Pelon vinttikoirat

Luuk. 17:11–19

MITÄ TÄNÄÄN PELKÄISIT?

On olemassa sellainen väite, että teini-iässä ja nuorena aikuisena elää kuolemattomuuden ja voittamattomuuden illuusiossa. Siksi parikymppiset miehet ovat niin hyviä sotilaitakin, hehän ajattelevat, etteivät kuole koskaan. Kuten kaikki jyrkkärajaiset väitteet, tämäkin ajatus on tosielämässä aika harvinainen. Mutta muistan kyllä, että nuorena oli aika helppo nähdä elämä ainaisen hauskana paikkana, missä ei vuosia ja päiviä laskea tarvitse.

Täytän ensi vuonna 50 vuotta. Olen aika hyvin parantunut tästä nuoruuden illuusiosta. Keski-ikäisen elämä on kuin se kohtaus elokuvissa, missä kuvataan pimeässä ajavaa autoilijaa edestä, tuulilasilta ja katsoja tietää, että koska kuljettaja noin vilkuilee taustapeiliinsä, kohta takapenkiltä nousee yllättäen pystyyn pelottava hahmo, joka pysäyttää ajon. Keski-ikäisen elämä on kuin se odotus, se jäytävä levottomuus, kohta, kohta sieltä nousee jotain…

Luukkaan evankeliumi ja kuningas Hiskia levittävät eteemme yhden noista elon keskipäivän pelottavista hahmoista. Kuningas Hiskia sairastui vakavasti kuten Jesajan kirja kertoo:

Noihin aikoihin Hiskia sairastui ja oli kuolemaisillaan. Silloin profeetta Jesaja, Amosin poika, tuli hänen luokseen ja sanoi: »Näin sanoo Herra: ’Järjestä asiasi, sillä sinä et parane vaan kuolet!’»

Hiskia kääntyi seinään päin ja rukoili Herraa: »Voi, Herra! Muista, miten vilpittömästi ja vakain sydämin olen vaeltanut sinun tahtosi mukaan ja tehnyt sitä, mikä on hyvää sinun silmissäsi.» Ja hän itki katkerasti. (Jes. 38)

Hiskia on kuin me kaikki ihmiset. Jokainen terve ihminen pelkää sairastumista ja sairauksia. Sekä Hiskia että Luukkaan kymmenen pientä spitaalista kokevat karvaasti myös sairauteen kuuluvan pelottavan liepeen: eristymisen muista ihmisistä, yksinäisyyden, joutumisen erilleen muusta ihmiskunnasta, kadulla kävelevistä, kahvilassa istuvista, nauravista ja keveistä olennoista, joista ei oteta verikokeita eikä läpäiseviä mustavalkeita kuvia.

Pelko on yksi ihmisen perustunteista, ja sitä on yritetty hoitaa alusta asti. Uuden testamentin ajan pakanafilosofit, stoalaiset, tekivät pelokkaille aika hyviä diagnostisia ja kognitiivis-terapeuttisia kysymyksiä: Kannattaako sairautta ja kuolemaa pelätä yli kaiken? Eivätkö kaikki ihmiset joka tapauksessa kuole? Ja eikö ole olemassa vielä sairauttakin pahempia asioita, kuten se, että ottaa vastaan sairauden epämiehekkäästi, pelkurimaisesti, ja luulee, että sairaus vahingoittaa sitä, mikä on oikeasti hyvää elämää?

Jos sinun on siis pakko tänäänkin pelätä jotain, pelkäisitkö vaihteeksi jotain muuta kuin sellaisia pieniä ja vähäpätöisiä asioita kuin sairaus, kuolema, kärsimys?

Vapahtajan ohje pelkoon on Luukkaan evankeliumissa varsin suorasukainen eikä kovin hempeä. Näin se kuuluu:

Minä sanon teille, ystävilleni: Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta joiden valta ei ulotu sen pitemmälle. Kuulkaa, ketä teidän tulee pelätä. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin. Niin, sanon teille: häntä teidän on pelättävä. Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset. (Luuk. 12)

ROGER SCRUTON JA VÄLTTÄMÄTÖN SURU

On olemassa sellainen kristillinen opetuksen ja julistuksen muoto, jossa aina keksitään hyviä syitä ja jumalallisen mahtavia perusteluita kärsimykselle ja onnettomuuksille. Sellaisen opetuksen vallassa oleva ihminen selvittää sairaalle ystävälleen, miten tämän kohtaama ahdistus ja kipu on Jumalan siunausta ja se kasvattaa ja jalostaa ja lähentää ihmistä Jumalaan.

Vieroksun tällaista julmaa ja jumalatonta opetusta.

Neuvon lukemaan Jobin kirjaa, jonka lopussa Herra nuhtelee nimenomaan Jobin ystäviä, niitä, jotka keksivät kaikenkarvaisia hyviä syitä ja selityksiä salatun Jumalan töille ja raskaille kärsimyksille.

Mutta samalla minun on vastahakoisesti myönnettävä, että jotain outoa ja epätoivoista on oman aikamme kuumeisessa pakokauhussa välttää kaikkea surua ja kaikkea kärsimystä, ikään kuin suru ja kuolema olisivat pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua.

Hiljattain kuollut brittiläinen filosofi Roger Scruton kirjoittaa oivaltavasti surusta postuumissa esseessään (”The Work of Mourning”, First Things, Oct 2022). Scruton sanoo, että läntisen ihmisen suhde suruun ja kuolemaan on kokenut disneyfikaation: emme tahdo enää aidosti surra ja itkeä poismenneitä, kokea syvää murhetta heistä ja heidän kuolemansa aiheuttamasta kivusta, vaan hautaus ja kuoleminenkin on puettava kepeään, mahdollisen nopeasti ohimenevään hauskuuteen ja krumeluuriin.

Scruton haluaa osoittaa, että surussa ja suremisessa on arvoa.

Tarvitsemme surua. Tämä on vaikeaa. Suru velvoittaa meitä hoitamaan sisällämme olevaa hautaa; vierailemaan säännöllisesti sen äärellä, mitä olemme menettäneet ja kertailemaan kiintymystämme niihin seikkoihin, joiden tilaa ei enää voi muuttaa. Suru vaatii meitä tekemään tiliä menetyksen kanssa niin, että siitä tulee osa omaa tulevaisuuttamme. Näin se, mitä olemme nyt ja mitä olimme ennen kuuluvat samaan jatkumoon. Suremalla otamme vastuun menetyksestämme, tunnustamme sen kuuluvan meille. Se on kuin velka, joka meidän kuuluu lunastaa. Surusta kieltäytyminen on elämää alemmalla tasolla, […] astumista alas persoonien välisestä elämästä pelkkään lihallisten halujen maailmaan. […] Autuaita ovat ne, jotka surevat, sillä he saavat lohdutuksen, näinhän sanotaan Vuorisaarnassa. (R. Scruton)

Todellisessa elämässä et pääse pakoon surua, luopumista, kärsimystä ja lopulta kuolemaa. Siksi on parempi kääntyä niitä kohti kuin paeta niitä.

Mutta älä käänny niitä kohti yksin, itseksesi, kuin kuningas Hiskia seinää päin.

KIITTÄVÄ SAMARIALAINEN

Viime pyhänä kirkossa kuultiin Jeesuksen kertomus säälivästä samarialaisesta. Tänään kertomus jatkui ja näyttämölle astui kiittävä samarialainen, yksi noista kymmenestä spitaalisesta. Kamalaan tautiin sairastuneet eivät näytä enää jaksaneen pitää lukua siitä kuka on juutalainen ja kuka samaritaani, mutta kun Jumala parantaa heidät, erot tulevatkin yllättäen näkyviin.

Ero näkyy siinä, että Luukas, pakanalääkäri, kertoo, että vain yksi ainoa tuli vielä erikseen kiittämään Jeesusta parantumisestaan.

Säälivä samarialainen on vaihtunut kiittävään samarialaiseen.

Pohdipa pieni hetki tarkkaan näitä yhdeksää ja tuota yhtä. Mikä on tarkkaan ottaen se ero? Kaikkihan pyytävät apua Jeesukselta, ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!”

Kaikki saavat saman avun.

Kaikki saavat saman ohjeen: menkää kontrolliin kylän neuvolaan.

Kaikki toipuvat sairaudestaan.

Ero on kai siinä, että vain yksi palaa terveenäkin vielä Jeesuksen luo, juttelemaan hänen kanssaan ja kiittämään nimenomaan Jeesusta saamastaan avusta.

Ei mitään rakettitiedettä, vai mitä, mutta vaikea muistaa sairauden ja pelon hetkellä.

Pahempi kuin sairastua on sairastua ilman Kristusta.

Pahempi kuin kuolla on kuolla ilman Kristusta.

Pahempi kuin olla terve on olla terve ilman Kristusta.

Ei kannata siis koko elämäänsä juosta henkihieverissä pakoon pelkojaan, eikä sairautta eikä kuolemaa. Ne ovat väsymättömiä vinttikoiria ja saavuttavat sinut lopulta. On parempi pysähtyä ja katsoa niitä kasvoista kasvoihin, mutta niin, että olet Kristuksen kanssa ja annat väkevimmän voittaa väkevät.

Vierailin kerran kuolevan ystävän luona ja hän oli tehnyt juuri näin. En unohda hänen opetustaan koskaan, ja siksi en kadu, että jouduin astumaan hänen surun työhönsä niin että siitä tuli myös omaani.

Ystäväni oli laittanut vuoteen vierelle kuvan Kristuksesta, kuuluisan kuvan Vapahtajasta Torinon käärinliinan kätkössä, silmät kiinni kuoleman unessa. Kuva oli hänen kanssaan lähtöön saakka. Mutta se kuva on tietenkin kuva Jeesuksesta, jota kuolema ei voinut pitää vallassaan ja juuri siksi ystäväni halusi viettää päivänsä sen kuvan seurassa.

Kohta, aivan kohta, silmäni aukenevat katoamattomassa elämässä ja hätkähdän hereille tästä kuoleman varjon maasta, näin tuntui kuva puhuvan meille siinä huoneessa.

ELÄMÄN TARKOITUS

Olen monta kertaa opettanut teille saarnoissani, mikä on ihmisen elämän tarkoitus. Vastaus ei ole epämääräinen vaan täsmällinen, yksiselitteinen.

Muistatteko sen?

Elämän tarkoitus on oppia kiittämään.

Jos vietät elämäsi viimeiset vuodet paljon saavuttaneena ja suuruuteen nousseena, mutta sisuksissasi on katkera sydän, hukkasit elämäsi.

Mutta vaikka elämäsi olisi ollut kuinka pientä ja kuinka lyhyt ja huomaamaton, ja täältä lähtiessäsi osaat sopertaa vain Kiitos Jeesus näistä päivistä, olet löytänyt elämän tarkoituksen, kuin suuren ja avaran tilan, missä jylisee ylistys ja kiitos.

Ajattelen, että juuri siksi emme tunne tämän päivän kertomuksen samarialaistakaan mistään muusta, emme edes hänen nimeään, muuten kuin siitä, että

Yksi heistä kääntyi takaisin.

Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen,

lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja

kiitti häntä.