Tuomarin juttusilla

Ps. 28

**

Äänetön tuomari

Tänään jatkan kesäkuun alussa aloittamaani Psalmien kesää. Tässä saarnassa siis pureskelemme niitä eväitä, joita meille tänään jakaa sunnuntain psalmi, Psalmi 28. Toivon, että innostut tänä kesänä lukemaan hitaasti tai nopeasti, vähän tai paljon juuri Psalmeja. Ne ovat mahtavia! Olen innostunut niistä! Lue suomeksi tai jollain sellaisella kielellä, jota osaat vain vähän, niin joudut lukemaan sana sanalta, hotkimatta.

Psalmin 28 alkujakeet tuntuvat helposti ymmärrettäviltä. Rukoilija huutaa Jumalaa eli Herraa apuun ja pyytää, että Jumala ei vastaisi vaitiololla: ”jos sinä et vastaa, olen kuoleman oma”. Aika lailla saman tien psalmi jatkaa iloisissa tunnelmissa: vastaus taisi tulla, ”minä sain avun ja nyt sydämeni riemuitsee”. Mutta mitä tässä välissä oikein tapahtui? Missä kohtaa rukoilijan pelkäämä Jumalan vaitiolo oikein loppui? Ja mistä Herran pelätyssä vaikenemisessa oikein on kysymys?

Puhuuko psalmin rukoilija meille monelle tutusta eksistentiaalisesta tyhjyydestä eli siitä vakaumusta lähenevästä tunteesta, että maailman takana on tyhjyys, ei-mitään, ja että kun etsin ja huudan käsiini Jumalaa, en löydä ketään eikä kukaan vastaa, oman huudon kaikua lukuunottamatta? Onko Jumalan hiljaisuus tässä rukoilijan pohjatonta yksinäisyyttä ja elämän merkityksen poissaoloa?

Haluan tänään tuottaa kitkerän pettymyksen kaikille self-made eksistentialisteille. Psalmi 28 ei tarkoita Jumalan vaitiololla ollenkaan tällaista. Vastaus selviää, kun alamme vähän tarkemmin selvittää sitä, mitä tuossa alkujakeiden ”noutaja tulee”-tunnelmien ja loppujakeiden ”jippii, sain vastauksen” -fiilisten välissä oikein tapahtuu. Puuttuuko siitä jotain?

Kyllä vain puuttuu.

On käynyt taas niin kuin monen jumalanpalvelukseen valmistetun psalmitekstin kanssa, että kokki on unohtanut suolan tai ehkä paremminkin plastiikkakirurgin veitsi on lipsahtanut. Tuloksena on epämuodostunut ja vähän vinksallaan oleva naamakuva. Katsotaanpa tarkemmin, mitä sinne väliin kuuluu. Sieltä puuttuu tämmöinen jakso:

Älä tempaa minua pois jumalattomien kanssa,

älä väärintekijöiden mukana.

He puhuvat kyllä sopuisasti

mutta hautovat mielessään pahaa.

Anna heille heidän tekojensa mukaan,

heidän pahojen töittensä mukaan!

Vaadi heidät tilille rikkomuksistaan,

maksa heille heidän tekojensa palkka!

Herran teoista he eivät välitä,

eivät he tarkkaa hänen kättensä töitä.

Siksi hän tuhoaa heidät,

ei hän enää heitä nosta.

Eihän tuo nyt kovin sielunhoitoa taida olla eikä se silittele myötäkarvaan meidän armonkaipuutamme, mutta nyt tajuamme paremmin mistä psalmissa oikein on kysymys. Psalmi 28, samoin kuin moni muukin psalmi, on muodoltaan siviilikanne. Toisin sanoen: psalmin rukoilijan maailmassa piti olla itse aktiivinen, piti olla itse voimissaan ja tarmokas, jos oli kokenut epäoikeudenmukaista kohtelua ja hakea siihen oikeutta tuomarin pakeilta. Tilanne oli sama kuin siinä Jeesuksen vertauksessa, jonka ehkä muistat: syrjäytynyt yksinhuoltaja pyytää paikallista tuomaria tekemään jotain asialleen, oikeuskiistalleen. Samoin tässäkin psalmissa rukoilija lähestyy Herraa kuin siviilijuttuja ratkovaa tuomaria. Herra, minulle on tehty väärin, janoan oikeutta, huomaa, millaisia asioita asiasta vastuussa olevat ihmiset ovat minulle tehneet. Ja siksi rukous alkaa näillä sanoilla: ”Rakas Jumala, kuuntele asiani! Älä ole sellainen tuomari, joka katsoo tätä juttua kuin Heikki Silvennoinen tonninseteli-meemissä. Älä ole hiljaa. Älä käännä nyt katsettasi ja selkääsi tälle asialle. Pyydän sinulta oikeutta!”

Englantilainen kristitty kirjailija CS Lewis on hienosti kiinnittänyt huomiota tähän psalmeissa toistuvaan rukoukseen herra tuomarille, siis siviilikannerukoukseen. Mutta CS Lewis kääntää kynänsä terän myös lukijaan ja tänään kuulijaan: me itse tiedämme hyvin, miten hirveältä tuntuu, kun meitä kohdellaan väärin ja epäoikeudenmukaisesti; miltä tuntuu, kun pyydämme opettajalta tai esimieheltä apua, ja tämä kääntää vain selkänsä. Mutta emmekö mekin aika usein ole itse niitä, jotka piittaavat paut siitä, jos ja kun epäreiluuksia tapahtuu?

”On aivan varmaa, että meitä jokaista vastaan on olemassa raukeamaan jääneitä vaateita, toisten ihmisten kanteita. Kukapa voisi rehellisesti kuvitella, että on itse kaikissa tekemisissään työnantajan tai alaisen kanssa, aviomiehen tai aviovaimon kanssa, omien vanhempiensa tai lastensa kanssa, kiistoissa ja kumppanuuksissa, pysynyt alati rehtinä ja oikeudenmukaisena, saati lempeänä ja avokätisenä? Me itse tietenkin unohdamme suurimman osan niistä vahingoista, joita olemme tehneet. Mutta loukattu osapuoli ei unohda, vaikka antaisikin anteeksi. Eikä unohda myöskään Jumala.”

(C.S. Lewis, Reflections on the Psalms)

Rauhan nimessä

On vielä toinenkin syy, miksi tämän päivän psalmille tehty sivistysleikkaus on aika epäonnistunut. Psalmin 28 jakeessa 3 kuullaan nimittäin paljonpuhuva totuus väärintekijöistä, niistä epäoikeuden ihmisistä, joista rukoilija tahtoo valittaa tuomarille. Kirkkoraamatun käännöksessä sanotaan näin:

He puhuvat kyllä sopuisasti

mutta hautovat mielessään pahaa.

Mutta KR33/38 kääntää sanatarkasti näin:

[He] puhuvat lähimmäisilleen rauhan puheita,

vaikka heidän sydämessään on pahuus.

Sellaista konnaa ja lurjusta ei tästä maailmasta löydy, joka sanoisi julkisesti olevansa pahuuden ja ilkeyden asialla. Suurimmat julmuudet ja räikein pahuus on tehty ja tehdään nykyäänkin rauhan ja rakkauden nimissä. Psalmin rukoilija pyytää herra tuomaria näkemään tämän kaksinaamaisuuden: väärintekijä kyllä sanoo shalom, shalom, hymyilee ja puhuu seitsemän hyvää ja kahdeksan kaunista, mutta sydämessä sikiävät tuhon ja hävityksen suunnitelmat. Lyhyen elämäni aikana olen itse oppinut kavahtamaan torilla ja kirkossa sellaisia lauseita ja perusteluita, jotka alkavat sanalla rauha tai sanalla rakkaus.

Luterilaisen rippikoulun käyneitten pitäisi kaikkien muistaa toisen käskyn selitys: Jumalan nimeä, hyvyyttä, siunausta ja totuutta ei tule vetää valheen ja vääryyden peitoksi, niin että totuuden nimissä valehdellaan, tehdään väkivaltaa ja väännetään mustaa valkoiseksi ja valkeaa mustaksi.

Psalmin 28 kuva väärintekijästä on kylläkin hirmuisen vaarallinen. Se muistuttaa tosi paljon apostoli Paavalin Roomalaiskirjeen kuvaa väärintekijöistä, siis niistä ihmisistä, jotka ulos päin näyttelevät hyviä ihmisiä ja hyvää elämää, mutta joiden sisällä on kauhistuttava, toisenlainen todellisuus, käärmeen ja myrkyn maailma, joiden sydämessä asuu pahuus.

Sellaisia, apostoli Paavali väittää, olemme me kaikki, jokaikinen, jokainen meistä.

Kansa vai kuningas?

Psalmi 28 kuitenkin loppuu johonkin muuhun kuin tuomioon ja rangaistukseen. Rukoilija on iloinen. Rukoilija kiittää. Rukoilija ylistää.

Herra on minun voimani ja kilpeni,
häneen minä luotan.
Minä sain avun, ja minun sydämeni riemuitsee,
minä laulan ja ylistän Herraa.

Tämän psalmin kristityt lukijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, miksi näin on. Syy liittyy psalmin päätösjakeiden parallelismista eli siihen, että psalmeissa on tuiki tavallista sanoa sama asia aina kaksi tai kolme kertaa hiukan eri sanoin. Nyt vain jotain erikoista on tapahtunut tälle parallelismille:

Herra on kansansa voima,

voideltunsa apu ja turva.

Eli kumpaa tässä nyt halutaan tarkoittaa? Kansaa vai voideltua? Onko tapahtunut virhe? Onko tapahtunut jokin redaktio? Kansa vai kuningas? Ihmiset vai Daavidin poika? Kristityt vai Kristus? Vanhat kristityt psalminlukijat kohauttivat olkapäitään ja sanoivat ”meh”, poteitou, potaatou, sama asia! Psalmeissa äänessä on useimmiten Kristus, voideltu, ja hänen kansansa, Kristuksen ruumis. Kun kuningas puhuu, silloin puhuu myös hänen omansa. Kun rukoilija puhuu, silloin puhuu myös Kristus.

Paavali kuvaa galatalaisille, kuinka läheisestä yhteydestä on kysymys:

Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.

Yksi kohta, josta messussa tosi paljon pidän, on se kohta, kun olen käynyt ehtoollisella ja pappi sanoo: Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri, meidän puolestamme annettu ja vuodatettu, kätkeköön meidät iankaikkiseen elämään.

Kätkeköön meidät. Ajattelen aika lapsekkaan konkreettisesti, että Vapahtajani siis käärii ja peittää minut kuin viltin jonkin surkean toipilaan ympäri niin kokonaan että hyvä jos näkyy edes nenännipukka. Olen Kristuksen kätkössä, hänen ympäröimänsä, hänen kantamansa. Jumalan rakkaus sinuun on ja tapahtuu siis toisin kuin ihastuneilla teineillä, jotka laittavat toisilleen kuvia matkojen takaa. Se on vielä syvempää kuin kahden henkilön syvällinen keskustelu samassa huoneessa kunnes yön varjot pitenevät. Kristus rakasti niin paljon, että hän pukeutui ihmisyyteen, otti orjan muodon, tuli sinuksi, vaihtoi osia – onnellisesti meille, hurjalla tavalla hänelle.

Kastetun kristityn ei tarvitse lähteä kovin kauas etsimään Kristusta, Vapahtajaa, sillä hän on aina mukana, elämässä, sinussa, kanssasi, tässä päivässä, kuoleman hetkellä, hellittämättä, irti päästämättä.