Missio Samaria

 

Joh. 4:39–42

Kahden päivän missio

Sen ajan, kun olen ollut Turussa pastorina, on Suomessa kaksi kertaa päräytetty käyntiin iso mediamissio eli tavoittava julistuskampanja uskonasian puolesta. Muistatteko näitä missioita? Monta vuotta sitten mission nimi oli Mahdollisuus muutokseen. Viime syksynä samantapainen missio järjestettiin taas, ja se oli nimeltään Se löytyi. Molemmat olivat näkyviä missioita ja ihmisten elämäntarinat olivat niissä pääosassa. Erilaisten elämänkohtaloiden avulla opastettiin etsijää uskomaan Jeesukseen.

En osaa millään lailla arvostella tai kritisoida näitä missioita, vaikka oma messuyhteisöni ei niihin näkyvästi osallistunutkaan. Eikö ole hyvä, jos Jeesusta kehutaan ja uskonasia on edes kuukauden verran näkyvissä raitiovaunun kyljessä ja asematunnelin skriinillä! Koko lystiin käytetyt markat on käytetty hyvin, jos edes muutama ihminen saa ensi kerran kuulla, kuinka Kristus ottaa ilolla vastaan ja armahtaa ihan jokaisen ihmisen, joka tulee hänen luokseen.

Mutta ollaanpa nyt kuitenkin rehellisiä ja verrataan näitä missioita Jeesuksen suureen Samarian-missioon. Käytetty aika, panostus ja lopputulos oli siinä missiossa jotain aivan muuta. Muistat ehkä hämärästi viime viikon takaa Johanneksen evankeliumin kertomuksen neiti Sykarista kaivolla, ja hänen käymänsä keskustelun tuntemattoman juutalaismiehen kanssa, joka lupaa naiselle elävää, ihmeellistä vettä. Vaikka keskustelu on aika pitkä meidän oravan keskittymiskyvyllemme – ainakin neljä tai jopa viisi minuuttia se kestää – se on kuitenkin vain keskustelu yhden, siis yhden ainoan ihmisen, kanssa. Ei ole ilmoituksia Sykarin Sanomissa, ei osteta Facebook-mainosaikaa, Sykarin paikallisliikenteen kyljessä ei ole tarroja. Tänään evankeliumiteksti kertoo, että Jeesus viettää kaupungissa kaksi päivää, siis yhden yön. Maanantain ja tiistain kestävä missio. Sen seurauksena iso osa yhden kaupungin asukkaista tulee uskoon. Yhä useammat uskoivat Jeesukseen kuultuaan hänen itsensä puhuvan. Eikä kyse ole mistään epäterveestä herätyskristillisestä hihhulitouhusta vaan samarialaiset uskovat, että Jeesus on salvator mundi, maailman vapahtaja, luvattu Messias.

Aika onnistunut missio, täytyy sanoa!

Tehdäänkö ajatusleikki? Jos tässä kaupungissa järjestettäisiin pe-la kahden päivän missio, ja edes kymmenen prosenttia kaikista asukkaista tulisi heräyksen tilaan ja päättäisi mennä seuraavana aamuna kirkkoon kuuntelemaan Jeesuksen ääntä – niin laskekaahan päissänne, mitä tapahtuisi! Innostava näky, vai mitä! Kaksi päivää ja herätys pamahtaa ja suntiot saavat infarkteja, kun eivät tiedä miten laittaa 16.000 ihmistä kymmeneen kirkkoon.

Jos olet odottanut, että missähän kohtaa saarnaaja alkaa toppuutella, niin kerron sinulle, että tässä kohtaa. Tietysti vertailu Jeesuksen ja meidän välillä on sairaan epäreilu.

Mutta takana on jotain muutakin.

Nyt tekee mieli kertoa, mitä raamatunopettaja Jukka Thurén sanoo juuri tästä tämän päivän evankeliumin kohdasta. Hän kirjoittaa näin:

 ”Pikainenpa oli kehitys kylvöstä korjuuseen! Ei sentään – tämä korjuu onnistuu vain ikivanhan, Jumalan ja kantaisien tekemän kylvön tuloksena. Jokaisen menestyvän herätyssaarnaajan takana on vuosisatainen Jumalan sanan kylvö ja kylvömaan varjeleminen.” (J. Thurén, Johanneksen evankeliumi)

Raamatunopettaja Jukka Thurén oli siis sitä mieltä, että ei laaja ja näkyvä siirtymä uskonasian puoleen synny noin vain suitsait tyhjästä, vaan sen takana on monen sukupolven hiljainen ja näkymätön työ ruohonjuuressa: Äiti opettaa lapselleen iltarukouksen. Kummitäti ilmoittaa kummipoikansa rippileirille. Mummi muistaa joka päivä kuolemaansa saakka lapsenlapsiaan taivaan Isän edessä. Isä vie perheen kirkkoon joka pyhä.

En tiedä, onko kamalan väärin janota ja glorifioida suuria herätyksen aikoja ja kirjoittaa niistä muisteluksia ja juhlakirjoja. Mutta sen tiedän, että voisi olla aika kiitollinen siitäkin, että Jumalan sanan lamppu siirtyy pienenä tuikkuna eteenpäin sukupolvelta toiselle. Ole uskollinen vähässä – voisiko sekin olla Vapahtajan kehotus tämän ajan kirkolle ja seurakunnalle. Mitä jos meidän sukupolvellemme annettu tehtävä onkin vain hyvin vaatimaton: pitää jotenkin kituuttaen hengissä Jumalan valtakunnan tulta ja valoa, laittaa ne muutama siemenperuna maahan ja pitää siitä piskuisesta sadosta huoli?

Discant qui volunt evangelizare

Palataanpa nyt takaisin Sykariin. Siellä keskustelu Jeesuksen ja neiti Sykarin kanssa on juuri päättynyt. Mitä sitten tapahtuu? Viime viikon ja tämän sunnuntain kertomusten välistä on jäänyt pois pätkä, josta löytyy vastaus:

Nainen jätti vesiruukkunsa siihen, meni kaupunkiin ja sanoi ihmisille: »Tulkaa katsomaan, tuolla on mies, joka kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt! Olisiko hän Messias?» Ihmiset lähtivät kaupungista ja tulivat Jeesuksen luo.

Mitä nainen siis alkaa ihan heti tehdä?

Tahdon nyt käyttää sanaa, jota en kovin usein käytä, kun se on niin huonoa suomea ja muutenkin kummallinen sana. Käytän sitä nyt kumminkin rohkeasti, koska gospeldinosaurus Pekka Simojokikin on kutsunut koko Suomen kirkkoa tekemään samaa kuin neiti Sykar eli – evankelioimaan.

Evankeliumiyhdistyksessä (SLEY ry) evankelioinnista puhutaan vähemmän ja käytetään sen sijaan ilmaisua ”tavoittava työ”. Mutta samasta asiasta on kyse: kerrotaan kuinka mahtava Jeesus on kaikille niille ihmisille, jotka eivät vielä ole saaneet, osanneet tai ehtineet tutustua häneen. Sitä nti Sykar nyt näyttää tekevän – hän evankelioi.

Oli sanavalinta mikä tahansa, koen sen äärellä itse aina epämukavaa nihkeyttä. Itselleni on vaikea kertoa mitään todistuksia siitä, miten Jeesus on muuttanut elämääni, niin tasapaksua tuubaa tämä 49 vuotta on ollut. Vielä epämukavampi on ajatus, että käännyttäisin kävelykadulla tai Kampintorilla random tuntemattomia ihmisiä ottamaan vastaan Jeesuksen ja teemukin. On mukavaa, että tunnen kristittyjä, joilla on näitä taitoja, mutta omiin vahvuuksiin ei tämäntyyppinen evankeliointi kyllä kuulu.

Vielä muutama päivä sitten luulin, että tämä sana ”evankeliointi” on keksitty jossain Kansanlähetyksen piiritoimistossa 60-luvulla: ”Evankelioikaa kansat evankelioimaan kansoja.” Kuinka väärässä olinkaan! Löysin sanan nimittäin loppuviikosta yhdestä kaverini saarnasta, kun minua vähän kiinnosti, mitä hän oli puhunut omassa messuyhteisössään tästä Johanneksen tekstistä. Kaveri on kuollut jo jokin aika sitten, nimittäin vuonna 430, mutta hänkin jo ennen Kansanlähetystä ja Pekka Simojoen kirkolliskokousaloitetta käyttää juuri tuota sanaa, evankeliointi (lat. evangelizare).

Tuolla kaverilla on kaksi pointtia evankeliointiin liittyen. ”Oppikaa nyt kaikki te, jotka haluatte evankelioida” (discant qui volunt evangelizare, Aug. Io. eu. tr. 15, 30), hän sanoo.

Ensinnäkin: neiti Sykar esittää yksinkertaisen kehotuksen: ”tulkaa katsomaan!” Nainen ei siis jää Sykarin kahvilaan kertoilemaan omasta uskostaan ja omasta ratkaisustaan. Hän haluaa, että hänen tuttunsa ja kylänmiehensä näkisivät ja kuulisivat itse Jeesuksen. Oma vesiastia ja omat vedet ovat unohtuneet kaivolle, tärkeintä on se vedenpyytäjä, itse Kristus, salvator mundi, maailman pelastaja.

Toiseksi, kaverini sieltä 1600 vuoden takaa ei suosittele ensisijaisesti satunnaisille tuntemattomille evankeliointia, vaan puhuu ystävistä. Nainen tuntee kaverinsa ja läheisensä ja tuttunsa ja heille hän innoissaan ihmettelee: ”Tulkaa katsomaan!” Augustinuksen mukaan siis kristityt ystävät kertovat pakanaystävilleen Jeesuksesta, mutta niin että he pääsisivät itse kirkkoon kuulemaan Jeesusta suoraan. Juuri niinhän evankeliumissa taitaa käydäkin:

”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”

Mitä ajattelette näistä kahdesta evankeliointitaktiikasta? Sisältönä on Jeesuksen persoona, ei oma usko. Metodina on jutella asiasta valmiiksi tuttujen kavereiden kanssa, ei satunnaisen tyypin kanssa pari minuuttia kävelykadun viimassa.

Niin tai näin, ajattelen, että on melkein se ja sama, miten Jeesusta kehutaan ja miten evankelioidaan. Joku tekee yhdellä tavalla ja joku toisella. Moninaisuus ja suvaitsevuus kuuluvat tässä asiassa Kristuksen ruumiiseen. Mutta yksi on tärkeä: et voi olla tekemättä mitään. Messuyhteisö tai seurakunta tai kirkko ei voi ajatella, että se on muiden homma. Joku muu tiimi hoitakoon sen. Joku muu kirkko on tässä hyvä, meidän ei tarvitse. Edesmennyt saarnakaverini nimenomaan sanoo, että neiti Sykar on todellisuudessa itse kirkko, kuva kirkkoäidistä, Jeesuksen morsiamesta. Ja tuon tytön tehtävänä on nyhtää kaikkia hihasta: ”Tule katsomaan! Maailman vapahtaja on tänään täällä. Tule nyt, jooko!”

Kuka on neiti Sykar?

Jännittävä minisarja Samarian kaivosta alkoi viime sunnuntaina. Tänään se päättyy. Ensi pyhänä ollaan mukana hurjassa draamassa myrskyävällä merellä ja meidän pitää tänään jättää hyvästit kiehtovalle neiti Sykarille.

Mutta tunnetko häntä vielä? Kuka hän oikeastaan oli ja on?

Kysymykseen on olemassa väärä vastaus ja oikea vastaus.

Kerron ensin, mikä on väärä vastaus. Väärä vastaus on se, että näemme neiti Sykarissa kartettavan esimerkin avioliittoeettisiin kysymyksiin ja parisuhdeneuvona siitä, kuinka ei tule rakkauselämää hoitaa. Olen itse kuullut tästä kaivokeskustelusta aika monta saarnaa, jossa on tosi nopeasti siirrytty pohtimaan ehyen ja hyvän avioliiton tärkeyttä ja epämääräisten ja avoimien suhteiden rikkonaisuutta avioliittoon verrattuna.

Perspektiivi on se, että me jälestäpäin, sivusta ja ulkopuolelta katselemme jälleen aivan kuin jossain museossa, kuinka pastoraalisesti ja hyvin Jeesus käsittelee tuollaista elämänsä pilannutta ja avosuhteessa elävää ihmistä. Perspektiivi on se, että meitä varoitetaan: ole sinä ehjempi, ole sinä puhtaampi, ole sinä parempi.

Se on väärä perspektiivi.

Sitten kerron, mikä on oikea vastaus. Tai oikeastaan kaverini Augustinus saarnassaan Johanneksen evankeliumin neljännestä luvusta kertoo sen: ”Tuo nainen on kirkon hahmo. Meidän pitää kuulla hänen sanoissaan itsemme. Meidän pitää tunnistaa hänessä itsemme. Ja meidän tulee hänessä ja hänen kanssaan kiittää Jumalaa siitä, mitä hän on meille tehnyt.”

Sykarin kaivo ei ole siis yksi irrallinen episodi siitä, miten Jeesus joskus paranteli yksittäisten ihmisromujen elämää, vaan se on kutsuva ja lumoava kuva siitä, miten Jumala toimii sinun kanssasi ja mitä hän sanoo sinulle. Sillä, rakas ystävä, sinähän olet tuo Sykarin tyttö! Et kai luule, että oma elämäsi olisi jotenkin ehjempi ja siistimpi kuin hänen? Et kai uskottele itsellesi, että siinä missä hän oli holtiton, sinun elämäsi on hallussasi ja otteessasi? Päinvastoin.

Jos luet Raamattua Vanhasta testamentista alkaen, sen yksi keskeisin kertomus on kertomus sulhasesta ja morsiamesta. Jumala on kiihkeän rakastava, uskollinen sulhanen. Jumalan kansa on holtiton, rikkinäinen morsian. Ja salaisuus on suuri. Siinä missä me ihmiset antaisimme uskottoman mennä menojaan, Jumala ei toimi näin. Jumalan koko tarinahan on nimenomaan uskottoman naisen perässä juoksemista ja hänen rakastamistaan. Siksi sinun pitää – ja sinä saat! – pukea tänään päällesi neiti Sykarin persoonan ja elämän, epäonnistuneen ja rikkonaisen elämän.

Sillä tavalla pääset juttelemaan helteessä väsyneen Herran kanssa. Sillä tavalla saat juodaksesi vettä, joka sammuttaa janon. Sillä tavalla voit olla rakkaan Kristuksen, oman Vapahtajasi seurassa, hänen vierellään, hänen kanssaan.

Sillä tiesitkö tämän: Jumalan Poika ei ole tullut maailmaan etsimään terveitä ja vanhurskaita, vaan sairaita ja rikkoneita.


Jaa tämä artikkeli



Lisää artikkeleita: