Kurjuuden kruunajaiset

Luuk. 10:25–37

”MINÄ RAKASTAN KOKO MAAILMAA”

Jeesuksen esikuva velvoittaa meitä näkemään jokaisessa ihmisessä lähimmäisen. Kristukselta saamme myös voiman hyviin tekoihin lähimmäistemme hyväksi. 

(Kirkkokäsikirja)

Tiedättekö mitä?

Aina kun kuulen sanan ’lähimmäisenrakkaus’, vaikkapa niinkin hyvässä ja suositeltavassa niteessä kuin Kirkkokäsikirja, heitän päätäni hiukan taapäin ja minulta pääsee epätoivoisen uupunut, kyllästynyt voihkaisu. En keksi kovin äkkiä sanaa, josta kukaan ei ole eri mieltä, mutta joka ei juuri kenellekään merkitse mitään. Kaikki ovat sitä mieltä, että lähimmäistä pitää rakastaa, mutta – entä sitten?

Tämän pyhän opetuksen aihe on siis ongelma, Abstraktin Lähimmäisen Ongelma. Sama ongelma esiintyy Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljeksissä. Siellä eräs kirjan päähenkilöistä innostuneena hehkuu hurskaalle munkki Zosimalle, että ”minä rakastan koko maailmaa!”

Munkki ei innostu ollenkaan. Päinvastoin, hän kommentoi terävästi, että mitäpä jos lakkaisit rakastamasta koko ihmiskuntaa noin yleisesti ottaen ja rakastaisit vain yhtä ainoaa ihmistä.

Jos jokainen ihminen on lähimmäinen, onko kukaan silloin lähimmäinen?

Minusta olisi selvempää ja järkevämpää, jos alkaisimme uudelleenohjata tämän vahanenäsanan, muodottoman, hahmottoman, rajattoman sanan niin, että ajattelemme tarkemmin ja terävämmin erilaisia roolejamme ja suhteitamme niihin ihmisiin, jotka syystä tai toisesta liikkuvat elämässämme. On siis selvää, että Raamattu ja Jeesus velvoittavat sinua rakastamaan lähimmäistäsi, mutta miten teet sen seuraavissa ympäristöissä?

Miten rakastat lastasi? Millaisin sanoin ja teoin osoitat rakkautta omalle pojallesi tai tyttärellesi?

Miten rakastat ystävääsi, jonka olet tuntenut nuoruudesta saakka? Mitä sanot hänelle? Mitä et sano hänelle? Miten pidät hänestä huolta?

Miten rakastat koulukaveriasi tai työkaveriasi? Miten rakkautesi ja arvostuksesi heitä kohtaan näkyy ja miten sen osoitat?

Entä miten rakastat oman seurakuntasi ja messuyhteisösi ihmisiä? Niitä, jotka tässä ainutkertaisessa elämässä Jumala on johdattanut istumaan samassa kirkossa, laulamaan kanssasi samoja lauluja, kumartumaan samaan ehtoollispöytään? Mitä teet heille? Mitä sanot heille?

Abstraktin ja hahmottoman lähimmäisenrakkauden käsky on Luukkaan evankeliumin lainopettajallekin vaikea. Hän tietää, että toista ihmistä on pakko rakastaa, mutta – miten? Ja ketä? Kuka hän on? Voisinko tietää? Jeesuksen vertaus ei ole onneksi ollenkaan abstrakti eikä mikään evankelis-luterilaisen kirkon komiteamietintö, eikä – Luoja paratkoon – tautologioista typerin: love is love.

Päinvastoin: Jeesuksen vastaus on yksinkertainen ja kirkas:

Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?”

Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.”

KOVAN SYDÄMEN ONGELMA

Abstraktin Lähimmäisen ongelman lisäksi tämän päivän evankeliumiteksti esittelee toisen, paljon käytännöllisemmän ongelman. Voimme nimittää sitä Kovan Sydämen Ongelmaksi. Laki käskee sinua rakastamaan toista ihmistä yhtä paljon kuin haluat itsesi elävän, olevan onnellinen, saada kunnioitusta, arvostusta, lempeitä sanoja, oikeudenmukaista kohtelua – eikö niin? Lisäksi tiedät, että toinen ihminen on yhtä arvokas ja ainutlaatuinen kuin sinä; hän on Jumalan kuva siinä missä sinäkin – eikö niin?

Miksi meillä sitten on niin kova sydän heltymään toisiamme kohtaan? Jeesuksen fiktiivisessä tarinassa Kovan Sydämen Ongelmaa edustavat henkihieveriin hakatun ja ryöstetyn ihmisen ohitse kävelevät pappi ja leeviläinen. Hän väisti, ja käveli ohi.

Väistäminen tarkoittaa: otti etäisyyttä, kiersi, ei halunnut perehtyä, ei tahtonut tutkia ja katsoa tarkemmin maassa makaavan elämää.

Luin kesälomalla yksi ja puoli kirjaa. Se puolikas kirja on George Saundersin esseekokoelma venäläisten mestarien novelleista (A Swim in a Pond in the Rain). Yksi Saundersin esittelemä novelli on Anton Tsehovin ”Kullanmuru” (Душечка), jonka päähenkilö Olenka on ensinäkemältä ja -lukemalta outo, epämiellyttävä ja surkea hahmo, jonka ei tulisi saada lukijalta myötätuntoa ja rakkautta.

Mutta miten käy?

Saunders osoittaa, kuinka mestarillisen taitavasti Tsehov osaa lyhyessä kertomuksessa sivu sivulta piirtää Olenkasta sittenkin hahmon, joka on novellin lopussa sydäntäsärkevä, tuttu ja lukijaa hellyttäväkin henkilö – kaikista kummallisuuksistaan, vioistaan ja epämiellyttävyydestään huolimatta. Avainsana on tuttuus: mitä enemmän tunnemme ja tiedämme Olenkasta, sitä vaikeampi on olla kiintymättä häneen.

Saunders kysyy esseensä lopussa pysäyttävän ja hirmuisen yksinkertaisen kysymyksen: eikö Jumala, joka on kaikkitietävä ja kaikkinäkevä, rakastakin meitä juuri siksi, että hän tuntee meidät niin hyvin, niin hyvin kuin vain Jumala voi tuntea?

Saundersin kysymys on pysäyttävä, koska me olemme tottuneet ajattelemaan toisin: mitä enemmän ja mitä todemmin tuntisin jonkun ihmisen, sitä paremmin tietäisin, miten inhottava lurjus hän on, millaisia valheita hän kertoo läheisilleen ja itselleen, miten petollinen ja likainen otus hän onkaan. Saundersin kysymys kääntää kaiken päälaelleen: eikö Jumala juuri siksi rakasta meitä, koska hän ei väistänyt. Hän ei ottanut etäisyyttä. Hän ei lähtenyt pois. Hän halusi perehtyä, tietää lisää, astua sisään ihmisen elämään.

Kovan Sydämen Ongelman ratkaisee Jumalan Heltyvä Sydän. ”Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli (ἰδὼν ἐσπλαγχνίσθη).” Tuosta Heltyvästä Sydämestä Luukas kirjoittaa pitkin evankeliumia ja kertoo useaan otteeseen, miten Jeesus täällä kulkiessaan otti ihmisen osan ja miten hänen sydämensä heltyi meidän hädällemme ja ahdingollemme, meidän syyllisyyteemme ja pelkoomme. Kun siis seuraavan kerran kuulet, miten Kristus tuntee sinut ja tietää sinut tarkalleen, älä paina korviasi luimuun ja kyyristy nurkkaan vaan iloitse: hän tuntee sinut, koska rakastaa sinua ja on heltynyt sinuun.

KRUUNAJAISET

Yhdistyneiden Kuningaskuntien hallitsija kuningatar Elisabet II sai kutsun ajasta iankaikkisuuteen torstaina. Hänestä tuli kuningatar hyvin nuorena, vuonna 1953. Elisabetin kruunajaisia kommentoi ja kuvaili pian jälkeenpäin kirjeessään tunnettu brittiläinen kirjailija, Narnia-sarjan luoja, C.S. Lewis. Kruunajaiset olivat tehneet Lewisiin vaikutuksen, ja erityisesti hetki, jolloin raskas ja mittaamattoman arvokas kruunu painettiin nuoren tytön päähän, oli puhutellut häntä. Mutta miksi?

Lewis kirjoitti kirjeessään amerikkalaiselle ystävälleen näin:

”Tuon suuren ja painavan kruunun laskeminen tuohon pieneen ja nuoreen päähän on symboli koko ihmiskunnasta: Jumala on asettanut ihmissuvun sijaishallitsijakseen ja ylipapikseen, mutta kaikki tämä tuntuu jotenkin sopimattomalta. Ikään kuin Jumala sanoisi: ”käsittämättömässä rakkaudessani minä lasken tämän tomumajan päälle kunniaa, vaaroja ja vastuuta, jotka käyvät yli ymmärryksesi”. …meidät kaikki on tällä tavoin kruunattu ja nämä kruunajaiset ovat yhtäältä suurenmoiset, mutta toisaalta kaikessa kunniassaan traagiset.”

(C.S. Lewis, Collected Letters, Vol. III, p. 343, suom. Olli-Pekka Vainio)

Miten Jumalan kunnian ja armon kruunu liittyy Jerikon tien varressa viruvaan ihmispoloon? Siten, että jo hyvin vanhoista ajoista lähtien kristillinen kirkko ei ole lukenut Jeesuksen vertausta vain nokkelana itämaisena piikkinä lainoppineen lihaan siitä, kuka oikein onkaan oikeasti lähimmäinen. Kirkko on katsellut Jeesuksen kuvaa kuin syvää lasimaalausta: hahmojen takaa erottuu se, mitä Jumala teki ravassa ja tomussa viruvalle ihmisyydelle, koko ihmiskunnalle, Aadamin ja Eevan suvulle.

Ajattelen, että luenta on mitä kaunein.

Kuinka hienosti Jeesus kuvaa, miten auttajan sydän heltyy, miten hän astuu kuoleman kielissä makaavan ihmisen vierelle, ottaa huomaansa, puhdistaa, sitoo, pukee, maksaa tämän puolesta kaiken hinnan. Ja etkö sinäkin ole tämän ihmisyyden kantaja? Eikö sinuunkin ole Jumalan sydän heltynyt? Eikö sinunkin päähäsi ole kasteessa laskettu mittaamattoman kallis kruunu, Jumalan kuninkaallinen merkki ja armo? Etkö sinäkin ole Kuninkaan perillinen, tomumaja, joka kantaa Kaikkivaltiaan kunniaa?

SOINTU VILJAN KYSYMYS

Vertaus laupiaasta samarialaisesta on tänään vienyt meidät Abstraktin Lähimmäisen Ongelman ääreen. Se oli ongelmista helpoin. Vertaus kuvaa myös Kovan Sydämen Ongelman. Kolmanneksi vertauksen voi lukea lasimaalauksena Jumalan sanomattomasta armosta, jonka hän on Pojassaan laskenut ihmisen ylle.

Enää on jäljellä vertauksen viimeinen viesti sinulle tänään. Se on muodoltaan kysymys ja liittyy maassa makaavaan mieheen:

Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin.

Vertauksen viimeisen kysymyksen esitti itse asiassa perjantaina täällä nuortenillassa ystäväni Sointu Vilja, joka oli opettajavieraana. Kysymys kuului näin:

Voiko kristitty olla elämässään rikkinäinen, hädässä, aivan maassa? Pitääkö kristityn olla aina onnellinen, aina hyvillään, aina onnistunut?

Vai rakastaako Jumala myös onnetonta, lyötyä, sairasta ja yksinäistä?