonaa heikottaa ja ärsyttää. Kun Joona alkaa kitistä, että voisinpa kuolla, Herra muistuttaa tätä:

Sinä suret risiinikasvia, vaikka et ole nähnyt vaivaa sen vuoksi etkä ole sitä kasvattanut. Yhden yön se vain eli, yhden yön jälkeen se kuihtui pois. (Joona 4:10)

Jumala siis haluaa Joonan tajuavan, että jos Joona osaa kiintyä yhden yön ja päivän eläneeseen kukkaan, eikö Jumala voisi yhtä lailla kiintyä ja rakastaa ja olla huolissaan samalla tavalla lyhytikäisistä ja hauraista ihmislapsistaan – sellaisista kuin itkevä Joona ja kaikki Niniven asukkaat.

Tässä Raamatun kuvat ihmiselämän lyhyydestä ja katoavaisuudesta ovat niin kauniita. Vaikka me elämme täällä vain ohikiitävän hetken, niin ettei meitä kohta enää kukaan muista eikä kaipaa, Jumala on toista maata. Hän rakastaa meitä, päiväperhosia, ruohon kansaa, päivän kukkivia kukkia, ja on ostanut meidät Poikansa lihaksitulemisella ja verellä omikseen. Jos me ihmiset osaamme rakastua sydänjuuriamme myöten toisiimme vain lyhyen elämämme ja muutamien hetkien ajaksi, jopa vain yhden päivän verran, niin kuinka paljon enemmän meihin voi rakastua suuri Jumala, Jeesuksen Kristuksen Isä?

Ei ole kuolemaa

Monena kesänä riparilla olen kuunnellut hievahtamatta kun ystäväni Samuli Luomaranta ja sitten hänen jälkeensä Lauri Halme, molemmat Mustajärven riparien opettajia, ovat leirin viimeisenä päivänä laulaneet koko porukalle laulun, jonka nimi on Ei ole kuolemaa. Laulu löytyy nykyään Siionin Kannel 2:sta. Laululla on puhutteleva syntyhistoria, sillä se on tehty vaikeassa tilanteessa, jossa Laurin sisarenpoika kamppaili elämästään tähän maailmaan tullessaan. Santeri-pojan elämä kesti reippaaksi alakoululaiseksi asti, jolloin hän sai taivaskutsun. Hänen vanhempansa ovat kertoneet poikansa vaiheista ja siihen liittyvästä surusta ja ilosta avoimesti. Kannattaa lukea Katri Toikan haastattelu evl.fi -sivulta. Katri-äiti sanoo:

”Olen kiitollinen siitä, että olen saanut tuntea Santerin. Elämä surun kanssa on välillä raskasta, kaipaan Santerissa kaikkea – hänen läsnäoloaan, luonnettaan, piirteitään. Silti elämässämme on paljon myös riemua. Olen kokenut, että suru mahtuu ilon viereen”, Katri kertoo.

Laulan aina mielelläni tuota Laurin laulua, Ei ole kuolemaa. Laulan sitä ajatellen Lauri-ystävääni ja hänen sukunsa surua, siskonpojan elämää, ja joskus kaikkia niitä omia läheisiäni ja rakkaitani, jotka ovat menneet edeltä. Ei ole kuolemaa, mikään ei voi satuttaa. On vain elämä, viimeinkin saa levätä. Niin kuin luvattiin.

Rakas ystävä, tuon laulussa mainitun lupauksen kuulit tänään Ilmestyskirjan sanoissa. Tartu niihin ja elä niiden varassa, niin ikävän ja surunkin keskellä olet matkalla sinne, missä ei ole kyyneleitä, eikä murhetta eikä vaivaa.

Edesmenneiden puolesta rukoileminen

Minulta kysyttiin taannoin hyvin vaikea kysymys. Miksi rukoilemme jumalanpalveluksen esirukouksessa näin: Rukoilemme edesmenneiden rakkaidemme puolesta. Anna meidän tämän elämän jälkeen yhdessä heidän ja kaikkien pyhiesi kanssa nähdä sinun kasvojesi valo.

Voiko edesmenneiden läheisten puolesta rukoilla? Eivätkö he ole jo meidän rukoustemme ja apumme ja anomustemme tavoittamattomissa, Jumalan salattujen armopäätösten tuolla puolen? Emme kai voi enää vaikuttaa heidän kohtaloihinsa täältä varjojen maasta?

Mietin pitkään, mitä vastata. Kysymys oli niin vaikea ja siihen voisi vastata monella tavalla huonosti ja vastoin totuutta.

Tänään yrittäisin uskaltaa vastata siihen näin.

Ensinnäkin Raamattu ja luterilainen tunnustus eivät kiellä sitä, että rukouksessa muistamme Taivaallisen Isän edessä niitä läheisiä, jotka ovat jo hunnun tuolla puolen. Filip Melancthon kirjoittaa teologian kielellä näin:

Tiedämme isien puhuvan vainajien puolesta rukoilemisesta; sitähän mekään emme kiellä, mutta Herran ehtoollisen soveltamista vainajien hyväksi pelkästään ulkonaisesti toimitettuna tekona me emme voi hyväksyä. (Melancthon, Apol. XXVI, 94)

Toiseksi rukous on yksi ikävän ja surun muoto. Kun käyn äitini haudalla ja sytytän kynttilän hänelle, enkö muistaisi häntä, enkö kiittäisi hänestä, enkö ajattelisi hänestä hyvää ja enkö rukoilisi Jumalaa, että kerran tuomion päivänä olisin hänen kanssaan Suuren Tuomarin oikealla puolella kuulemassa hyvän tuomion?

Kolmanneksi vastaan näin: kun läheinen ja rakas ihminen kuolee, menetämme kaikki tavat ja keinot olla hänen kanssaan ja kuunnella häntä. Kanava mykistyy. Ei ole enää mitään keinoa tavoittaa ihmistä, joka vielä äsken oli tässä ja kosketti meitä ja joka puhui ja itki ja nauroi kanssani. Ei mitään – paitsi on kuitenkin yksi: voin rukouksessa lähestyä taivaallista Isää, joka on yhtä lähellä läheistäni kuin minua.

Ja kun itse kuljen kerran siitä ovesta, haluaisin että jälkeeni jäävät muistavat Kristuksen kultaisen säännön: niin kuin itse olen saanut ja joutunut rukoilemaan heidän puolestaan, toivon että hekin muistavat minua.

Kun aikanaan pääsisin sinne

Kun ajattelemme iankaikkista elämää, voi olla niin, että iän myötä yhä tärkeämmäksi käy ajatus siitä, miten siellä kohtaavat kaikki rakkahat. Monet ovat jo menneet edeltä, ja saan kulkea heidän jäljessään, samaa polkua, sitä polkua, jonka rakas Vapahtaja on meille avannut pyhällä ristillään. Amerikkalainen kirjailija Cormac McCarthy kuoli kesällä ja hänen romaaninsa Menetetty maa päättyy yhden päähenkilön muistoon, uneen omasta isästään. Kirjassa kuvatun hyytävän väkivallan ja kuoleman arvaamattomuuden päätteeksi kirjan lopetus, viimeiset rivit ovat sydäntä ravistavat. Näin ne kuuluvat:

Hänen kuolemansa jälkeen näin hänestä kaksi unta. […] Toinen uni oli semmoinen että me elimme siinä ikään kuin vanhaa aikaa ja minä olin hevosen selässä menossa vuorten yli yöllä. Menossa semmoisen solan läpi. Oli kylmä ja maassa oli lunta ja isä ratsasti ohitseni ja jatkoi menoaan. Puhua pukahtamatta. Ratsasti vaan ohi ja hänellä oli semmoinen viltti kiedottuna ympärilleen ja hän istui pää nyökyksissä ja kun hän meni ohi niin minä näin että hän kuljetti tulta sarvessa niin kuin ennen vanhaan oli tapana ja minä huomasin sarven koska sen sisältä kuulsi valoa. Jotensakin kuun väristä. Ja unessa minä tiesin että hän oli menossa edeltä sytyttämään nuotion jonnekin siihen loputtomaan pimeyteen ja loputtomaan kylmyyteen ja minä tiesin että sitten kun aikanaan pääsisin sinne niin hän olisi siellä. Ja sitten minä heräsin.

(Cormac McCarthy, Menetetty maa, suom. R. Salminen)