Leipuri Pietari

1. Piet. 1:13–17

Adventtileipää

Rakkaat ystävät,

kristitylle joulun odotus ei ole kulutusjuhla vaan se on paaston aikaa. Paaston aikana tulee elää kohtuullisesti ja jopa niukasti, hiljaisestikin ja tietysti rukoillen joka päivä ja tutkia elävän Jumalan sanaa. Tänään saarnani auttaa sinua tuossa viimeisessä paaston tavassa. Otamme silmiemme eteen kuin tuoreen ja hyvänmakuisen mutta terveellisen leivän ja käymme maistamaan sitä pala palalta ja sitten odotamme, että se vaikuttaa. Leipä on leivottu Pietarin käsissä, todennäköisesti Roomassa vähän ennen Herran apostolin marttyyrikuolemaa. Kuulit tänään Pietarin kirjeen alusta muutaman kehotuksen ja kuvauksen kristityn elämästä. Niitä kehotuksia nyt tutkimme, yksi kerrallaan. Oletko valmis?

Ennen kuin käymme leipää maistamaan, haluan muistuttaa, miten ajankohtainen juuri Ensimmäinen Pietarin kirje on 2020-luvun suomalaisille kristityille. Kirje on kirjoitettu tilanteessa, jossa kristityt ovat vain aivan pieni vähemmistö, mutta heitä ei suoranaisesti ja tappavasti vielä vainota. Heidän puheitaan ja elämäntapaansa kyllä kummeksutaan ja siitä voidaan puhua vähän vinosti ja ehkä loukkaavasti. Koko Pietarin kirjeen villakoiran ydin voidaan kuvata vaikka näin:

”koetuksena toimiva kärsimys on Kristukselle ja hänen seuraajilleen tie pyhyyteen ja kirkkauteen.” (Jukka Thurén)

Jo tänään kuulluista muutamista sanoista ilmenee, että Pietari kutsuu Jeesuksen seuraajaa vähän vaikeaan tehtävään: tulisi olla samalla avoimesti ja pää pystyssä kristitty eli Kristuksen oma, ja samalla kuitenkin välttää aggressiivinen ja loukkaava asenne, jossa kaikki mahdolliset ja mahdottomat tilaisuudet päästä vainotuksi voisi hyödyntää. ”Kirje kehottaakin sekä sävyisyyteen ja pidättyvyyteen että rohkeampaan ja näkyvämpään uskon esillä pitämiseen ja erottautumiseen muiden elämäntavasta. Näin kirjeestä muodostuu samalla eräänlainen alkukirkon käsikirja siitä, miten toimia vainojen keskellä.” (Jukka Thurén)

Vyöttäytykää siis

Ensimmäinen pala leipää on kehotus: vyöttäytykää siis. Pietari oikeasti sanoo, että ”vyöttäkää mielenne, ajatuksenne, sydämenne”. Kyseessä on kielikuva, joka tarkoittaa valmiina olemista, sitä, että voi lähteä heti, kun pitää. Jos ajattelette vaikka heprealaisia Egyptissä viimeisenä yönään, niin he söivät juhla-ateriaa kodeissaan, mutta joka silmänräpäys valmiina astumaan ovesta ulos. Apostoli varoittaa siis lässähtämästä paikalleen niin, että ajattelee: nyt olen perillä, tässä on hyvä, tämä oli elämäni päämäärä. Kristitty ei ole perillä! Vielä ei olla kotona, kuten ehkä muistat tuomiosunnuntailta. Kielikuva tulee tilanteesta, jossa pidetään pitkiä ja löysiä vaatteita ja kun lähdetään kiireessä ulos ja töihin ja tien päälle, löysät liepeet ja helmat solmitaan ja sidotaan tällaisella vyönarulla kuin minulla. Muuten saattaa kompastua ylämäessä, eikö?

Suomalaisille tutumpi kuva voisi olla: pitäkää kengät jalassa ja takki päällä, kun olette kotonanne. Olkaa valmiit lähtöön. Pitäkää kirkkaana mielessä, että ette ole vielä perillä, vaan matkalla.

Olkaa raittiit

Seuraava kehotus on: olkaa raittiit. Sekin on kielikuva, koska apostoli Pietari ei tietenkään tarkoita, että viiniä ei saa juoda ollenkaan. Raamatussa ei sellaista ajatusta tunneta, vaikka kyllä varoitetaan juopottelusta ja humalassa vellomisesta. Tässä raittiina pysyminen on kuitenkin kielikuva: pitäkää mielenne ja sydämenne raittiina. Kristityn elämä ja sydän ei saisi siis olla näiden kahden kehotuksen valossa suomalaisille tuttu olotila eli kalsarikänni.

Mitä sydämen pysyminen raittiina sitten tarkoittaa? Sana on ollut aina vähän vaikea ymmärtää, samoin kuin 1-2 Tim käyttämä ”terveellinen” opetus ja elämä. Olet varmasti kuullut luonnehdintoja raittiista ja terveestä hengellisyydestä ja niiden vastakohdista, epäterveestä ja hmm ei-raittiista uskosta. Mutta mitä ne oikein tarkoittavat? Välillä tuntuu kuin sanat olisivat semmoinen vahanenä, jonka voi muotoilla aina niille muunlaisille ja ”väärässä oleville” kristityille. Joku liidunvalkea ja pölynkuiva koulumestarikristittyhän voisi hyvin pitää kaikkea tunteellista ja innostunutta ja punaposkista uskon ilmausta ”epäterveenä” uskonnollisuutena.

Mitä sinä ajattelet? Mitä on ”raitis” usko?

Ehkä kielikuva avautuu, kun ajattelemme humalaa. Humalassa ihminen toimii harkitsemattomasti, estottomasti, assosiatiivisesti. Raittiina ajattelu ja käytös on ennakoitavaa, loogista, selkeää. Voisiko Pietari opastaa kristittyä pitämään uskonsa tämmöisenä: selkeänä, jollain tavalla kirkkaana ja jopa älyllisesti ymmärrettävänä, ei sumeana ja arvaamattomana kuin humalaisen järjenjuoksu ja siksak-vaeltelu öisillä kaduilla?

Joka tapauksessa Pietari muistuttaa: uskonelämä ei saa muistuttaa kalsarikännejä, kotisohvalle luovuttamista, vaan cowboyn elämää, mustaa kahvia ja tölkkipapuja leirinuotiolla ja aamuvarhaisella taas tien päälle.

Siihen armoon

Pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä. Tätä jaetta ei tarvitse selittää, mutta se pitää panna nyt tarkkaan korvan taakse, jotta voimme sitten vetää sen sieltä vähän myöhemmin, kun joudumme pelottavan tuomarin eteen. Tässähän Pietari puhuu armosta, joka on vasta tulossa, ei siitä armosta, jonka kannella nyt tällä hetkellä kellumme kuin Nooa ja hänen perheensä. Ja käyhän tästä jakeesta selväksi myös se, miksi sekava ja nuokkuva uskonelämä ei ole järkevä tapa odottaa tulevaisuutta, sillä Jumalan valtakunta on tulossa kunniassaan.

Tietämättömyyden himot

 Entä seuraava rukiisen terävä leivänpala? Se maistui tältä: Olkaa kuuliaisia lapsia älkääkä taipuko noudattamaan himoja, joiden vallassa ennen, tietämättömyytenne aikana, elitte. Pietarin aramealainen tausta saattaa kuultaa läpi sanoista ”kuuliaisuuden lapset”, tekna hypakoees. Kristityn korvan tulee olla tarkkana Jumalan äänelle eli sanan opetuksille, sillä ne pitävät hänet elossa ja matkan päällä. Joskus on ehkä hyvä muistuttaa itseään siitä, mitä kuuliaisuus sanalle ja raamatullisuus tarkoittavat. Eivät ne välttämättä tarkoita sitä, että muistaa noudattaa kaikkia sääntöjä ja pelata lautapeliä oikein, vaan sitä, että muistaa säännöllisesti tulla syömään ja oppimaan ja maistamaan Jumalan sanojen hyvyyttä ja lupauksia. Tässä Pietarin kehotuksessa tietysti tarkoitetaan myös sitä, että Jumalan lapset elävät toisin ja eri tavalla kuin elivät ennen, kun eivät tunteneet Jumalaa.

”Tietämättömyyden himot” on jännittävä ilmaus. Himo-sanallahan on sellainen lihaisa ja maiskahtava kaiku ja ajattelemme ehkä sellaisia aika nälkäisiä ja aistillisia asioita kun puhutaan himoista – makeanhimo, ruuanhimo, tupakanhimo, seksinhimo jne. Mutta Pietari ei tässä ajattele, että himojen syy olisi liika aistien käyttö vaan mielen vika, tietämättömyys. Pakanat elävät niin kuin elävät, koska eivät tiedä eivätkä tunne elävää Jumalaa – että hän on luonut kaiken ja että hänellä on ihmisen elämää varten suuri ja kaunis tarkoitus ja että ihmisyys on onnellista vain Jumalan yhteydessä eikä niin, että etsitään onnea jäämällä koukkuun ihmistä alempiin asioihin.

Tulkaa pyhiksi

Niin kuin hän, joka teidät on kutsunut, on pyhä, niin tulkaa tekin pyhiksi kaikessa mitä teette. Jos ajattelet, että evankelisuus ja luterilaisuus on sitä, että olla möllötellään ja istutaan käsien päällä ja siemaillaan välillä armoa, niin Pietarin kirje ei sitten ole luterilainen. Kristittyä kutsutaan seuraamaan Kristusta myös niin, että seurataan ja imitoidaan hänen esimerkkiään. Elävän ja Kaikkivaltiaan, tuonpuoleisen Jumalan pyhyys on meille tuntematonta ja luoksepääsemätöntä. Mutta Jeesusta voimme kai seurata? Hänet Pietari kuvaa kirjeessään monessa asiassa esimerkiksi meille – myös siinä, miten tulee vastata niille, jotka kiusaavat ja ilkkuvat uskoasi. Varmasti tärkeitä Kristuksen seuraamisessa ovat myös ne kristityt, jotka on asetettu silmiemme eteen esikuviksi. Tällaisia esikuvia ovat vaikkapa uskonsa tähden kuolleet marttyyrit. Heidän sanansa ja tekonsa äärimmäisissä tilanteissa hiljentävät ja tekevät nöyriksi. Siksi luterilaisessa messussakin, tosin vähän varoen, muistetaan kaikkia pyhiä, niitä kristittyjä, jotka ovat ohjanneet ja opettaneet sanoillaan ja teoillaan näyttäneet, mitä tarkoittaa tulla pyhäksi, elää Kristuksen seuraajana, vaikka tulis mikä.

Rukoillessanne kutsutte Isäksi

Vielä on kaksi palaa Pietarin leipää jäljellä. Ensin Pietari muistuttaa meitä siitä, millä nimellä kutsumme Jumalaa, kun rukoilemme häntä, tänäänkin ehtoollispöytään tullessamme. Jos kerran te rukoillessanne kutsutte Isäksi häntä… Voi olla, että tässäkin pitää vähän ponnistella, jotta ymmärrämme apostolia. Hänhän sanoo samaan hengenvetoon kaksi asiaa, joita meidän on tosi vaikea yhdistää. Ensin Pietari muistuttaa, että viimeisellä tuomiolla meitä on vastassa Jumala, jota kutsumme turvallisella nimellä isä. Mikään kauhea sodanjumala tai Chthulhu-olento siellä ei meitä odota vaan Jeesuksen Kristuksen ja jokaisen Jumalan lapsen Isä on siellä kerran kutsumassa meitä nimeltä. Ja juuri siksi, muistuttaa Pietari, pitää tämä elämä elää aralla mielellä, ei röyhkeästi ja kuin lurjus helpon ja ilmaisen armon kustannuksella. Pietari yhdistää siis toisiinsa hyvän ja lempeän nimen Isästä ja aran pelon siitä, ettei viimeisenä päivänä vain kävisi huonosti.

Muukalaisuuden aika

On viimeisen leipäpalan aika. Keskeinen sana ja maku Pietarin koko kirjeessä on muukalaisuus. Kristitty on kuin armenialainen, joka aina kaipaa omaan kotimaahansa vuoristoon, lumihuippuja katsomaan, juomaan kirkkaista lähteistä ja kuuntelemaan paratiisin lintujen laulua. Tässä elämässä olemme aina muukalaisia, muualta tulleita ja muualle meneviä, immigrantteja, kotimaahan kaipaajia. Sellaisiksi matkantekijöiksi apostoli kuvaa meidät. Seuraamme Jeesusta, hiljaista kuningasta, mieli kirkkaana, kengät jalassa, aina valmiina vastaamaan kunnioittavasti, jos joku kysyy mihin toivomme perustuu.