Älä jää odottamaan!

Kirje 2*

Kirje ep. 2* on yksi Johannes Divjakin löytämistä ja vuonna 1983 (CSEL 88) julkaisemista uusista Augustinuksen kirjeistä. Kirje on kirjoitettu vuonna 428 Firmus-nimiselle korkea-arvoiselle ja sivistyneelle miehelle, joka on tutustunut Augustinuksen teoksiin ja empii kristityksi kääntymistä. Kirje on ollut tutkimuksessa arvokas dokumentti, sillä siinä Augustinus luonnehtii Jumalan valtion retorista tarkoitusta ja käyttöä kääntymykseen suostuttelevana tekstinä. Mutta erityisen kiinnostava teksti on Augustinuksen tahdonteologian kannalta: kirje on harvinainen todiste siitä, miten Augustinus kuvaa Jumalan tahdon vaikutusta ihmisen tahtoon ”koettuna” ilmiönä ja miten hän kuvaa ihmisen ja Jumalan tahdon operaatiota ns. toisen persoonan kontekstissa, toisin sanoen, miten suostuttelun kohteena olevan tahdon tulee ajatella oman ja Jumalan tahdon suhteesta (§§7–11).

**

Miksi kirjoitin Jumalan valtion?

Arvon herra Firmukselle, vilpittömän kiintymyksen täydellä syyllä ansainneelle pojalleen, jota suuresti kunnioittaa, Augustinus lähettää tervehdyksensä

2*, 1 Suoritan tämän vastauskirjeeni takaisinmaksun sinulle melko myöhässä, ja se johtuu kaikista työkiireistäni, eikä siitä, että pitäisin halpana sinun tahtoasi ja hurskasta kaipuutasi saada omiin viesteihisi vastaus. Työkiireiden aiheuttamat esteet eivät suinkaan ole päättyneet, niin että nyt minulla olisi mielin määrin luppoaikaa kirjoitella vastauksia, vaan kiireissä on vain tauko. Siksi voin nyt vikkelästi tarttua tähän miellyttävään velvollisuuteen, kaikkien nihkeiden tehtävieni välissä. En halua lykätä velkani eräpäivää yhtään tuonnemmas, etenkin kun olen itse sen omasta halustani harteilleni ottanut. Ennen kuin aloin suorittaa tätä kirjevelkaani, katsoin vielä läpi sinun kirjeesi: ensimmäinen niistä oli vastaus minulle sen jälkeen, kun olin lähettänyt sinulle loput kirjat Jumalan valtiosta; toisen kirjeen minulle kuljetti presbyteeri Lasarus, ja siinä kerroit vielä lykkääväsi poikasi laatiman puheen lähettämistä, vaikka olin sitä pyytänyt. Kolmannessa kirjeessäsi sitten lähetit poikamme puheen liitteenä.

2*, 2 Päätin, että juttelen nyt tässä yhdessä kirjeessä kanssasi noista kaikista kolmesta. Ensimmäisessä mainitsemassani kirjeessä kerroit, että olet lukenut Jumalan valtiosta kymmenen ensimmäistä kirjaa kaikkiaan kahdestakymmenestä kahdesta. Kirjoitit niistä siihen tapaan, että huomasin sinun lukeneen ne, ja vieläpä tarkkaan. Tiedän, ettet ollut vielä tuolloin lukenut seuraavia kahtatoista kirjaa, mutta sitä en tiedä, oletko nyt jo saanut ne luettua. Voi tietysti olla, että olet hyvän hyvyyttäsi antanut ne jo kaikki eteenpäin kopioitaviksi ystävillesi, ennen kuin sait ne itse luettua loppuun, etkä ole saanut lainojasi vielä takaisin. Tai sitten ajattelet ehkä niin, että kun jo sait ja luit ne kymmenen kirjaa, katsot riittäväksi, että vaikenet lopuista, kun jo kirjoitit niin perusteellisesti ja huolellisesti pohdiskellen niistä alkupään kirjoista. Ja saattaa olla niinkin, että halusit kokeilla, huomaisinko alkaa vaatia sinua suorittamaan velkaasi siltä osin kuin ajattelin, ettet ole vielä sujut, vai kävisikö niin, etten joko huomaisi tai viitsisi alkaa perimään sinulta saatavia ihan loppuun saakka. Kas niin, tästä saat! Firmus, olen tietoinen maksamatta jääneestä velastasi ja nyt perin sen takaisin: anna tulla, mitä olet velkaa jäljellä olevista kahdestatoista kirjasta!

2*, 3 Niiden joukossa on muuten myös teoksen kahdeksannentoista kirjan teksti, jonka luentaa kuuntelit hyvin tarkkaan kanssamme kolme peräkkäistä iltapäivää. Siitä kirjasta innostuit aivan liekkeihin etkä lakannut pyytämästä, että saisit omaksesi kaikki muutkin, kunnes suostuin pyyntöösi. Nyt pyytäisin, ettei minun tarvitsisi olla tympääntynyt hedelmäsadon tivaaja, kun kerran niin runsaasti viskelin sinulle siemeniä. Kun nimittäin toisessa kirjeessäsi kerrot lykkääväsi uudestisyntymisen sakramenttia ja sen vastaanottamista, silloin kieltäydyt luovuttamasta mitään siitä sadosta, jonka tuon rakastamasi kirjakasan tulisi tuottaa. Niiden tuottama hedelmähän ei ole siinä, että ne jotenkin viihdyttäisivät (delectant) lukijaansa, eikä siinäkään, että oppimaton saa niistä paljon lisää tietoa (multa scire), vaan siinä, että ne suostuttelevat (persuadent) lukijansa viivyttelemättä astumaan sisään Jumalan valtioon ja sitten asustamaan siinä sinnikkäästi. Edellisen saa aikaan kasteen uudestisyntyminen, jälkimmäisen se, että rakastaa vanhurskautta. Jos teos ei saa lukijoissaan ja kehujissaan aikaan tätä, mitä hyötyä siitä on? Mitä siis sinuun itseesi tulee, niin kauan kuin nuo kirjat eivät ole saaneet sinussa aikaan tuota ensin mainittua vaikutusta, ne eivät ole saaneet aikaan yhtään mitään, vaikka mainostaisit niitä kuinka.

Liity kirkkoon, vaikka oletkin epävarma!

2*, 4 ”Mutta senkaltaisen painon taakkaa ei kykene heikoin ja vielä vahvistusta odottavin voimin kannatella” (Firm. A. ep. 2*, 4). Tämähän oli viivyttelysi ensimmäinen perustelu. Te miehet, jotka pelkäätte uskon taakkaa, ette huomaa, miten helposti naiset voittavat teidät sen kanniskelussa. Kirkkohan on pullollaan uskovien ja puhtaiden naisten sitoutunutta joukkoa, ja notkuu näiden tuottamaa hedelmää. Mutta jos te sen huomaisitte, teitä väistämättä nolottaisi niin paljon, että turhat pelot kaikkoaisivat. Tuossa naisten joukossa minua muuten ilahduttaa erityisen paljon yksi, jonka uskon olevan varmasti kuvaukseni kaltainen – nimittäin oma vaimosi. En ole huolissani, että loukkaisin sinua, kun kannustan sinua naisihmisen esimerkin avulla astumaan sisään Jumalan valtioon. Jos nimittäin urakka olisi raskas, niin kas, siellähän on jo heikompi sukupuoli sisällä! Ja jos homma on kevyt, ei enää ole mitään syytä, miksi vahvempi sukupuoli ei ole jo siellä myös. Ei minusta ole miehelle häpeäksi seurata vaimoaan ratkaisussa, joka vaatii henkistä lujuutta. Mutta sitä ehkä on syytä hävetä, että vaikka rouva liittyy kirkkoon, mies ei seuraakaan perässä, ja vaikka hän jo on sisällä Jumalan valtakunnassa, missä hän saa todellisen pelastuksen ja uskon voimat osakseen, sinä vielä vitkastelet ulkopuolella, vaikka sinussa olisi aineksia olla vielä kestävämpi. Ja sitten kun liityt kirkkoon, et suinkaan enää kulje hänen perässään, vaan hän seuraa sinua. Uskon lujuudessa tulet olemaan häntä edellä, vaikka olisitkin ajallisesti hänen jäljessään. Arvelen nimittäin, että pystyt jo kasteoppilaana selittämään hänelle opiskelemiasi uskontoon liittyviä seikkoja, vaikka hän onkin jo uskovainen, sillä sinä olet niistä lukenut, mutta hän ei. Toisaalta niistä asioista, joista hän tietää, mutta sinä et, hän ei voi sinulle kertoa. Uudestisyntymän salaisuudethan paljastuvat todellisesti ja oikeassa järjestyksessä vain niille, jotka ottavat ne vastaan. Siksi hän on sakramentin tähden paremmassa turvassa, vaikka sinua pidettäisiinkin perehtyneempänä kristinopissa.

2*, 5 Mitä hyötyä on siitä, että ihminen tietää asioita vaikkapa Korkeimmasta Hyvästä, jos hän ei halua ottaa vastaan sitä, minkä varassa yksin voi välttää kaiken pahan? Mutta totta kai, vaikeahan sitä on kannatella uusien vahvuuksien taakkaa. Paljon helpompi on painua maahan vanhojen tuttujen syntien kuormasta. Silti nämä ovat niitä kuormia, joita on parempi pelätä, sillä kun ne on köytetty kiinni ihmiseen, ne suistavat ja upottavat hänet iankaikkiseen tuhoon. Millään muulla tavalla niistä ei pääse eroon kuin syntymällä uudesti Kristuksessa. Silloin ihmisestä tulee Välittäjän päähän liitetty ruumiinjäsen. Jumalallisessa majesteetissaan hän oli meistä kaukana erillään, mutta sitten hän piti tärkeänä tulla meitä aivan lähelle inhimillisessä heikkoudessa.

Älä viivyttele kasteelle tulemista!

2*, 6 ”Uskonnolliselle vakaumukselle on etua tällaisesta verkkaisesta tahdista. Sellainen ihminen näet sitoutuu paljon suurempaan uskonnolliseen kunnioitukseen, joka tullessaan pyhien ja hiljentävien mysteerien ääreen etenee näihin syvällisiin asioihin viivytellen.” (Firm. A. ep. 2*, 6) Sanoit, että tämä on lykkäyksesi toinen perustelu. Mutta eihän uskonasioissa muutenkaan ole turvallista edistyä muuten kuin sisäisesti ja siinä vaiheessa, kun ikuisen elämän suojissa ei tarvitse enää pelätä tämän elämän epävarmoja käänteitä! Ei kannata typerän ja vaarallisen uteliaisuuden ajamana spekuloida, milloin kukakin mahtaa kuolla ja onkohan kuolinsyynä jokin ruumiin runteleva sairaus, vai lähteekö henki jonkin äkillisen ja odottamattoman tapaturman takia. Siksi on pidettävä mielessä ensinnäkin se raamatunkohta, joka on evankeliumissa: ”Jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” (Joh. 3:5) Mutta on painettava mieleen myös toinen Raamatun opetus, jotta uudestisyntynyt voisi myös elää oikein, ja sekin tulee Kristuksen suusta: ”Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa suurempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, niin te ette pääse taivasten valtakuntaan.” (Matt. 5:20 KR38) Toisaalla Jeesus osoittaa, miten kirjanoppineet ja fariseukset kyllä opettavat hyvin, mutta eivät silti elä hyvän oppinsa mukaan. Juuri siksi on vanhurskaus paljon suurempi niissä ihmisissä, jotka sekä puhuvat oikein totuuden opetuksen nojalla että myös toimivat oikein, koska he rakastavat vanhurskautta. Näin apostoli Jaakobkin sanoo: ”Uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut,” sillä ”riivaajatkin uskovat ja vapisevat” (ks. Jaak. 2:17–19 KR38), kuten hän sitten lisää. Eiväthän riivaajat pelastu, sillä ne tekevät jatkuvasti pahaa. Juuri tästä syystä apostoli Paavalikin määritteli Kristuksen ruumiin jäsenten uskon sellaiseksi, että se ”vaikuttaa rakkautena” (Gal. 5:6). Ja siinä siis on sisäisesti edistyttävä! Kun Jumalan rakkaus kasvaa ihmisessä, silloin tämän maailman pahanhaluinen (malesuada) himo vähenee, kunnes se häviää kokonaan Jumalan rakkauden tultua täydelliseksi. Ihminen edistyy tässä rakkaudessa sisäisesti aina tämän savuna haihtuvan elämänsä viimeiseen päivään asti, ja sen, mitä hänellä täydellisestä vanhurskaudesta vielä puuttuu, sen täyttää armo. Mutta niille, jotka ovat päättäneet lykätä ottamasta vastaan sitä, mitä luonnehtivat ”ihan hyödylliseksi asiaksi”, jylisee kauhistuttavana tämä Jumalan sanan kohta: ”Käänny, palaa viivyttelemättä Herran luo, älä lykkää paluutasi päivästä päivään, sillä Herran viha leimahtaa arvaamatta ja koston hetki tietää kuolemaasi.” (Sir. 5:7) Nyt vetoan sinuun, ettei sinun kävisi näin. ”Miksikä siis epäröit? Hyökkää, käy heti päälle ja iskien yllätä leiri” (Verg. Aen. 9,12–13, suom. Alpo Rönty). Enkä tarkoita, että sinun pitäisi rynnäköidä johonkin linnakkeeseen, vaan että tulisit sen turvaan ja taistelisit sieltä käsin rohkeasti vihollista vastaan. Vihollinenhan se on, joka arvostelee kristinuskoa ja nyttemmin myös valheellisesti sitä kehuu, mutta tarkoituksena on säikytellä ihmiset niin, etteivät ota uskoa vastaan. Aiemminhan vihollinen kuiskutteli ihmisten mieliin, että kristinusko on kamalaa pahuutta, mutta nykyään se vetoaa siihen, että kristinusko on niin vaativaa hyvyyttä, että jos siihen alkaa, sitä on vaikea päästä loppuun. Kavalaa kehumista! Varo tällaista sutta lammasten vaatteissa. Ota vain askel eteenpäin, vaikka pelkäät hankaluuksia. Kun Jumala on toivosi, huomaat, kuinka kevyitä niistä tulee.

Miltä Jumalan tahto tuntuu omassa tahdossa?

2*, 7 Kolmantena vastaväitteenäsi on tämä: ”Näissä asioissa on ennen kaikkea odotettava Hänen tahtoaan, jonka tahdosta kaikki meidän tahdonliikkeemme pakostakin syntyvät (eius maxime expectanda uoluntas est, cuius in appetitus omnes uoluntate compellimur).” (Firm. A. ep. 2*, 7). Lisäsit tähän vielä, että ihmisille ei ole tarpeen tehdä tiliä niistä asioista, jotka Jumala taivuttaa meidät tahtomaan, koskapa kaikki oppineet ja oppimattomat ovat samaa mieltä siitä, että ilman Häntä kukaan ei ole koskaan tehnyt mitään, eikä voi tehdä mitään.

Tällaisia seikkoja sinun ei pidä ajatella niin, että kuvittelet tekeväsi Jumalan tahdon silloin, kun et halua noudattaa hänen käskyjään. Yksi niistähän oli se, jonka juuri mainitsin: ”Käänny, palaa viivyttelemättä Herran luo, älä lykkää paluutasi päivästä päivään” (Sir. 5:7) Sen sijaan sinun tulee ajatella näin: älä luota omiin voimiisi, vaan hänen apuunsa, kun hän käskee sinua tekemään jotain omaa iankaikkista pelastustasi varten. Älä siis antaudu itse itsellesi, heikko Firmukseni, vaan antaudu hänelle, joka on voimallinen, ja voi muuttaa elämäsi paremmaksi, kun viivyttelemättä otat vastaan uudestisyntymisen armon.

Älä jää odottamaan, milloin Jumala alkaa tahtoa (nec expectes quando uelit), ikään kuin muka loukkaisit häntä, jos sinä tahdot ensin. Sillä aina kun sinä tahdot, tahdot sitä hänen avullaan ja hänen vaikuttamanaan. Tietenkin Jumalan armo edeltää sinua, niin että sinulla on kyky tahtoa kääntymystä, mutta silloin kun tahdot, tahtominen on tietenkin sinun omaasi (cum uoles, tu utique uoles). Sillä jos me emme itse tahtoisi silloin kun tahdomme, ei hänkään antaisi meille mitään, kun hän saa meidät tahtomaan (nam si nos non uolumus, quando uolumus, non ergo nobis aliquid ille confert, cum efficit ut uelimus).

Entä mitä muuta ajattelet minun tässä sinun kanssasi keskustellessani yrittävän kuin saada sinut tahtomaan? Mutta minun yritykseni ovat yhtä, ja Jumalan taas aivan toista. Minä vaikutan ulkoisesti, hän vaikuttaa sisäisesti. Minä vaikutan, kun kuuntelet tai luet; hän vaikuttaa, kun ajattelet ja myös, jotta ajattelisit. Minä puhun, hän vaikuttaa sanoja vailla. Minä vaikutan vain, jos hän suo; hän taas vaikuttaa välittömästi (per se ipsum). Minä olen hänen palvelijansa ja saanut palvelutehtäväni häneltä, hän taas ei tarvitse kenenkään palveluksia, ja silti rakentaa itselleen palvelijat, käyttäen uskollista palvelusväkeään niin, että antaa sitten näille lahjaksi palkkion tästäkin työstä. Lopulta minä vaikutan ihmisenä, jolle käy usein niin, että en onnistu vakuuttamaan ketään – hän taas vaikuttaa niin kuin Jumala, joka onnistuu vakuuttamaan aina, kun hän niin tahtoo.

On eroa sillä, mitä Jumala sallii ja mitä hän tahtoo

2*, 8 Näin Raamattu opettaa Jumalasta, ja samoin ajattelee jokainen sielu, joka edes vähän perehtynyt uskonasioihin. Vain ihminen, joka on täysin vieraantunut todellisuudesta, kehtaisi ajatella tai uskoa, että Jumala tahtoisi saada jonkun henkilön suostuteltua, mutta ei pystyisi tekemään niin. Näin hän siis suostuttelee sinutkin, kun haluaa, joko minun palveluvirkani avulla tai sitten jollain muulla haluamallaan tavalla. Aion rukoilla, että hän tekisi tämän niin, että olet avoin kehotuksilleni. Sillä jos noudatat näitä aitoja ja hyödyllisiä neuvoja, se on hänen armonsa ansiota. Jos taas et tottele, se on omaa syytäsi. Tästä syyllisyydestä hän vapauttaa ne, jotka vapauttaa, oman laupeutensa nojalla. Minä haluan, että sinä kuuluisit tähän joukkoon, ja siksi kehotan sinua itse tahtomaan samalla kun rukoilen Jumalaa tämän sallimaan. Joitain ihmisiä hän ei vapahda, ja sen hän tekee tuomionsa nojalla. Näistä tuomioista me tunnemme vain harvoja, mutta sen me tiedämme, että yksikään niistä ei voi olla epäoikeudenmukainen.

Hän on katsonut ymmärtäväisille ihmisilleen varsin hyödylliseksi sen, että heidän kuolemansa päivä on epävarma, jotta uudestisyntymän päivää ei lykättäisi. ”Hänen tahdostaan kaikki meidän tahdonliikkeemme pakostakin syntyvät.” Juuri näin on, kuten kirjoitit. Ymmärrän ”kaikkien tahdonliikkeiden” suuntautuvan nyt niihin asioihin, joista kirjeessäsi olet kirjoittanut ja joista keskustelemme. Sanoit, että Jumalan tahtoa on odotettava ennen kaikkea juuri niissä asioissa, joihin olen sinua kehottanut ja joita aina vain katsot hyväksi lykätä, sillä ”hänen tahdostaan kaikki meidän tahdonliikkeemme pakostakin syntyvät”. Sitten lisäsit: ”ihmisille ei ole tarpeen tehdä tiliä niistä asioista, jotka Jumala taivuttaa meidät tahtomaan”. (Firm. A. ep. 2*, 8) Jos nyt puhut näistä käsillä olevista päätöksistä, olet oikeassa. Mutta se ei pidä paikkaansa, että Jumala vääntäisi tahtomme aivan kaikkiin tahdonliikkeisiin, myös jumalattomiin. Vain siinä tapauksessa, että tarkoitit sitä, että Jumalan tahdosta tapahtuvat kaikki asiat, siksi että ne eivät tapahtuisi, jos hän ei sallisi niitä, on tuollaisessakin käsityksessä jotain mieltä, eikä sitä ole tarpeen kumota. Kerta kaikkiaan mitään ei tapahdu, ellei hän itse tee sitä tai itse salli sen tapahtuvan. Hän siis toimii, koska tahtoo niin, ja sallii, koska tahtoo niin. Mutta jos hän ei tahdo, silloin ei voi tapahtua yhtään mitään. Silti on oikein sanoa myös niin, että asiat, jotka eivät miellytä häntä, ovat vastoin hänen tahtoaan. Hän kuitenkin sallii pahojen asioiden tapahtuvan, sillä hänellä on voima saada aikaan oman tahtonsa (sua bona) mukaista hyvää myös niistä asioista, jotka ovat pahaa, eivätkä siis hänestä lähtöisin (non suis). Kaikki mikä on oikeudenmukaista, on hyvää. Syntien rankaiseminen on oikeudenmukaista. On siis hyvää rankaista synneistä. Samoin on hyvää antaa synnit anteeksi. On hyvää luoda synneistä vapahdetuille ihmisille suotuisat elinolot (utilia). Siksi on hyvä myös asettaa synninteolle esteitä, jotta ihmiset eivät jatkaisi synnin teillä pidemmälle. Ja on hyvä päästää ihmiset vapaaksi omista ja toisten synneistä, samoin kuin syntien ansaitsemista rangaistuksista. Jumala siis rankaisee joistain pahoista teoista, toiset hän antaa anteeksi, ja toisista luo uskovaisille hyötyä tai apua elämään (in utilitates piorum atque adiumenta). Kaikista näistä pahoista asioista Jumala saa aikaan hyvää, kun hän sallii pahan tapahtuvan. Jumala, joka on kaiken hyvän alkulähde, ei tuntuisi kaikkivaltiaalta, jos hän lakkaisi sallimasta pahojen asioiden olemassaolon, vaikka minä en pystyisikään keksimään, mitä hyvää hän voisi enää niistä luoda. Hän on kuitenkin siirtänyt kaiken pahan valtavan kauas autuaiden valtakunnasta, samalla kun ei kokonaan luovu vaikuttamasta niissä pahoissa tapahtumissa, jotka hän sallii, kun taas siellä, missä hän on niin päättänyt, paha on lakannut kokonaan (ubi uoluit ut nulla sint, fecit). Jos hän toimisi näin kaikkialla, maailmassa ei olisi kaikkea mahdollista hyvää, sillä silloin siitä puuttuisi se hyvä, minkä hän olisi saanut aikaan pahoista asioista. Edelleen, tästä ei seuraa, että me olisimme Jumalalle hyödyksi pahuudellamme ikään kuin me sen avulla lisäisimme hänen hyvyytensä määrää, sillä pahuus saa alkunsa joko pahojen enkelien tai ihmisten pahasta tahdosta. Emmehän me hyödytä Jumalaa edes silloin, kun olemme hyviä! Jos emme olisi koskaan olleet pahoja, se olisi tietysti ollut hyväksi meille, mutta ei Jumalalle, joka kykenee saamaan pahastakin aikaan hyvää. Ja vaikka meidän hyvyytemme olisi ollut aina olemassa, sekään ei olisi tuottanut hyötyä Jumalalle. Vielä vähemmän siis häntä hyödyttää meidän pahuutemme, vaikkakin hän kaikkivoivan hyvyytensä tähden kykenee siitäkin vaikuttamaan hyvää. Sitä hyvää ei kuitenkaan olisi ollut olemassa, ellei meidän pahuutemme olisi sitä edeltänyt, ja vaikka sitä ei olisi ollut olemassa, se ei olisi tuottanut hänelle hyvyyttä eikä pahuutta, sillä häntä mikään paha ei voi vahingoittaa eikä mikään hyvä hyödyttää; Jumalan autuus ei vähene minkään pahuuden vaikutuksesta eikä lisäänny minkään hyvyyden vaikutuksesta.

Näin siis voimme sanoa, että kaikki tapahtuu hänen tahdostaan, jos vain teemme eron sallimisen ja tekemisen välillä, sillä me emme voi kieltää, että hän on meidän tuomarimme. Ei kai hän tuomitessaan ja maksaessaan jokaiselle tekojensa mukaan tuomitse niitä tekoja, joita hän itse teki ihmisessä, kun hän antaa jollekin tuomion kadotukseen? Ei missään nimessä. Sen sijaan hän tuomitsee teot, joiden hän salli tapahtuvan, sillä teot, joita hän ei voinut olla tietämättä, eivät myöskään voineet tapahtua ilman Kaikkivaltiasta.

2*, 9 Kun sanoit, että kaikki oppineet ja oppimattomat ovat samaa mieltä siitä, että ilman Jumalaa ei ole koskaan tapahtunut mitään eikä tule tapahtumaan mitään, ajattelen, ettei meidän kannata alkaa taittamaan peistä siitä, ovatko tosiaan kaikki oppimattomatkin olleet tästä samaa mieltä. Meillähän ei ole nyt tarvetta alkaa viipyä sellaisessa väittelyssä, missä miettisimme ovatko nuo kaikki samaa mieltä, vai löytyykö siitä joukosta joku, joka on eri mieltä. Riittää, että huomaat myöntäneesi, että on tehtävä ero sallimisen ja tekemisen välillä, kuten äsken perustelin. Pitää näet täysin paikkansa, että koskaan ei ole tapahtunut mitään eikä voi tapahtua mitään ilman, että kaikkivaltias Jumala joko sallii tai tekee sen. Ja tästä johtuu, että hän sallii syntien tapahtuvan, mutta ei tee niitä – tosin hän kyllä luovuttaa ihmisen joissain tapauksissa synnin seurausten valtaan, näiden sydämen halujen alle, niin että he tekevät sitä, mikä ei ole sopivaa (ks. Room. 1:24). Näissä tapauksissa hän joko hylkää nuo ihmiset oman onnensa nojaan tai sitten sallii tai lähettää pahat enkelit johtamaan heidät harhaan. Silloinkin kaikki tuollaiset synnit ovat niiden ihmisten vastuulla, jotka omasta syystään ansaitsivat tulla hylätyiksi harjoittamaan tuonkaltaisia syntejä, Jumalan oikeudenmukaisen tuomion nojalla. Jumalan vastuulla ei näissä tapauksissa ole mikään muu kuin se, että nuo synnit ovat oikeudenmukaisia seuraamuksia aiemmista synneistä.

Aadamin tilanne

2*, 10 Vääriin mielihaluihin ajaa siis jokaista ”hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee” (Jaak. 1:14). Kun Jumala vapauttaa ihmisen tästä pahasta, hän armahtaa, ja jos hän taas ei vapauta, hän tuomitsee. Hänelle kirkko laulaa ”armosta ja oikeudesta” (Ps. 101:1). Sen ratkaiseminen ja peruste, milloin hän tekee edellisellä tavalla, milloin taas jälkimmäisellä tavalla, on täysin hänen. Noihin perusteisiin kuuluu se, että me emme niitä tiedä, ja arvelen, ettemme myöskään koskaan tule niitä tietämään.

Mutta jos joku sanoo, että Jumalan ei olisi pitänyt sallia ihmiselle mahdollisuutta tehdä syntiä, hän ei tajua riittävän hyvin, että olento, joka ei saa, mutta joka voi, tehdä syntiä on epäilemättä paljon parempi silloin, kun sillä on mahdollisuus tehdä syntiä, kuin silloin, kun siltä on tämä mahdollisuus estetty. Näin ollen hyvä ja oikeudenmukainen Jumala teki alussa ihmisolennosta sellaisen, että sillä oli mahdollisuus jättää tekemättä syntiä, mikäli se ei tahtonut tehdä syntiä (permissa non peccaret si peccare noluisset). Sitten Jumala myös rankaisi syntiin langennutta ihmistä niin, että hänestä tuli häntä hallitsevien syntien palvelija ja kaiken lisäksi pahojen enkelien alamainen, koska hän ei halunnut palvella oikeaa Herraansa. Muuten hänestä olisikin tullut vanhurskaudessa hyvien enkelien veroinen.

Tästä ovatkin sitten seuranneet kaikki ne näkemämme kuolevaisten virheet ja kärsimykset, joita koko ihmisen elämä on täynnä. Pettävät onnen lähteet tuovat vain vahinkoa niille, jotka niitä rakastavat, kun he haluavat nauttia elämästään ja vain keräävät lisää syntiä synnin päälle. Nautintojen vahinko on itse asiassa suurempi kuin niiden kovien ja raskaiden kärsimysten. Nehän jokainen haluaisi jotenkin kyetä sietämään, mutta kukaan ei tiedä miten. Eikähän kukaan pääse vapaaksi noista kärsimyksistä paitsi kuolemansa jälkeen ne, jotka elivät hurskaan elämän. Sanoohan Jumalan sanakin jo sen: ”Raskas ies on sälytetty Aadamin lasten harteille siitä päivästä, jona ihminen tulee äitinsä kohdusta, aina siihen päivään, jona hän palaa maahan, kaikkien äidin helmaan.” (Sir. 40:1) Tämä lause koskee jopa pieniä kastettuja lapsiakin (<nec> [suppl. Primmer] ab hac sententia reperiantur immunes), joiden ainoa synti on perisynti eli se synti, joka heihin on tarttunut rikkinäisestä sukujuuresta ja joka on sitten pesty ja otettu pois uudestisyntymisen pesussa. Sen ihmiset saavat Kristuksen armon tähden, eivät tämän maailman lahjana vaan tulevan elämän pantiksi. Ihmisen syntymä on siis Aadamista lähtien ollut niin kokonaisvaltaisesti kirottua, että sen kirouksen vapauttamiseksi on asetettu uusi syntymä. Tuohon kiroukseen liittyvät tässä elämässä koetut kärsimykset, eivätkä niistä pääse vapaaksi kuin uskovaiset ja hekin vasta kuolemansa jälkeen. Jumalattomat taas eivät vapaudu niistä edes kuoleman jälkeen. Heillähän kauheudet silloin vain lisääntyvät, kun he ensin joutuvat luopumaan ruumiistaan ja sitten saavat ne takaisin, mutta ilman mitään niistä hyvistä asioista, joita he tässä elämässä käyttivät väärin.

Se, miksi tuo uudestisyntymisen lahja suodaan joillekin mutta ei toisille, oli kyse sitten aikuisista tai pienistä lapsista, jää Jumalan tutkimattomien tuomioiden kätköön. Ne tuomiot ovat samaan aikaan salattuja ja silti oikeudenmukaisia.

Tule kasteelle viipymättä!

2*, 11 Vetoan sinua ottamaan vastaan uudestisyntymisen armon. Älä odota, että Jumala tahtoo sitä, vaan tee niin kuin Hän käskee. Sinun tulee tajuta, että Jumala tahtoo sitä, koska sinä et voisi tahtoa tulla kasteelle, ellei hän olisi ensin tahtonut sitä. Se rakkaus, jonka avulla sinä tahdot kasteelle, tulee Jumalalta, mutta se paha halu (concupiscentia), jonka tähden lykkäät päätöstäsi, ei tule Jumalalta. Niinpä, niin kauan kuin et tee sitä, siksi että olet tiedostamattasi paheittesi pettämä tai tietoisesti niiden vallassa, älä lue tätä Jumalan vaikutukseksi vaan omaksi viaksesi. Mutta kun teet sen, usko, että Jumala auttoi sinua, mikä on ehdottoman totta, äläkä odota tätä jumalallista apua lykkäämällä kastettasi vaan ota kaste vastaan ja juuri sillä tavalla saat sitten tuon avun kokea (noli differendo expectare, sed potius experire faciendo)!

Mitä kuuluu poikasi kasvatukselle?

2*, 12 Arvon Firmus, nyt aion sitten puhua kreikkalaispojastamme, josta koko viimeinen kirjeesi kertoo. Hänen synnynnäinen lahjakkuutensa, poikkeuksellinen älynsä ja hieno edistymisensä yleissivistävässä koulutuksessa täytti minut suurella ilolla. Mutta tiedät varsin hyvin, kuinka suuri merkitys on sillä, mihin näitä kaikkia etuja käytetään. Jos tämä puoli tulisi jo nyt esiin niissä harjoituspuheissa, joita hän koulutuksessaan joutuu tässä vaiheessa pitämään, et varmaankaan olisi halunnut minulta arviota niinkään lahjakkuudesta kuin pojan sielusta. Nythän halusit minun vain luonnehtivan hänen puhujan kykyjään, pois lukien ne seikat, joita tämänhetkisen koulutuksen pohjana oleva materiaali vaatii. Mutta tavallaan sinä itse jo annoit arviota siitä, mihin et tarvinnut minun arviotani. Vaikka siis itse olenkin iloinen pojan lahjoista ja erinomaisista puhujan kyvyistä, olen vielä enemmän mietteissäni, juuri näiden lahjojen aiheuttaman kiintymyksen tähden, millaisia motiiveja nämä hänen suuret kykynsä palvelevat. Kuten tiedät, ihmiset voivat käyttää niitä sekä hyvään että pahaan. Minä en itse hyväksyisi enkä haluaisi, että hän lähtisi ”hakemaan hyväksyntää enemmistöltä”, vaan niiltä, jotka ovat hyviä ihmisiä. Itsehän mainitsit tästä puhetaidon vaatimuksesta. Kyseessä on yleinen ihmiskunnan mielipide, joka on kyllä vanha, mutta väärä, sillä se ei kumpua totuuden lähteistä. Jos et itse olisi tästä tietoinen, et olisi kirjoittanut: ”tämä näyttää olevan puhetaidon vaatimus”. (Firm. A. ep. 2*, 12) Olisit sanonut: ”tämä on puhetaidon vaatimus”. Niin, se näyttää olevan, mutta ei ole. Ihmiset, jotka eivät ole lukeneet parempia puhetaidon oppaita ajattelevat näin, tai sitten sellaiset, jotka eivät ole niitä ymmärtäneet, tai jos ovat, eivät ole niitä uskoneet. Sen sijaan on täysin totta se, mitä kaikkein tuotteliain ja taitavin puhetaidon opettaja on sanonut: ”Jos puhetaito yhdistyy viisauteen, siitä on yhteiskunnille suurin hyöty. Mutta viisautta vailla olevasta puhetaidosta on useimmiten haittaa – koskaan siitä ei ole hyötyä.” (Cic. inu. 1, 1). Siksi puhujan (ei siis niinkään vain taitavan puheniekan, sillä ihminen voi olla hyvä suustaan ilman viisautta) määritelmä on perinteisten auktoriteettien mukaan seuraava: hyvä puhuja on ”hyvä mies, joka osaa puhua”. (Cato ad fil. frg. 14). Jos tuosta määritelmästä jättää ensimmäisen osan pois, jäljelle jää vain se, mistä on useimmiten pelkkää haittaa. Niinpä on perinteisesti ajateltu ja sanottu, että jos opetat typerille ihmisille puhetaidon sääntöjä, et tee heistä hyviä puhujia, vaan annat aseet raivopäiden käsiin.

Sivistys on tärkeämpää kuin enemmistön miellyttäminen

2*, 13 Haluan ja toivon ja kehotan siis, että kreikkalaispoikamme pyrkii saamaan hyväksyntää sekä hyviltä ihmisiltä että enemmistöltä aina, kun siitä ei koidu vahinkoa moraaliselle selkärangalle (honestas). Mutta kun enemmistö on niin usein väärässä, molempia ei voikaan aina valita. Silloin toivon hänen valitsevan mieluummin hyväksynnän hyviltä kuin enemmistöltä, eikä vain sanojen ja puheiden suhteen vaan myös elämäntavan ja elämänvalintojen osalta. Ennen kaikkea haluaisinkin tietää juuri niistä hänen hyveellisistä luonteenpiirteistään, joista kerrot saaneesi iloa, niin että pääsisin kanssasi tuosta samasta ilosta osalliseksi, jota olet pojastasi saanut. En epäile ollenkaan, että haluaisit hänen olevan sinua parempi kaikissa asioissa. Toivon, että vastaat tähän kirjeeseen ja kysymyksiini, joita en esitä uteliaisuuttani vaan siksi, että välitän pojasta (mielestäni tavalla, jota ei voi pitää tunkeilevana [curam non ut puto improbe gerens]): Minkä ikäinen poikasi jo olikaan? Mitä latinan ja kreikankielisiä tekstejä hän on opettajiensa johdolla lukenut, entä mitä sinun valitsemiasi tekstejä, tai ehkä lukenut niitä sinun kanssasi? Entä mitä hän on lukenut itsekseen? Mitä kirjoja hänen ahkeralla mielellään on tällä hetkellä työn alla?

Epistula 2* (Epistulae a J. Divjak repertae) (CSEL 88, 9–21)