Post-Apokalypsi

Saarna Turun Lutherin kirkolla tuomiosunnuntaina 22.11.2020

Saanko pyytää teitä nousemaan seisomaan. Pelataan peliä. Tässä pelissä luettelen hitaaseen tahtiin kulttuurisia nimiä ja otsikoita. Jos et ole koskaan kuullutkaan tai tutustunut kuulemaasi nimeen, voit istua uudelleen ja seuraamaan jäljellä olevaa. Peliä voi pelata myös kotona striimin ääressä, ja huijatakin helpommin.

Elokuvasarja Mad Max ja etenkin sen viimeinen osa Mad Max: Fury Road.

Pelisarja Fallout ja sen osat Fallout 1, Fallout 2, Fallout 3, Fallout New Vegas.

Televisiosarja Walking Dead.

Romaani ja pelisarja Metro.

Romaani ja elokuva Aikakone.

(Jatketaanko vielä peliä?)

Hugh Howeyn Siilon saaga -trilogia.

Cormac McCarthy: Tie.

Jos joku jäi vielä seisomaan, myönnän hänelle omatekemän Post-Apokalyptisten Romaanien ja Aiheiden Shamaani -mitalin tänään messun jälkeen.

Sillä kaikkia näitä pelissä mainittuja kulttuurisia otsikoita ja nimiä yhdistää nykyään aika paljon viljelty, raamatulliselta kuulostava sana: post-apokalypsi. Teille ensimmäisenä istuutuville selitän, mitä sana tarkoittaa.

Post-apokalypsi tarkoittaa kaikenkattavan tuhon jälkeistä maailmaa ja siihen sattuman oikusta eloon jääneiden ihmisten selviytymistä autioissa, vihamielisissä ja vaarallisissa oloissa. Kaikenkattava tuho voi tulla atomisodasta tai zombismia levittävästä vaarallisesta viruksesta, joka tekee ihmisistä nälkäisiä ja epäinhimillisiä eläviä kuolleita. Laatukirjailijat kuten Cormac McCarthy, eivät kerro, mistä tuho johtui, vaan hyppäävät suoraan asiaan, siihen mitä sen jälkeen tapahtuu ja kuinka eletään.

Kerron mikä minua kiehtoo post-apolypseissä. Minua viehättää tuho, tarkemmin sanottuna täydellinen tuho. Minulle tuottaa salaista mielihyvää osallistua edes fiktiivisesti totaaliseen maailmankaikkeuden kevätsiivoukseen, jossa kaikki teennäinen, likainen, typerä, merkityksetön, naurettava huuhdotaan siliän tien menemään kaatopaikalle kaikkinensa savuamaan ja sitten ilmiliekkiin, kunnes jäljellä on waste land, autio maa, missä Vapauden patsas seisoo raunioituneena hiekassa ja vain muutamassa siilossa harvakseltaan viljellään vehnää. Esimerkiksi zombiapokalypseissa parasta on kun zombit ovat vallanneet kauppakeskuksen ja kauppakeskus on hetkessä paljastunut juuri siksi mitä se on: tyhjyyden ja kuoleman temppeli. Esirippu tai huntu on siis repäisty olevaisen edestä ja katselemme asioita niiden paljaudessa, autiudessa tuhon jälkeen.

Siksi tunnen osaksi olevani kuin kotisohvallani, vihreitä kuulia nautiskellen, kun kuuntelen profeetta Malakian kuvausta:

Katso, se päivä tulee
liekehtivänä kuin tulinen uuni.
Kaikki röyhkeät ja pahantekijät
ovat silloin oljenkorsia.
Se päivä tulee
ja sytyttää ne liekkiin
– sanoo Herra Sebaot –
eikä niistä jää jäljelle juurta eikä vartta.

Happy Doomsday! Täydellinen tuho ja maailmanpalo on tulossa. Tuli polttaa kaiken mikä tehtiin, kaiken koettelee polte sen. Historian kellastuviin lehtiin on kirjoitettu luku viimeinen. Mutta mielihyvä on tietysti vain osittaista, sillä ajatus avattujen kirjojen eteen joutumisesta ja tuomarin katseelle paljastumisesta saa tietenkin sydänjuuret värähtämään. Viimeisellä tuomiolla ei taideta nauttia vihreitä kuulia.

HUNTU

Mutta eipä päästetä karkuun vielä tuota jännittävää ja kiihdyttävää sana apokalypsi. Sana tulee tietenkin kreikasta. Uudessa testamentissakin on yksi kaanoniin kuuluva pre- ja post-apokalypsi, nimittäin Johanneksen ilmestys, ΑΠΟΚΑΛΥΨΙΣ ΙΩΑΝΝΟΥ.

Apokalypsi-sanan sisällä on kreikan sana kalymma eli huntu. Muualla kuin Raamatussa apokalypsis saattoi tarkoittaa yksinkertaisia ja konkreettisia asioita kuten vaikkapa pään paljastamista, hunnun pois ottamista, mutta myös omien ajatustensa ja suunnitelmiensa paljastamista. Huntu tai verho on tulevaisuuden tai aistein tavoittamattoman todellisuuden edessä emmekä pääse sitä katsomaan tai näkemään. Kun tapahtuu apokalypsis, huntua ja verhoa raotetaan, niin että näemme mitä on tapahtuva ja saamme aavistuksen tämän maailman takana olevasta rakenteesta ja sen Valtiaasta, elävästä Jumalasta.

Kun puhutaan Raamatun apokalyseistä ja post-apokalypseistä, minulle tulee mieleen kyllä yksi hyvin erityinen huntu, ei mikä tahansa kyläteatterin esirippu. Huntu, jonka takaa katsotaan tulevaa hämärästi, kuin arvoituksen tavoin, on valkea kuin lumi, ja se on morsiamen kasvojen edessä. Sen takaa morsian näkee tumman hahmon ja kuulee ehkä musiikkia. Johanneksen apokalypsissä kerrotaan kuka käyttää huntua:

Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. (Ilm. 21:2)

Ihmisten postapokalyptiikassa maailma on tuhon jälkeen autio ja tyhjä, vihamielinen ja vaarallinen. Jumalan postapokalyptinen maailma on hetki, jona morsiamen kasvoilta nostetaan huntu ja hän näkee sulhasen, ja sulhanen näkee hänet ja suutelee. Lutherin Perikunnan käyttämässä nuorten viisurepussa lauletaan kauniisti ja toivotaan tulevaisuudelta juuri tätä: Isä taivaan, Isä suurin, huntu kasvoiltamme poista.

Voisin uskaltaa sanoa sen yksinkertaisesti näin: Jumalan ajatukset sinua kohtaan eivät ole tuhon ajatuksia, vaan rauhan. Jumala ei halua kadottaa sinua, vaan löytää. Jumalan tuomiota istuu Tuomarina mies, joka on kuollut kaikkien ihmisten puolesta ja herätetty kuolleista, jotta hän voisi olla morsiamen sulhanen. Kun katsot tuleviin päiviin, viikkoihin, vuosiin, kuukausiin ja siihen missä olet sadan vuoden päästäkin, saat ajatella: Jeesus pitää minusta huolen, sittenkin kun kuolen. Olen turvassa, minun ei tarvitsekaan pelätä. Tulossa ei ole autio maa, vaan häät, juhlien juhlat. Sinne minutkin on kutsuttu.

VARATTU

Tulemme nyt tuomiosunnuntain evankeliumiin, ja päätän saarnan yhdellä ainoalla Matteuksen evankeliumin sanalla: varattu (ἡτοιμασμένον).

Olin viikolla kutsuvieraana mukavalla lounaalla Julinia-ravintolassa. Ruoka oli hyvää ja seura mitä parhainta. Jotka olette käyneet joskus Juliniassa, tiedätte että karvalakkipuolen lisäksi siellä on myös pari kodikasta ja tunnelmallista kabinettia, joissa ihan aina ja joka kerta joku ilakoiva eläkeläisseurue viettää juhlaa. Koskaan sinne ei mahdu. Katsahdin nytkin tullessani toiseen näistä kabineteista ja siellä pöydällä oli tietenkin se lappu, jota aina kateellisin ja mustin mielin ravintolassa silmäillään. Paras maisemapöytä, jota palvelee kaunein tarjoilija on tietenkin aina – varattu.

Paitsi tällä kertaa tapahtui jotain ylimaallisen hienoa. Se kaunis juhlakabinetti ei ollutkaan varattu joillekin muille, vaan se oli varattu minulle ja ystävilleni.

Matteuksen evankeliumin mustavalkeassa kuvassa sanaa käytetään kahdesti. Saatanalle ja hänen enkeleilleen on varattu pöydät Ikuisen Tulen Kapakasta. Mutta Jumalan kutsumille ihmisen lapsille on varattu parhaat paikat Ikuisen Elämän Ravintolasta, Karitsan ja Valkoisen Morsiamen häistä. Sinne sinut on plaseerattu, siellä on sinun paikkasi, niihin juhliin sinun on määrä mennä. Siellä odottavat meitä monet rakkaat, ennen meitä lähteneet, siellä oudotkin tuttuja on.

Ja eniten odottaa sinua Kristus, kaikkeuden Herra, rakas Vapahtaja, sulhanen ja kuningas.