MasterChef Wittenberg

Joh. 4:46–53

Kolmen ruokalajin uskonpuhdistuspäivällinen

Kun eilen kerroin iltamessun päätteeksi, että tervetuloa kirkkoon tänään, kun on Uskonpuhdistuksen muistopäivä, tein virheen. Olin urpo ja muistin väärin. Tosiasiassa Sudenpentujen kirkkokäsikirjassa lukeekin Reformaation päivä. Uskonpuhdistus on ymmärrettävää suomea, joka hyvin kertoo, mistä siinä Lutterin hommassa oli oikein kyse. Sisäsiistin diplomaattisessa ja kosmopoliittisessa maailmassa uskonpuhdistus onkin vaihtunut nyt reformatointiin ja sen sellaiseen hienouteen. Minä aion eteläpohjalaisena jatkaa puhumista uskonpuhuristuksesta.

Mutta toiseen korjaukseen nöyrryn. Tänään ei olekaan muistopäivä vaan ihan yksinkertaisesti nyt on uskonpuhdistuksen päivä. Eipä muistellakaan jotain hämärää tapausta satoja vuosia sitten ja viisastella vitriinin ääressä karttakepin kanssa, että ”kylläpä niin sangen kiintoisa tämä Martin Lutherin nominalistinen ansatsi”, vaan nyt maistellaan ihan real life tuoreita ja vastapuristettuja eväitä suoraan Wittenbergin suuresta pitopöydästä.

Jos uskonpuhdistuksen eväät eivät enää meitä ruoki, mihin muka tarvitsemme koko luterilaisuutta tai reformaation muistelemista? Turhaan me mitään 1700-luvun isoisoisoisoenojen vällyjä paljolla porulla pöyhimme, jos niiden villoja ei enää voi käyttää mihinkään. Mutta nytpä väitänkin, että sieltä Wittenbergin suuresta pöydästä on jäljellä vielä suuri määrä aivan iskemättömän mahtavia ja ravitsevia ruokia ja reseptejä, joilla saa vielä tänään ja huomennakin hengellisen mahansa täyteen. Hyvä ruoka, parempi mieli!

Jos ajattelette vaikka nyt niin, että millaisen menyyn Martti Lutteri kattaisi meille, jos hän olisi tänään tuolla keittiössä kokkina, tekemässä kolmen ruokalajin uskonpuhdistuspäivällisen, niin mitä olisi 1) alkuruuaksi, 2) pääruuaksi ja 3) mikä olisi Nachtisch, viimeinen ruokalaji.

Nämä kolme uskonpuhdistuksen reseptiä haluan siis tänään teille esitellä, reformaation päivän ruokalistaksi.

Jumalan sanan elävää ravintoa

Ensimmäiseksi nälkäisten ruokavieraiden eteen kannetaan alkuruoka, Vorspeise, ja se on ilman muuta elävä Jumalan sana. Lautasella ei siis ole mitään konservoitua hapansäilykettä, vaan elävää ravintoa. Siitä oikeastaan kertoo jo kauan ennen Wittenbergin kokkia myös apostoli Paavali, joka kuvaa evankeliumia Jumalan dynamiitiksi, väkeväksi voimaksi, joka saa aikaan sen, mitä varten se on lähetetty. Luther uskoi lapsellisen suoraan, että jos ja kun Jumalan sanaa julistetaan, se alkaa vaikuttaa ja saada aikaan kaikkea hyvää kirkossa ja kaupungin torilla. Jumalan sana ei ole siis jokin luettelo uskonnollisesta informaatiosta eikä mikään perinnekorjauskäsikirja, vaan se on sanan kaikissa merkityksissä elävää.

Jumalan sanan julistus saa aikaan ja synnyttää uutta elämää ihmisen sydämessä ja kirkossa.

Jumalan sanan opetuksen tulee olla suorasukaista ja lämmintä, ei kiertelevää, kaukaista ja kylmänkankeaa.

Tässä Luther eli niin kuin opetti. Ei tarvitse uuvuttavan monta riviä lukea uskonpuhdistajan tekstiä, niin huomaa, kuinka yksinkertaista, suoraa, helposti ymmärrettävää ja elämänläheistä on uskon ja autuuden asia.

Ajatellaan vaikka Raamatun kääntämistä. Luther ajoi vimmaisesti hanketta, jolla jokainen saksalainen saisi taas äidinkielellään kuulla sitä mitä Raamattu sanoo. Väliin ei tarvittu dosentteja, kaniikkeja, kardinaaleja tai paaveja, riitti, kunhan renki ja piika saisivat auf deutsch kuulla Jeesusta ja apostolia.

Kun Lutherin raamatunkäännös sai kritiikkiä, hän puolustautui remakasti sitä vastaan.

”Ei saa kysyä latinan kielen kirjaimilta, miten saksaa pitää puhua, kuten nämä [paavilaiset] aasit tekevät, vaan täytyy kysyä perheen äidiltä, kadulla leikkiviltä lapsilta, torilla liikkuvalta tavalliselta mieheltä ja kuunnella tarkkaan, miten he puhuvat, ja kääntää sen mukaan, niin silloin he ymmärtävät ja huomaavat, että heidän kanssaan puhutaan saksaa.”

(Luther, Lentokirjanen kääntämisestä)

Samoin uskonpuhdistajat halusivat, että jokaisessa saksalaisessa kodissa pienimmästä suurimpaan osataan omalla kielellä ääneen opettaa ja sanoa, mistä uskossa Jeesukseen on kyse. Niinpä Luther laati ihan pienen kirjan, joka piti opettaa kaikille.

Siinä kirjassa on kerrottu, mikä on Jumalan tahto sinun elämääsi eli Kymmenen käskyä. Kirjassa on kerrottu, miten valtavia asioita ja aarteita Jumala lahjoittaa sinulle eli uskontunnustus. Siinä kirjassa on kerrottu, miten Jumala pitää sinusta huolta ja kannattelee elämääsi eli kaste ja ehtoollinen. Siinä kirjassa on sanoitettu, miten jokaisen kristityn pitää omalla kielellään joka päivä rukoilla eli Isä meidän, Vater unser.

Kirjan nimi on Vähä katekismus ja se on olemassa siksi, että uskonpuhdistus luotti Jumalan elävään, ymmärrettävään, yksinkertaiseen sanaan.

Se sana ei ole ihmisten keksintöä eikä syntynyt ihmisten sydämessä vaan se on Jumalan omaa sanaa, jolla hän avaa meidän sydämemme näkemään ja uskomaan Jeesukseen omana Vapahtajanamme.

Se sana ei ole vaikeaa ymmärtää eikä monitulkintaista väänneltävissä olevaa sekasotkua vaan selkeää, ymmärrettävää ja elämänläheistä evankeliumin oppia.

Pääruoka: Uskonvanhurskaus

Näin olemme saaneet alkuruuan eteemme, Jumalan elävää sanaa, alive and kicking. Sitten on pääruuan vuoro. Olen aika varma, että jos Lutheri olisi tänään kokkina, hän ihan varmasti toisi isolla lautasella kuuman ja höyryävän annoksen kursailematonta uskonvanhurskautta à la Galatalaiskirje. Konstailemattoman ja reilun evankeliumin nälkä ja tarve ei ole kadonnut mihinkään, vaan yhä uudet kristityt sukupolvet pääsevät kamppailemaan hurskastelevan lain saarnan kourissa ja kipuilemaan, miten heidän täytyy sitä ja pitää tätä ja kuinka uskovan kristityn merkit ovat nämä ja nuo.

Uskonvanhurskaus on kuin mummon läskisoosi, mahdottoman yksinkertainen ja ruokaisa annos, mutta hirmu vaikea saada aitona ja kunnollisena lautaselle. Aina sen päälle truutataan sittenkin jokin hienolta ja tosi uskovaiselta kuulostava lisäaine. Mutta apostoli Paavalin ja Lutterin mielestä tämmöiset lisäaineet ovat anathema, kirottuja. Jeesuksen yhden ja ainoan evankeliumin lisäksi ja päälle ei tarvita mitään.

Mikä se evankeliumi siis oikein on? Se on se, että sinä pelastut pahuudesta, synnistä, kuolemasta ilman omia tekojasi ja ponnistelujasi, yksin armosta, vain uskosta, Kristuksen tähden. Ja sitten kun heti perään tivaat, että no miten kovaa ja aidosti ja kokonaisvaltaisesti minun pitää siis uskoa eli antaa itseni Jeesukselle, uskonpuhdistuksen pääkokki murahtaa: Usko ei ole mikään teko, usko on lahja.

Viikko sitten edesmennyt teologi ja pastori Teemu Kakkuri oli minusta hirmu taitava opettamaan, mistä tässä uskonpuhdistuksen pääruuassa on kysymys. Kakkurilla oli tosi tarkka vainu huomaamaan, missä lain saarna pukeutuu hurskauden kaapuun ja vie kauemmaksi Jeesuksen. Niin ei saa käydä, sillä Jeesus ei vaadi sinulta mitään, vaan antaa ihan kaiken ihan lahjaksi, jopa uskon:

Pimeään mennessäni usko oli suorittamista, jolla kannattelin Jumalaa. Jumala oli hirmuinen järjestelmä. Semmoinen kuin on suuri sekoitusmylly Pink Floydin elokuvassa The Wall. Olin hukannut nuoruuteni yksinkertaisen uskon ja kuormittanut sieluni herätysliikkeen systeemillä. Laki on läpipääsemätön musta suuri seinä, jolla on lopulta vain yksi sanoma: sinun täytyy!

Sinun täytyy herätä, havahtua, katua, särkyä, kääntyä, murtua, antautua, rukoilla, pyytää, siunata, eheytyä, kilvoitella, pyhittyä. Ja mikä hirveintä, sinun täytyy uskoa. Sinun.

Evankeliumi ei ole seinä, vaan elävä lähde, joka lupaa: sinä saat uskoa. Kun se jotain lupaa, se täyttää sen myös itse. Sinun ei tarvitse kannatella jumalasysteemiä, vaan sinä saat suojaksesi vahvat käsivarret, jotka kannattelevat.

Jumalahirviön sijasta aloin tavoitella evankeliumia. Edelleen minua hirvittää sellainen ylimalkainen marmatus, jonka mukaan armoa julistetaan liikaa ja liian kevyesti. Asia on päinvastoin. Armoa ei julisteta koskaan tarpeeksi. Mooseksella on julistajansa joka kadunkulmassa ja lakimiehiä on puhelinluettelo pullollaan. Mutta Kristuksella ei ole tarpeeksi julistajia. Paavalikin halusi hylätä puheen loiston ja viisauden ja tuntea vain Kristuksen, ja Hänet ristiinnaulittuna. Hän on meidän syntiemme sovitus, eikä vain meidän, vaan koko maailman. Se kuulosti hyvältä, koska maailmaan minäkin kuuluin. Minullakin on – jos ei enää uskoa – niin kuitenkin sovitus.

(Teemu Kakkuri, Kutsumus koetuksella)

Ajattele, jos olisikin niin, että sinun ei täydy, vaan että sinä saat levätä, sinut kannetaan. Se on uskonvanhurskaus, kuuma, ja höyryävä, konstailematon uskonpuhdistuksen pääruoka. Yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden.

Ristin teologia

Enää on jäljellä Nachtisch, kolmas ja viimeinen ruoka, jota en kehtaa sanoa jälkiruuaksi, koska jälkiruoka on aina jotain makeaa ja sievää ja sokerista. Wittenbergin kolmas ja viimeinen räätti ei ole makeaa ja sievää ja sokerista, vaan kaikkea muuta.

Kolmannella lautasella sinulle tarjotaan Ristin teologiaa.

Ristin teologialla Luther opetti, että tässä maailmassa Jumala kätkeytyy vastakohtiinsa. Jumalan voima tulee ilmi heikkoudessa. Jumalan viisaus on maailman silmissä etovaa hulluutta. Ja Jumalan kunnia loistaa täydellä terällä hulmuten kaikkein suurimmassa ja kauheimmassa häpeässä, verisessä ristinpuussa. Uskonpuhdistaja ajatteli, että siinä missä me ihmiset haluamme etsiä ja löytää Jumalan tosi korkealta ja kauniista ja hienoista asioista, Jumala teki juuri päinvastoin ja astui kaikkein alimpiin paikkoihin, missä hänen viittansa vereen kastui. Niinpä Jumalaa ei löydäkään huikaisevista korkeuksista, vaan alhaisuudesta, rujoudesta, Golgatan puiselta ristiltä, jolla riippuu kaikkein suurin syntinen, meidän syntiemme ja kipujemme ja sairautemme kantaja, Kristus Vapahtaja.

Tämän viimeisen uskonpuhdistuksen evään ja reseptin on minusta kaikkein parhaalla tavalla kertonut Jukka Leppilampi. Kuunnellaan Jukan kertomus. Sen nimi on Kolme puuta.

[Riina Halme, Joonas Holmén, Oiva Ristimäki: Kolme puuta]