Matkaleipä

Joh. 6:48–58

Lembas

Nuori englantilainen jalkaväensotilas kyyristelee juoksuhaudassa jossain Belgiassa tykistökeskityksen pauhussa ensimmäisessä maailmansodassa. On sunnuntaiaamu ja koska hänet on komennettu etulinjaan, hän ei vastoin normaaleja tapojaan pääse ehtoolliselle. Sotamies sulkee silmänsä ja kyyristyy alemmas juoksuhautaan ja alkaa hiljaa mielessään lukea ehtoollisjumalanpalveluksen liturgiaa alusta loppuun. Koska hän on roomalaiskatolinen, hän rukoilee messun mielessään hiljaa latinaksi.

Joinain muina viikkoina asiat ovat paremmin ja tuo 24-vuotias sotamies pääsee ripittäytymään ja sotilaspappi tulee vierailemaan joukkueen luona ja jakaa miehille ehtoollista. Kalenteriinsa ja päiväkirjaansa sotamies piirtää vähän erilaisia ristejä sen mukaan, onko päässyt ripittäytymään, onko saanut nauttia ehtoollista vai onko joutunut vain muistelemaan messun liturgian mielessään. Harvinaisin merkintä sotapäiväkirjassa on niiden sunnuntaiden kohdalla, joina hän on päässyt osallistumaan jumalanpalvelukseen ranskalaisessa kyläkirkossa jossain länsirintaman suunnalla.

Sotamies selviää sodan myllystä hengissä kuin ihmeen kaupalla ja hänet kotiutetaan juoksuhautakuumeessa englantilaiseen sotilassairaalaan. Hän pääsee vihdoin nuoren vaimonsa syliin, jonka kanssa hän on mennyt naimisiin vain muutamaa viikkoa ennen rintamalle joutumista. Pariskunta saa lapsia, yhteensä neljä, kolme poikaa ja yhden tytön. Vähän yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin tuo ensimmäisen maailmansodan veteraani joutuu lähettämään esikoispoikansa taas uuteen maailmaansotaan ja hän antaa neuvon: ”Rakas poikani, opettele ulkoa pyhän messun ehtoollisrukous, jotta voit vaikeissa paikoissa ja vaikeina aikoina saada lohtua edes siitä, että voit muistella ja siunata itseäsi Kristuksen ruumiin ja veren muistamisella.”

Lähellä eläkeikäänsä tuo sotaveteraani julkaisee epävarmoin ja levottomin mielin omituisen romaanin, jonka kustantaja on suostunut pitkin hampain julkaisemaan, oikeastaan sattuman oikusta, sillä kustantamon omistajan pieni poika on tykännyt romaanin tarinoista. Romaaninsa sivuille vanha sotaveteraani on kuvannut rakkautensa Herran ehtoolliseen niin, että kirjassa kuvattu hengenvaarallinen ja hirmuinen matka kuljetaan erityisen matkaleivän voimalla. Sen varassa pimeään nääntyvät kulkijat saavat uutta voimaa ja jaksavat perille saakka. Sotaveteraanin nimi on John Ronald Reuel Tolkien ja hänen romaaninsa nimen olet saattanut kuulla. Se on Taru Sormusten herrasta.

Viimeisenä päivänä minä herätän hänet

Tolkienille erityisen rakas oli juuri Johanneksen evankeliumin opetus Kristuksesta elämän leipänä, siis tämän pyhän evankeliumitekstin opetus, jossa Kristus kertoo, miten kuolema ei kohtaa niitä, joiden ravintona on Jumala itse. Tiedämme Tolkienin käyneen juuri Johanneksen evankeliumin kuudennesta luvusta väittelyä toisen kristityn fantasiakirjailijan, C.S. Lewisin kanssa. Lewisin ajatus ehtoollisesta oli sumeampi ja symbolisempi eikä hän voinut käsittää, miten ehtoollisaterialla muka todella syötäisiin Jeesuksen ruumista ja verta. Tolkien taas piti lujasti kiinni siitä, että leivässä ja viinissä Kristus itse on läsnä, todellisesti, hengellisesti. Kun Tolkien halusi tavata Vapahtajan, hän meni sunnuntaina kirkkoon ehtoolliselle.

Myös oma kirkkomme on tässä katolisen Tolkienin puolella. Ehtoollisateria ei ole vain symboli tai merkki, joka viittaisi muualle ja kauas tuonpuoleiseen todellisuuteen. Ehtoollisaterialla Kristus on todella läsnä ja hän tulee todelliseksi meidän keskellemme, leivässä, leivän kanssa, leivän alla. Sen tähden ehtoollisateriaa vietetään tässäkin kirkossa suurella kunnioituksella ja arvolla.

Seurakunta laulaa hoosiannan kirkkotilaan saapuvalle kuninkaalle. Pappi siunaa ehtoollisaineet Kristuksen käskyn mukaisin sanoin, kohottaa ne korkealle ja polvistuu kuninkaan edessä useamman kerran. Läpi lukkojen ja suljettujen ovien kirkkoon saapunut Herra toivottaa oman rauhansa meille ehtoollisrukouksen aikana ja saman rauhan toivotamme toinen toisillemme. Jumalan Karitsa on palvontahymni läsnäolevalle Kristukselle leivässä ja viinissä. Kun otat ehtoollispöydässä vastaan Herran ruumiin ja veren, voit käsilläsikin tehdä valtaistuimen kuninkaalle.

Myös ehtoollisaterian pöytärukous, Isä meidän-rukous, kätkee sisäänsä pienen salaisuuden: kun kristitty rukoilee että Isä antaisi hänelle ”jokapäiväisen leipämme”, Jeesuksen opettaman rukouksen sana ”jokapäiväinen” ei ole ollenkaan jokapäiväinen, tavallinen, vaan hyvin erikoinen sana Uudessa testamentissa (epiousios). Latinankieliset käännökset kääntävät sen joskus erikoisella sanalla (supersubstantialis), jonka voisi suomentaa sanalla ”yliolevainen”. Ja sellainen ehtoollisateria juuri on, elämän leipää, joka ylläpitää ja lahjoittaa yliolevaisen elämän, sellaisen elämän, joka ei kuihdu eikä katoa koskaan, ei edes kuoleman kynnyksellä.

Monet kristityt tahtovatkin tämän elämän viimeisenä ateriana nauttia juuri Herran pyhän ehtoollisen. Ystäväni kuoli muutama vuosi sitten ja saattohoidossa hän esitti toiveen: että saisi nauttia ehtoollisen joka päivä valmistautuessaan kuolemaan. Minäkin kävin hänen kanssaan nauttimassa tuollaisen jokapäiväisen ehtoollisen. Hetki oli hyvin puhutteleva. Häntä eivät enää ravinneet tämän maailman vehnäpullat, mutta Kristuksen todellinen ruumis ja veri saivat olla hänen vahvana matkaleipänään raskaalla ja hirmuisella matkalla. Sen varassa pimeään nääntyvä kulkija sai uutta voimaa ja jaksoi perille saakka.

Jokaisesta sanasta

Tuolla kirkon aulassa on Matti Rusaman kattama buffetherkkupöytä, josta kannattaa erityisesti paastonaikana santsata niin, että sapuskaa tippuu yli lautasen reunojen. Matin kirjapöydällä on myynnissä kirja, jota on tässä maassa myyty ja ostettu ja luettu ja ahmittu lehdet hiirenkorville, tuhansia ja tuhansia kappaleita sadan vuoden ajan. Kirja on Martti Lutherin raamatunopetuksista koottu Mannaa Jumalan lapsille. Jos kuuntelit tarkkaan Johanneksen evankeliumia, siinäkin puhuttiin mannasta, Israelin lasten leivästä, jota he söivät joka päivä raskaalla ja hirmuisella matkallaan luvattuun maahan. Tästä Johanneksen evankeliumin kohdasta on Lutherin manna saanut nimensä. Jumalan sanaa eli Raamattua ei tule kristityn nauttia vain kerran kuussa tai suurina kirkollisina juhlapäivinä tai silloin kun maassa käydään käräjiä jostain raamatunkohdasta vaan – joka päivä. Samoin kuin ehtoollinen, on Raamatun sana kristityn jokapäiväistä, yliolevaista leipää, joka antaa elämää, ruokkii ja pitää elossa täällä kyynelten ja ruusujen laaksossa. Ihminen ei elä rahasta eikä autoista eikä mökeistä eikä matkoista eikä veneistä, vaikka ahmisi niitä kauhistuttavat määrät. Ihminen elää jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee. Syö siis sanan leipää, lue Raamattua, ja tee se joka päivä, jotta pysyt elossa, matkassa mukana.

Haluan sanoa vielä yhden asian, vakavan asian saarnani lopuksi.

Suomi on kulkemassa muun läntisen maailman mukana tulevina vuosina ja vuosikymmeninä semmoiseen akanvirtaan, että emme ole koskaan nähneet. Kristinusko ja elävä Kristuksen ruumis on muuttamassa Euroopasta etelään ja täällä sivistyksen kehdoissa alkavat autioituvan maailman ajat. Kirkot tyhjenevät ja laudat lyödään luukuille, valot sammuvat Jumalan huoneista yksi kerrallaan. Elämän leivästä ja elävästä vedestä tulee harvinaista, eikä sitä olekaan jaossa enää joka paikassa, niin kuin silloin kun te vanhemmat isät ja äidit olitte nuoria. Tässä akanvirrassa riittää jonkin aikaa niitäkin helppoheikkejä, jotka myyvät leipänä pelkkiä kiviä tai jotain vielä pahempaa.

Siksi on tärkeää muistaa kaksi asiaa:

1. Toivoa ei saa menettää. Jeesuksen lupaukset ja Kristuksen totuus on voimassa yhä vielä ja aina vain. Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää. Muistan elävästi, kun olin nuori kesäteologi ja Lavian seurakunnan kirkkoherra Ilkka Perttula sanoi isospalaverissa myöhäisessä iltahetkessä: Lampaat eivät pysy koossa piikkilangan avulla. Ne tulee sinne, missä on leipää. Tällä hän tarkoitti sitä, että vain väärät paimenet yrittävät pakkovallalla ja uhkailuilla pakottaa ihmiset tulemaan ja menemään. Hyvä paimen, Herra Jeesus, päinvastoin houkuttaa hyvyydellään ja totuudellaan, oikealla ja aidolla leivällä. Toivoa ei saa menettää.
2. Toinen asia on määrätietoisuus. Jos myrsky on tulossa, silloin ei maata riippumatossa ja lipitellä ykkösolutta, vaan kuljetaan tontilla, käydään ovet ja ikkunat läpi, kiinnitetään tuulessa paukkuvat ja irtonaiset lujasti, hakataan polttopuita, kerätään raikasta vettä varastoon. Samoin tulee nyt kristittyjen olla määrätietoisia, toivossa vahvoja mutta ei toiveunien vallassa. Haluamme, että meidän lapsemme ja heidänkin lapsensa saavat tässä maassa asuessaan vielä kuulla Herrasta Jeesuksesta ja hänen sanastaan. Siksi nyt on määrätietoisesti rakennettava, korjattava ja rukoiltava.