Rukouksen kolme huonetta

Luuk. 11:5–13

**

Tänään on rukoussunnuntai ja kaikki Raamatun tekstit ohjaavat meitä rukoilemaan. Tänään haluan kysyä erityisesti yhtä asiaa: Mistä voin tietää, että Jumala kuulee rukoukseni? Miten voin olla varma siitä, että minun kannattaa rukoilla? Mikä on kaikkein tärkein, kaikkein pohjimmaisin asia siinä, että laitan kädet ristiin ja puhun Jumalalle ja pyydän, ja kiitän, ja itken, ja huudan hänelle rukoukseni? Vastauksia on kolme erilaista, ne johtavat yhdestä toiseen, kunnes pääsemme viimeiselle rukouksen ovelle. Sen takaa löytyy suurin totuus rukouksesta.

Ensin avaamme kuitenkin ensimmäisen ja ulommaisen oven.

Rukouksen hyvyys

Ensimmäisen ja ulommaisen oven yllä lukee: HYVÄ RUKOUS.
Pitääkö rukouksen olla tietynlainen, jotta Jumala kuulee sen? Pitääkö rukouksen päättyä sanoihin ”Jeesuksen nimessä aamen”, jotta Jumala kuulee sen?

Monille meistä on aivan pienenä lapsena opetettu tietyn muotoinen rukous, jossa sanotaan asiat tietyin sanoin ja tietyssä järjestyksessä. Lapsen kehitykseen liittyy vaiheita, joissa rukouksen keskeisin asia on juuri rituaalin oikeellisuus. Jos iltarukous keskeytyy tai jokin asia unohtuu tai sanotaan väärin sanoin, silloin rukous on uusittava. Rukouksen voima on rukouksen hyvyydessä, rukouksen onnistumisessa.

Mutta kyllähän aikuisillekin opetetaan, kuinka on rukoiltava tietyllä tavalla. Jo Jeesus itse joutuu vastaamaan oppilaidensa kysymykseen: Herra, miten meidän pitäisi rukoilla? Mitä sanoja olisi käytettävä, jotta rukoilisimme oikein? Silloin Jeesus opettaa rukouksen, joka on jokaisen kastetun kristityn yhteinen rukous ja jokaisen jumalanpalveluksen pöytärukous – Isä meidän rukouksen.

Toinen Jeesuksen opetus rukouksen muodosta koskee rukousten pituutta. Pitkä vai lyhyt? Tiivis vai monipolvinen? Jeesuksen vastaus on yksiselitteinen: lyhyt on parempi kuin pakanoiden rukoukset, kun he luulevat, että heitä monisanaisuutensa tähden kuullaan. Tämän saman Jeesuksen opetuksen toisti keskiajalla Benedictus Nursialainen, benediktiinien luostarisäännön isä, kun hän teroitti että on hyvä keskittyä puhtain sydämin lyhyeen rukoukseen, niin silloin kun rukoilee yksin kuin myös silloin kun rukous on julkinen ja yhteinen. Tämän tulee lohduttaa meitä, jotka olemme huonoja keksimään omissa päissämme kauniita ja syvällisiä rukouksia. Jos sinulla on asiaa Jumalalle, sano se, äläkä yritä tehdä siitä vetoavampaa ja kauniimpaa hurskain sanankääntein.

Pitääkö rukouksen olla tietynlainen, jotta Jumala kuulee sen?
Vastaako hän rukouksiin, jos osaamme rukoilla tarpeeksi hyvin?

Kun olin armeijassa, yksi ensimmäisiä taitoja oli opetella puhuttelemaan ylempiarvoisia sotapersoonia oikein. Jos puhutteli väärin, väärin sanoin, väärillä arvoilla, väärissä järjestyksissä, tuli varmasti ongelmia. Esimerkiksi näin: Herrra alikersantti, alokas Nisula, tupa viisi valmiina tupa-, kaappi- ja siisteystarkastusta varten. Ensin korkea-arvoisen aliupseerin nimi, sitten esittäytyminen eli oma arvo ja nimi, lopuksi itse asia. Seistään asennossa, tiivis katsekonktakti. Viesti ei kerta kaikkiaan saanut suopea vastaanottoa, jos sen esitti punkassa rötväten näin: ”Moikkamoi alikessuu! Tota tässä jätkien kans ollaa vähä siivoiltu, viittisitsä tsekata että riittääks tää siihe että päästään lomabussii?”

Kun rukoilen, pitääkö pelätä, että Jumala on alikersantti, joka ei kuuntele minua, jos rukoukseni on huono?

Nuorena teininä opin tämän päivän Jaakobin kirjeestä, milloin vanhurskaan rukous on voimallinen. Rippiraamatussani nimittäin luki näin: vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras. (Jaak. 5:13 KR 33). Niinpä nuorena yritin rukoilla aina mahdollisimman hartaasti, ja ajattelin, että se tarkoittaa ainakin sitä, että olen 100% tosissani aina kun rukoilen. Piti ihan fyysisesti olla harras: puristaa silmät kiinni, ottaa etunoja, puristaa kädet lujaa yhteen, rystyset valkeiksi, ja rukoilevaisilta kavereiltani opin vielä yhden tehokeinon: mennä siekailematta polvilleen. Lutherin käännöksessäkin sanotaan näin: rukouksen pitää olla ernstlich, vilpitön, täysillä mukana. Sitten tulivatkin uudet raamatunkäännökset, jotka opastivat teini-Timon ajatukset pois siitä kuinka hyvä eli laadukas eli harras eli totinen rukouksen pitää olla, jotta Jumala kuulee sen. Oikeasti kai Jaakob kuitenkin sanoo: Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan. Näin Jaakob opastaa meidät toiselle, sisemmälle rukouksen ovelle. Sen yllä ei luekaan enää HYVÄ RUKOUS vaan: HYVÄ RUKOILIJA.

Rukoilijan hyvyys

Pitääkö rukoilijan olla tietynlainen, jotta Jumala kuulee häntä?
Pitääkö rukoilijan olla puhdas, vilpitön, oikeamielinen, vanhurskas, jotta Jumala kuulee häntä ja toteuttaa rukoilijan pyynnön?

Tämän sunnuntain Raamatun tekstit vastaavat tähän suuntaan jo paljon runsaammin. Jaakob käyttää sanaa dikaios, vanhurskas, oikeamielinen. Sellainen kannattaisi rukoilijan olla, jos meinaa saada rukouksillaan jotain aikaan. Mutta myös Jeesuksen veikeissä vertauksissa ohjataan rukoilijaa miettimään, millainen pitää olla, jotta Jumala hoksaa rukouksen. Kannattaa olla sinnikäs, periksiantamaton, oikea penääjä. Rukouksessa kannattaa muistaa ainakin kauppamiehen viisauden alkuosa: ei se ole tyhmä, joka pyytää. Jumala on jostain syystä nähnyt hyväksi opettaa ihmisen rukoilevaksi kädelliseksi: sen lisäksi, että käytämme aivan pienestä pitäen käsiämme syömiseen, leikkimiseen, silittämiseen ja halaamiseen, niitä käytetään myös rukoilemiseen – siis siihen, josta Jeesus sanoo: pyytäkää, kolkuttakaa oveen, ja silloin teille avataan ja annetaan. Myös kertomus Mooseksesta ja hänen kavereistaan opettaa, että rukoilijan ja hänen kavereittensa tulee olla sisukkaita ja sinnikkäitä ihmisiä, kun he yhdessä päättävät rukoilla jonkin asian puolesta.

Mutta tämän päivän raamatunkohdat vievät meidät epätoivoon ja ahdinkoon, jos ne jättävät meidät rukouksen toiseen huoneeseen. Olemme nyt oppineet opetuksia rukouksen muodosta: siitä, millainen on hyvä rukous. Olemme oppineet nyt lisäksi, että vielä tärkeämpää kuin rukoussanojen järjestys ja muoto on se, kuka rukoilee, millainen ihminen rukoilee. Mutta näistä kahdesta rukouksen huoneesta tulee meille pelkkiä vankiloita ja kidutuskammioita, jos kuvittelemme, että syvin totuus rukouksesta asuu niissä.

Entä jos rukoilen kaikin voimin joka päivä sydän verta vuotaen rakasta taivaallista Isää parantamaan jonkun minulle korvaamattoman rakkaan ihmisen? Rukoilen oikein sanoin, rukoilen vilpittömästi, sydän puhtaana. Mitä jos tuo ihminen ei silti parane, vaan kuolee? Silloinhan minun pitää tehdä johtopäätös, että rukoukseni oli huono ja minä en ollut vanhurskas vaan syntinen, liian huono jotta Jumala olisi halunnut kuulla minua?

Entä jos rukoilen kaikin voimin sydän syrjällään, etten olisi niin yksin ja ohikuljettu, niin tarpeeton lastu laineilla? Mitä jos silti jään yksin, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen? Itken ja huudan Jumalalle rukouksen ensimmäisessä ja toisessa huoneessa, mutta hän ei vain kerta kaikkiaan halua toteuttaa pyyntöäni ja vapauttaa minua yksinäisyydestä.

On kyllä olemassa paljon hengellisen kuuloista neuvontaa siitä, miten kärsivä ihminen saa haluamansa, JOS hän rukoilee oikein tai JOS hänen elämänsä muuttuu toisenlaiseksi. Mutta onko Raamatun opetus lopulta se, että Jumala, rakas taivaallinen Isä, kuulee vain niitä rukouksia, jotka on oikein sanottu, ja joita rukoilevat oikeat ihmiset?

Kuuleeko Jumala syntisen, katkeran, vihaisen, ja rikkinäisen ihmisen rukouksia?

On aika astua sisään viimeisestä rukouksen ovesta sinne, missä asuu lopullinen totuus rukoilemisesta, rukouksen voimasta ja rukouksen päämäärästä. Olemme kulkeneet ovista, joiden yllä luki HYVÄ RUKOUS ja HYVÄ RUKOILIJA. Viimeisen oven päällä lukee – HYVÄ JUMALA.

Jumalan hyvyys

Kun Jeesus opettaa tänään rukouksesta, hänen opetuksensa keskeisin asia luo valon rukouksen pohjimmaiseen totuuteen.
Se Jumala, jota näillä sanoilla rukoilen, on hyvä.
Se Jumala, jonka eteen tulen tällaisena ihmisenä, näin lopussa, näin pettyneenä, näin sairaana, se Jumala on Isäni, hyvä Isäni.

Harvoin Jeesus kertoo vertauksensa näin rautalangasta vääntäen kuin tänään, kun hän opettaa rukousta asiana, jota pitää verrata lapsen ja isän suhteeseen. Ei kukaan, ei yksikään teistä, voi olla sellainen isä, että kun lapsi tulee pyytämään nälissään ruokaa, vaatisitte häntä ottamaan asennon ja käyttämään oikeita taikasanoja, jotta oma lapsenne saisi ruokaa. Ei kukaan, ei ainoakaan isä ole sellainen isä, joka hädässä olevalle lapselleen antaa avun sijasta roskaa tai myrkkyä, kiviä tai käärmeitä. Jos te, jotka olette lopulta aika surkeita ja joka päivä epäonnistuvia isiä, kohtelette omaa lastanne rakkaudella ja hyvyydellä, niin kuinka paljon ennemmin Jumala, joka on Isä, ja täydellisen hyvä, haluaa aina ja kaikkialla kuunnella sinun rukouksiasi, ottaa sinut syliin, keskittyä 100% siihen, mitä sanot ja pyydät.

Rukouksen syvin ja keskeisin totuus, viimeinen huone on siis se, ketä sinä rukoilet oikeastaan. Et rukoile jotain alikersanttia tai pääsykoeassistenttia, vaan parasta, hyvintä, rakkautta täynnä olevaa Isää Jumalaa, jonka lapsi sinä olet.

On jäljellä enää tämä vaikea, hiljainen kysymys, joka on pimeydessä ja surussa kärsivän rukoilijan kysymys: jos Jeesus kerran Raamatussa lupaa, että voin rukoilla Isältä mitä vain, ja hän antaa sen minulle, miksi minun hyvä rukoukseni, jonka Isän sylissä esitän, ei toteudu. Miksi en saanut apua? Miksi en saanut terveyttä? Miksi Jumala ei antanut elämää?

Uskaltaisinko vastata näin: kun Jeesus tänään opettaa huonoista isistä, jotka tekevät kaikkensa antaakseen lapsille hyvää, he antavat parasta, mitä pieni, ajallinen, vaillinainen ihminen voi antaa: ruokaa, omaisuutta, aineellista hyvää. Mutta kun Jeesus opettaa hyvästä Isästä ja parhaasta mitä hän voi antaa, Isä ei annakaan tässä opetuksessa terveyttä, voimaa, onnea, iloisia aikoja vaan – Pyhän Hengen. Kun rukoilen, toivon tietenkin aina, että Jumala antaisi sen mitä pyydän: terveyden, toimeentulon, ystävän, parantumisen. Mutta joskus käy, että Jumala antaa sen, mihin vain hän kykenee ja antaa parasta mitä voi olla: itsensä, läsnäolonsa. Ihminen voi olla ilman terveyttä, ilman toimeentuloa, ilman elinpäiviäkin, mutta ilman Jumalaa, viimeisen huoneen hyvää, rakasta taivaallista Isää me emme voi olla.

Hän kuulee rukouksemme myös silloin, kun ne on huudettu pimeässä, epätoivossa, uupumuksessa, huonojen ihmisten huonot rukoukset.

Rakas kristitty, kun rukoilet, älä kiinnitä sydäntäsi siihen, miten rukoilet.

Rakas kristitty, kun rukoilet, älä ole peloissasi siitä, miten syntinen ja kelvoton rukoilija olet.

Rakas kristitty, kun rukoilet, käännä sydämesi siihen, ketä rukoilet. Hän on Isä, ja hän aina kuulee, mitä rukoilet.