Syvissä vesissä

Joh. 4: 5–26

Hitaasti kiiruhtaen

Rakas seurakunta, saanko tehdä teidän kanssanne epätieteellisen kokeen? Koe vaatii teiltä oikeastaan ainoastaan vain pienen tilkan rehellisyyttä ja itsearviointikykyä. Kokeessa on sokkojärjestely eli pyydän teitä kohta sulkemaan silmänne niin että ette näe mitä muut vastaavat. Striimissä mukana olevat voivat huolettomin mielin osallistua tähän kokeeseen. Kokeen nimi on sokkogallup.

Luin äsken pitkän evankeliumitekstin Johanneksen evankeliumin luvusta 4. Teksti on 21 jakeen mittainen ja siinä on 354 sanaa. Koko teksti kuvaa yhtä ainoaa keskipäivän kuumuudessa käytyä keskustelua. Nyt sulkekaa silmänne ja kohottakaa oikea käsi ilmaan. Kertokaa 1-5 sormilla miten pitkästyttäväksi koitte hiljaa kuunnella tuota monipolvista kahden henkilön vuoropuhelua.

Olen itse lyhytjänteinen ihminen. Pitkästyn ja kyllästyn helposti. Haluan että asiat tapahtuvat nopeasti. Nopeatempoinen ja oraville tarkoitettu nykyaikainen klikkimedia on kuin minua varten räätälöity. Pystyn keskittymään yhteen asiaan pari minuuttia ja sitten pitäisi jo olla jotain muuta. Olen ollut jo jonkin aikaa huolissani siitä, että paksuja kirjoja tulee luettua yhä harvemmin ja skippaan jopa pitkät elokuvatkin nykyään, koska ne kestäisivät jopa kaksi tuntia. Jokaisella lomalla aloitan Solzenitsynin Gulagin, enkä ole päässyt vielä edes leirille. Tuo vaaksanpaksuinen lekaharkko ilkkuu minua sängyn vieressä yöpöydällä nytkin.

Ja tänäänkin minusta tuo Jeesuksen ja Sykarin naisihmisen keskustelu tuntui aika pitkältä. Jos olisi pitänyt kuunnella se, olisin varmaan jossain Jaakobin karjan kohdalla alkanut laskea TLK:n tiilenpäitä.

Totisesti, oravia me olemme, se on totta.

Minusta on tosi mahtavaa, että helteessä uupunut Jeesus Vapahtaja jaksaa jututtaa tuntematonta samarialaisnaista niin pitkään ja niin monenlaisista asioista. Samoin nainen kuulostaa siltä, että hänestä on tosi kiva saada jutella jonkun kanssa vedenhakureissulla, kun kaivolla ei juuri muita keskipäivän aikaan tunnu olevan.

Kristuksella tuntuu olevan aikaa tuolle naiselle.

Me hiljaiset kuulijat ehkä pitkästyimme ja tunsimme jo kutinaa, että pitäisikö tsekata kännykän ilmoitukset, mutta Jeesus ei kuulosta siltä, että hän haluaisi olla jossain muualla tai jatkaa eteenpäin tai snäpätä jo joillekin muille tyypeille.

Hän on kiinnostunut jutustelemaan ja puhumaan naisen kanssa kaikenlaisista asioista.

Olen varma, että Jeesuksen kärsivällisyys ja pitkäjänteisyys ei ehtynyt Sykarin kaivolle. Jeesuksella on aikaa olla tekemisissä myös sinun kanssasi. Hänellä olisi sinulle kaikki aika maailmassa, niin kuin sanonta kuuluu, eikä hän odota, että kiteyttäisit lyhyellä 30 sek hissipuheella hänelle koko elämäsi ja kaikki kuulumisesi, pelkosi, häpeäsi, janosi ja ikäväsi.

Kristuksella on aikaa kuunnella sinua. Kristus haluaa kuunnella sinua.

Toivottavasti sinulla itselläsi ei ole kiire eteenpäin, muihin juttuihin, seuraavaan settiin, uuteen proggikseen.

Jeesuksen ja Sykarin naisen keskustelu on pitkä ja monipolvinen ja siksi myös realistinen. Ei ole realistista ajatella, että elämän tärkeimmät asiat avautuisivat ihmisen tyhmälle oravanmielelle noin vain nopeasti ja yhdessä hetkessä. Ei ole realistista kuvitella, että tutustuminen elävään Jumalaan tapahtuisi yhtä klikkiä painamalla ja yhden Juutuub-videon jälkeen homma olisi valmis ja hallussa. Jo kääntyminen Kristuksen seuraajaksi vaatii aikaa ja syviä, hitaita liikkeitä sielun pohjalla. En ole koskaan uskonut niitä, jotka sanovat, että tulivat yhdeltä istumalta ja yhdessä leimauksessa uskoon. Leimausta on varmasti edeltänyt pitkä jakso kysymistä, tajunnan alla tapahtuvaa etsintää, hätää ja tyhjyyttä, hiljaista keskustelua tuntemattoman vedenpyytäjän kanssa.

Salli sinäkin itsellesi kunnolla aikaa tutustua Kristukseen.

Roomaa ei ole rakennettu päivässä, eikä Kristuksen valo ole elämässä mikään Nagasakin ydinlataus vaan pieni tuikku pimeässä, joka siirtyy hitaasti mielen nurkasta toiseen.

Kirkkokahvit vai kristologia?

Mutta mistä Jeesus ja neiti Sykar sitten oikein juttelivat? Muistatko?

Esillä oli yllättävän monitasoisia asioita. Kun olin nuori, minua ärsytti kuin pientä rottaa, miten joka kerta kun oli kirkon pappeja koolla, jossain vaiheessa asetettiin vastakkain arkielämä ja teologia, arjen ongelmat ja hengelliset kysymykset. Kuulemma ihmisiä kiinnosti enemmän arkiasiat kuin autuudenasiat ja papin pitäisi opetella mieluummin juttelemaan mukavia kuin merkittäviä. Päässäni savusi. Pidin jaottelua ääliömäisenä.

Siksipä suurin toivein menin pitkän tauon jälkeen osallistumaan isoon pappeinkokoukseen viime syksynä omaan hiippakuntaani. Koolla oli satoja pappeja ympäri puolta Suomea ja vähän myös meitä etelän hiihtäjiä.

Arvatkaas, mitkä kaksi asiaa asetettiin vastakkain.

Ihmisten arkielämä ja korkealentoinen teologia.

Henkilökohtainen kaipaus, arvet, onnettomuudet ja surut vastaan hengelliset totuudet, pelastuksen ja kristologian kysymykset, oikeat ja väärät tavat palvella Jumalaa ja lähestyä häntä. Kyllä oli lujilla, etteikö minulta olisi monta kertaa päässyt tuskan parahdus.

Eihän tuollainen vastakkainasettelu ole millään tavalla Raamatun maailmaa!

Sen kuulee jo tästä keskustelusta kaivolla. Jeesus ja nainen puhuvat vuoron perään ja lomittain sekä hyvin henkilökohtaisista, kipeistäkin aiheista ja sitten taas oikeaan jumalanpalvelustraditioon ja rukoilemiseen liittyvistä kysymyksistä, Raamatun lupauksista ja siitä ketkä kuuluvat patriarkkojen sukuun.

Ei ihminen ole yksiulotteinen olento ja yksisivuinen kirja, jota Jumala koskettaa ja puhuttelee vain sanattomilla tunnekokemuksilla ja terapeuttisella myhäilyllä tai vain ymmärrykseen ja tietoon perustuvilla asioilla. Jeesus tarttuu keskustelukumppaninsa elämään kiinni hyvin henkilökohtaisella tasolla ja samalla suostuu myös siihen, että perustelee ja puhuu tämän kanssa hengellisistä, sanotaan nyt sitten teologisista, kysymyksistä.

Ihminen on sanalla sanoen olento, jonka elämään kuuluvat yhtä lujasti ja syvästi parisuhteet ja pelastuksen jano, terveys ja totuus, kristologia ja kirkkokahvit.

Jano

Mutta niin, se jano. Jeesus ja nainen puhuvat molemmat vedestä ja janosta. Yhdenlaista janoa on se jano ja se vesi, jolla täytetään jääkaappia, bensatankkia, käyttötiliä, puuvajaa, lapekomeroa, instatiliä ja testamenttia.

Totisesti, hamstereita me olemme, se on totta. Elämään annetusta ajasta käytämme ison osan siihen, mitä söisimme tai joisimme ja millä itsemme vaatettaisimme. Käytämme siis paljon vaivaa sen pohtimiseen, millaisin välinein pitkitämme ja pidämme yllä elämää. Jotkut eivät mitään muuta vaivaa näekään. Silloin jää kaikkien välinearvojen ja välineurheilun alle se kaikkein tärkein kysymys: Miksi täytän jääkaappia, miksi pitkitän elämää, miksi elän, mitä varten tämä kaikki oikein on? Ihminen on luotu eli suunniteltu sellaiseksi, että tähän kysymykseen suurin osa meistä ennen pitkää törmää.

Ihminen on luotu eli suunniteltu sellaiseksi, että hän janoaa ja kaipaa arvoisensa tarkoituksen elämälleen. Tästä janosta ja vedestä Jeesus puhuu.

Elämä ei ole vain biologista täyttymistä ja syömistä ja juomista. Sen suunta ja jano on korkealla ja kauniissa, ihmisen arvolle sopivassa loppumattomassa elämässä. Sen suunta ja jano on Jumala.

Jumala itse lupaa täyttää elävällä vedellä koko janon, koko syvän kaipauksen, koko tyhjyyden. ”Joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” Vain oikea, elävä, iankaikkinen Jumala voi olla ihmisen elämän lähde ja päämäärä, ainoa koti.

Käänsi katseensa sinuun

Oletko koskaan ajatellut niin erikoista ajatusta, että menisit taidemuseoon katsomaan kuuluisaa ja kaunista vanhaa maalausta. Seisoisit katsojana maalauksen edessä, joka olisi maalattu satoja vuosia sitten. Ihailisit taiteilijan taitoa ja kuvan kauneutta, taulussa olevan henkilön ilmeikkyyttä ja puhuttelevuutta – ja ajattelisit, mitä kakkua ottaisit museokahvilassa.

Juuri kun olisit kääntymässä pois taulun luota, tapahtuisi jotain kauhistuttavan erikoista. Taulun henkilö, jota olit katsonut kuin entisaikojen paikalleen pysähtynyttä esinettä, kääntäisi yhtäkkiä kasvonsa ja silmänsä sinua kohti ja puhuttelisi sinua nimeltä.

Voi olla, että kakunvalinta putoaisi mielestä siinä kohtaa.

Luulen, että tulemme monesti jumalanpalvelukseen samoin mielin kuin taidemuseoon. Katselemme sivusta, kuin narun takaa vanhoja artefakteja, pää kallellaan saatamme ihailla evankeliumin puhuttelevuutta, virsien hurskautta, kauniita hengellisiä elementtejä. Mutta silloin olemme kuin kuuromykät illallisseurassa. Jumalanpalvelus ei ole taidemuseo, jossa sinä olisit katsoja ja ihailija tai kriitikko ja sivustakatsoja. Tänään kuuntelit hiljaa kärpäsenä katossa tai oravana puussa Jeesuksen ja Sykarin naisen keskustelua.

Mutta kuuntelit sen väärin, jos ajattelit: onpa siinä kaunis ja monipuolinen opetus elämän janosta ja myös hiukan avioliittoetiikasta. Kunpa naapurini olisi kuullut tämän saman esityksen.

Kuuntelit sen väärin, jos luulit että evankelista vain maalasi staattisen kuvan, missä dialogin lopussa Jeesus paljastaa naiselle olevansa Messias.

Sillä evankeliumitekstin lopussa, sen viimeisissä sanoissa, Kristus Vapahtaja, kääntyy elävänä sinua kohti, puhuttelee sinua, vastaa sinun elämän janoosi, tyhjyyteesi, ikävääsi, kaipuuseesi:

Jeesus sanoi: ”Minä se olen, minä, joka tässä puhun kanssasi.”

Jumalanpalveluksessa Kristus on läsnä. Hän puhuu tässä kanssasi. Hän kaataa sinulle kuppiin elävää vettä, iankaikkisen elämän sammumatonta, tyystin tyydyttävää vettä, jota hän tarjoaa sinulle maljan täyteen, yli reunojen, yltäkylläisen elämän verran. Mistään muualta, kertakaikkiaan mistään muualta, et koskaan tule saamaan janoasi sammumaan. Vain Jeesus, elävän Jumalan Poika, voi sen tyynnyttää ja täyttää.

Vain hän voi olla kenellekään elämän tosi ja täysi tarkoitus, päämäärä, vastaus siihen, miksi minun kannattaa elää.

Jeesus sanoi: ”Minä se olen, minä, joka tässä puhun kanssasi.”