Onpa taivaassa tarjolla

Luuk 12: 35–40

Osalliksi taivaan juhla-ateriasta

Me kiitämme sinua tästä lahjasta ja rukoilemme: Tee meidät kaikkien pyhiesi kanssa
osallisiksi myös taivaan juhla-ateriasta.

Jos olet käynyt ehtoollisjumalanpalveluksessa, olet saattanut kuulla tämän rukouksen sanat.

Taivaan juhla-ateria!

Se on aika kaunis ja hieno sana.

Kun tässä elämässä pääsemme oikein mukaviin ja hienoihin juhliin, harvoin siellä istutaan kuivin suin ja kuunnellaan vain pitkiä puheita ja esitelmiä. Kyllä oikeiden juhlien keskellä on aina hirmu hyvä ja runsas ruoka. Tänään messun jälkeen vietetään MNF-kiitosjuhlaa, joissa on niin kauan kuin minä muistan tarjottu aina sairaan hyvää kakkua. Vähän pettyisin, jos saisinkin tänään vain enkelikiiltokuvan ja lasin vettä.

Runsas ja yltäkylläinen juhla on siis luvassa myös kerran iankaikkisessa elämässä. Mutta mihin tämmöinen kuva oikein perustuu? Miksi uskomme ja rukoilemme, että pääsisimme kerran kaikkien pyhien kanssa osallisiksi taivaan juhla-ateriasta? Onko kyseessä vain hurskas mielikuvitus tai yleisuskonnollinen kaipuu niin kuin viikinkien Valhallassa, missä syödään sikaa ja juodaan simaa päättymättömästi?

Ei ole kyse haaveilusta eikä pakanoilta varastetusta tavarasta. Raamattu nimittäin käyttää ihan kohtuullisen paljon tätä kuvaa: taivaassa on pidot, juhla-ateria. Kun Jeesus parantaa roomalaisen centurion orjan, hän viittaa näihin suuriin juhliin:

”Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa.” (Matt. 8)

Kun Jeesus opettaa, miten tulee suhtautua Jumalan valtakunnan kutsuun, hän käyttää Taivaasta kuvaa pitoina.

”Autuas se, joka saa olla aterialla Jumalan valtakunnassa.” (Luuk. 14:!5)

Omalla isoäidilläni oli kuolinvuoteensa vieressä vanha kuva Vapahtajasta, joka kolkuttaa puiseen oveen. Laura-mummoni ajatteli aika kirjaimellisesti, että kun on hänen lähtönsä hetki, silloin Kristus Vapahtaja todella astuu sisään hänen huoneeseensa, nostaa hänet syliinsä ja vie Taivaaseen. Kuva ovella kolkuttavasta Herrasta on Ilmestyskirjasta ja sekin päättyy lopulta aterialle. Siksi itse yhdistän tämän kuvan taivaallisesta juhla-ateriasta usein rakkaaseen isoäitiini, sillä siellä pöydässä hänet kerran tapaan:

”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.” (Ilm. 3)

Juhlat ovat tulossa

Uskallamme siis luvata Raamatun sanan perusteella, että kerran taivaassa on juhlat, pidot, juhla-ateria. Mutta miksi Raamattu käyttää juuri tuota kuvaa? Miksi juuri hyvä ruoka ja juoma ja suuri pöytä, jonka ääressä ollaan aterialla? Ehkä syitä on monia: ainakin on suuri kunnia ja arvo tulla kutsutuksi kuninkaiden Kuninkaan pitoihin. Lisäksi juhlissa on paljon, jopa valtavasti väkeä ja kaikki saavat yltäkylläisesti syödäkseen: ne, joilla on tässä elämässä ollut elämässä vain vähän hyvyyttä ja kirkkautta pöydässään, saavat moninkertaisesti takaisin tulevassa elämässä, kaikkien pyhien kanssa taivaan juhla-aterialla.

Eräs hienoimpia kuvauksia näistä eskatologisista, lopun ajassa ja iankaikkisuudessa koittavista pidoista on Vanhassa testamentissa, Jesajan kirjan luvussa 25.

Siionin vuorella Herra Sebaot

valmistaa pidot kaikille kansoille,

herkkuruokien aterian, valioviinien juhlan:

ydinrasvalla maustettuja herkkuja,

kypsiä, kirkkaaksi seestettyjä viinejä.

Tällä vuorella hän repäisee pois verhon,

verhon kaikkien kansojen yltä,

vaatteen joka on levitetty niiden ylle.

Kuolema on nielty ainiaaksi.

Herra Jumala pyyhkii kaikkien kasvoilta kyyneleet

ja vapauttaa kansansa alennuksesta ja häpeästä

kaikkialla maan päällä.

Näin on Herra puhunut.

Sinä päivänä sanotaan:

»Tämä on meidän Jumalamme!

Häneen me panimme toivomme,

ja hän pelasti meidät.

Tämä on Herra, häneen me kiinnitämme toivomme,

iloitkaamme ja riemuitkaamme! Hän pelastaa meidät.

Herran käsi suojaa tätä vuorta.»

Ei ole aivan varmaa ja selvää, miten profeetan ensimmäiset kuulijat ovat ymmärtäneet lupauksen. Luvataanko että juhlat koittavat sittenkin nyt tässä ajassa Jerusalemissa?

Mutta viimeistään kristityt ovat kuulleet Jesajan profetian lupauksena iankaikkisesta elämästä Jumalan kaupungissa. Ne pidot eivät ole vain yhden pienen valitun joukon juhlat, vaan sotajoukkojen Herra kutsuu juhliin kaikki kansat. Menu on juhlissa parasta Michelin-laatua, kuten kuulit.

Ja sitten tapahtuu apokalypsi, hunnun ja verhon poisrepäisy.

”Hän repäisee pois verhon,
verhon kaikkien kansojen yltä,
vaatteen joka on levitetty niiden ylle.”

Luulin aina ennen, että kyseessä on sama verho, josta Paavali puhuu (2. Kor. 3), siis peite, joka on sellaisten ihmisten silmillä, jotka eivät kykene näkemään Kristusta pelastajana. Mutta ihan vastikään eräs nimeltä mainitsematon VT:n professori opetti tosi hienosti, että kyse voi olla myös muusta.

Ihminenhän peittää kasvonsa ja silmänsä mustalla hunnulla ja tummilla aurinkolaseilla myös silloin, kun hän elää suruaikaa. Silloin kaikki hyvä näkyy sinulle harmaana, ellei jopa mustana.

Mutta taivaassa, suurissa juhlissa, Herra ottaa suruhunnun pois silmien edestä niin, että näemme kaikki värit, kirkkaat valot, sen mikä on todellisuus.

Juhlat jo nyt

Toisen adventin evankeliumiteksti on tosi hieno, jopa mystinen. On yö, pimeää ja talossa palavat valot, ilmassa on lähtemisen tuntu ja kaikki odottavat. Milloin talon herra tulee? Mitä hän tekee, jos hän tulee keskellä yötä? Myös tässä evankeliumitekstissä ollaan aterialla, mutta ei olekaan ihan selvää, mistä ateriasta on kyse. Varmaankin lopunajan taivaan juhla-ateriasta, koska pidot alkavat, kun Herra saapuu. Silti vertauksen nurinpäin kääntyneet roolit ja vaatimus siitä, että palvelijoiden tulee olla vaatteet päällä ja taskulamput käsissä, heti matkalle valmiina, viittaavat myös siihen, että talon isännän aterialla on yhteys matkalla oleviin ja vaelluksella tarvittaviin leirinuotioihin ja eväspysähdyksiin.

Ainakin on varmaa, että mystisessä kuvassa keskellä yötä päällysvaatteissa olevat matkalaiset muistuttavat exoduksesta, Jumalan kansan vapautumisesta Egyptin faraon orjuudesta.

Jollain tavalla taivaan juhla-ateriat ovat alkaneet jo täällä, tänään, keskellä sysimustaa yötä ja odotusta. Kastettu kristitty näkee ehtoollispöydässä kuin ovenraosta ohuen viiltävän valojuovan perille kirkkauteen. Herran ateria tänään on matkalla olevien juhla-ateria, taivaallisen juhlan alkupalapöytä. Kun kokoonnumme ehtoollispöytään, muistamme ja julistamme Herran kuolemaa, kunnes hän tulee kunniassaan. Näin ehtoollisenvietolla on eskatologinen, lopun aikaan kiinnittyvä merkitys.
Olemme täällä pitkän pöydän yhdessä päässä, kenties vielä suruharsot kasvoillamme, mutta silti jo tässä ja nyt osallisia enkelten leivästä, Karitsan pöydästä. Suuren ruokapöydän toinen pää on verhon takana, siellä missä pyhät, enkelit ja marttyyrit odottavat ja laulavat.

Vihollisteni silmien eteen

Adventtia viettävä kristikansa elää tällä hetkellä pelottavassa maailmassa, varjojen maailmassa. Kulkutaudit, luonnonmullistukset ja sodat ovat olleet oman elämänkaareni aikana välillä hyvin kaukaisia ja värittömiä historian asioita.

Yhtäkkiä ne ovatkin astuneet elämään todellisessa lihassaan ja karvassaan. Miten oikein selviämme? Mitä tehdä peloille ja huolelle? Millaiseen harsoon tulisi adventtia viettävän kristikansan kokoontua tänään ehtoolliselle? Kyyryssä peläten? Olkapäidensä taa vilkuillen? Sydän syrjällään ja selkä väärällään?

Kristitty kirjailija CS Lewis kertoo vastauksen meille uskomattoman hienolla ja salaperäisellä kuvallaan. Tarinassa Velho ja Leijona Lewis kertoo, miten pahan ja kuoleman vallassa oleva Narnian maa saa yhtäkkiä lupauksen Aslanin paluusta. Suuri Leijona, Merentakaisen Kuninkaan poika, on tulossa ikuisen talven ja pakkasen vankina olevaan Narniaan, jota hallitsee demonien jälkeläinen Valkea Velho. Kun lupaus Aslanin paluusta kiirii Narniassa, talven ote alkaa hellittää ja ikuinen talvi alkaa päättyä. Pimeyden ja kylmyyden loppumisen ensi merkki on, että Narniaan tulee joulu.

Silloin keskellä lumihankia ja pakkasta pieni joukko narnialaisia kokoontuu avotaivaan alle juhlimaan, syömään yhdessä ja nostamaan maljoja Aslanille ja vihdoin koittaneelle joululle. Vaikka itse Valkea Velho ajaa paikalle ja uhkailee ja kiroaa Aslanin ateriaa viettävät narnialaiset, nämä pystypäin ja pimeää uhmaten jatkavat juhlaansa.

Kristityn ei tarvitse odottaa pimeässä, peläten ja peiton alla. Tänäänkin kokoonnumme Herran aterialle kuin narnialaiset ja kuin Psalmi 23 kuvailee:

”Sinä katat minulle pöydän
vihollisteni silmien eteen.”

Mitä ovat nuo Daavidin psalmin kuvaamat viholliset, joiden eteen adventtiateriamme tänään katetaan? Hieno kuvaus siitä löytyy saksalaiselta joulunviettäjältä, joka kuvaa ehtoollista taistelijan evääksi, sissimuonaksi. Luther piirtää näin:

Jumalan Sana on kaikkivoipa, usko ja henki ovat uutteria ja levottomia, niiden täytyy aina toimia ja taistella. Jumalan Sana ei siis halua vastaansa vähäisiä, vaan kaikkein voimakkaimpia vihollisia, joiden voittamisesta se saa suuren kunnian.

Tällaisia vihollisia ovat toverukset liha, maailma, kuolema ja perkele, ja siksi Kristuksen nimi on Herra Sebaot, sotajoukkojen Jumala, joka käy aina sotaa ja taistelee meissä.

Hän antaa meille myös, ravinnoksi ruumiinsa ja verensä, [… ] ruoaksi, josta me, hänen soturinsa, saamme virvoitusta ja vahvistusta. Se on oikeastaan hänen armeijansa palkka ja eväs, jolla hän maksaa sotilailleen ja ruokkii heidät, kunnes he lopulta voittavat hänen kanssaan.

Se on hyvä raha, ihana, punainen kulta, puhtaan valkoinen hopea, kaunis leipä ja hyvä, makea viini, ja tätä kaikkea on niin runsaasti ja yllin kyllin, että tässä armeijassa on suorastaan ihana palvella.