Katolista leipää

Joh. 6:1–15

Hajallaan olevat

Kun Raamatun alkusivuilta asti ruvetaan kuvaamaan, mitä seurauksia on lankeemuksella ja synnillä, oletteko huomanneet, mikä on yksi aivan ilmeisimpiä ja keskeisimpiä synnin seurauksia?

Se on hajaannus, riita, etäisyys ihmisten välillä. Niin käy Aadamille ja Eevalle, Kainille ja Abelille ja lopulta Babelin tornin tavoitellessa Jumalan asemaa: koko ihmiskunta lyödään hajalle, hajaannukseen, epäilemään, kyräilemään, riitelemään, sotimaan keskenään. Ei ole ihme, että Perkeleen vanha nimikin on hajalleen heittäjä. Perkele haluaa sinun ajattelevan epäileviä, vieraannuttavia, eristäviä ajatuksia muista ihmisistä ja toisista kristityistä.

Kun Kristus syntyy ihmisenä tähän maailmaan, yksi hänen tehtävistään on tehdä yhdeksi, koota, korjata, tuoda yhteen hajallaan oleva ja toisistaan kaukana olevat ihmiset. Tämä on myös yksi leipäsunnuntain ruokkimisihmeen tarkoituksista. Kertomus sinänsä on kaunis ja se on helppo nähdä silmiensä edessä levollisena kuvana tai kauniina käsialana (Augustinus), mutta kun kysyt, mikä on ihmeen merkitys, mitä se puhuu ja opettaa sinulle, ehdotan, että ruokkimisihme kuvaa sitä ihmettä, joka tapahtuu, kun hyvä Vapahtaja kokoaa sotaisat, riitaisat, toisiaan vihaavat syntiset ihmiset samaan pöytään, sovintoon, syömään ja kulkemaan yhdessä kuin Israel erämaassa, matkalla yhteiseen ja yhteen kotiin.

Aterioinnin ja leivotun leivän katsominen yhteen kootun kirkon kuvana on vanha, hyvin vanha. Se esiintyy jo Apostolisten isien tekstissä Kahdentoista apostolin opetus (Didakhe) ja kuuluu näin:

”Samoin kuin tämä leipä oli siroteltuna hajalleen vuorille, mutta sitten koottiin ja tuli yhdeksi, samoin tulkoon kirkkosi kootuksi maan ääristä sinun valtakuntaasi.” (Did. 9, 4)

Didakhen leipärukous on ehtoollisopetusta. Ehtoollisaterialle kokoontuvien tulee tunnistaa aterialla hajaannuksesta kokoon tullut yksi Jumalan kansa, jota ruokkii yksi Herra, yksi Kristus. Samoinhan tänäänkin ehtoollisrukouksen sanoissa pyydämme:

”Yhdistä meidät häneen ja toisiimme. Auta meitä antamaan itsemme eläväksi uhriksi Kristuksessa, sinulle kiitokseksi ja kunniaksi.”

Tuskin kukaan voi ajatella nämä sanat kuullessaan, että niillä tarkoitetaan vain tänään tähän jumalanpalvelukseen tulleita TLK:n messuyhteisön jäseniä, ja muilla ja muualla olevilla kristityillä ei ole niin väliä? Kuinka rivoa olisikaan rukoilla, että ”Erota meidät hänestä ja toisistamme”. Sehän olisi diabolinen, perkeleellinen rukous.

Kristuksen omat eivät siis voi ajatella toisiaan vihollisina, eri joukkueisiin, eri seuroihin kuuluvina. Apostoli Paavali arvostelee kylmin ja viiltävin sanoin korinttilaisia tällaisesta ajattelusta, kun hän kirjoittaa:

”Minun on moitittava teitä siitä, että yhteiset kokoontumisenne ovat teille pikemmin vahingoksi kuin hyödyksi. Olen ensinnäkin kuullut, että teillä seurakunnan kokouksissa ilmenee hajaannusta (σχίσματα), ja osittain sen myös uskon. Täytyyhän teillä ollakin keskuudessanne ryhmäkuntia (αἱρέσεις), jotta nähtäisiin, ketkä teistä osoittautuvat luotettaviksi.” (1. Kor. 11:17–19)

Eikö ole vaikea kuvitella, että Johanneksen kuvaamassa ruokkimisihmeen tilanteessa nurmikkorinteellä lepäilevät perhekunnat kyräilisivät toisiaan, siirtyisivät kauemmas epämiellyttävistä porukoista, tönisivät muita ja kertoisivat omalle ryhmäkunnalleen kovaan ääneen, miten hyvin asiat onkaan tässä meidän porukassa ja miten kelvottomasti ja surkeasti asiat ovat viereisessä perheessä.

Puhun tällaisia tänään aika pitkästi, koska elämme nykyään maailmassa ja kristikunnassa, jossa on voimakas kiusaus siirtyä erilleen oman joukon kesken, paremmille ja vihreämmille laitumille, pois siitä kirkosta ja perheestä, johon on saanut kasteen ja kutsun kuulua Kristukselle. Kirkon ykseydestä ja katolisuudesta puhuminen ja opettaminen ei ole mitään fantasioivaa ”kirkkoromantiikkaa”, vaan karkean jykevä raamatullinen perustotuus. Kirkon ykseys ja katolisuus ei ole jokin Platonin ideamaailman tavoite, vaan se tapahtuu ja sen tulee tapahtua todella yksittäisten kristittyjen ja seurakuntien elämässä. Paavalin Korinttilaiskirjeen varoituksen sanoissa puhutaan kreikassa skismasta ja heresiasta, hajaannuksesta ja ryhmäkunnista. Sellaisia varo! Sellaisiin älä osallistu!

Joku on ehkä kuullut, että tänä vuonna eletään Nikean uskontunnustuksen juhlavuotta. Muistatko millaisin sanoin credossa kuvataan Jumalan lasten yhteisöä eli kirkkoa?

Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon.

Jyhkeitä ja komeita sanoja eli kirkon tuntomerkkejä, eikös vain! Tuo kolmas on suomeksi vähän hassu, sillä oikeasti sanan ”yhteinen” alla lukee ”katolinen”. Se on vaikea sana, ja kun se pitää kai jotenkin kääntää, niin kai ”yhteinenkin” joskus paremman puutteessa käy. Nikean tunnustuksessa katolinen kirkko ei tietenkään tarkoita Rooman kirkkoa, eli roomalaiskatolista kirkkoa, vaan jotain enemmän ja suurempaa.
Katolinen kirkko tarkoittaa kokonaista, kaikkialla olevaa kirkkoa, kaiken kattavaa kirkkoa, siis ihan kaikkia Jeesuksen omiksi kastettuja ja uskovia kristittyjä, jotka tällä hetkellä elävät koko maailmassa. Eikä tässä vielä kaikki. Katoliseen kirkkoon, kokonaiseen kirkkoon, kuuluvat myös ne kristityt, jotka joskus ovat eläneet tällä vehreällä pallolla, oikoumenessa, asutussa maailmassa. Kuulut siis samaan katoliseen, kokonaisvaltaiseen kirkkoon kuin apostoli Paavali, pyhä Augustinus, pyhä Hieronymus, Martin Luther, äiti Teresa, Dietrich Bonhoeffer, jne jne.

Kenenkään ei nyt tarvitse olla niin viisas, että alkaa opettaa, miten tämä tämmöinen katolisuus ei näytä oikein kunnolla tällä hetkellä toteutuvan, kun on olemassa kaikenlaisia rappiokirkkoja ja hiippakuntia tässä maailmassa. Olennaista onkin se, että kirkon katolisuus on kaikkia kristittyjä sitova uskonkohta. Missä ikinä tapaat kastetun ja Jeesuksen nimeä tunnustavan kristityn, törmäät katoliseen kirkkoon, siihen, mihin sinäkin kuulut. Eikä sinulla ole lupa tehdä mitään, mikä särkee tuota kirkkoa entistäkin enemmän.

Hajaannus eli skisma on perkeleen kiusaus.
Vastusta sitä uskossa lujana.

Ruokkimisihme päättyy Johanneksen kertomaan pikku yksityiskohtaan: ”Viidestä ohraleivästä kertyi vielä kaksitoista täyttä korillista palasia, jotka olivat jääneet syömättä.” Johannekselle ovat numerot tärkeitä. Mitä ajattelet sen tarkoittavan, että täysinäisiä koreja on tasan kaksitoista? Tätä voit tänään mietiskellä kotiin kulkiessasi!

Rehevä nurmi

Tämän päivän ruokkimisihmeen kuvauksessa on kaunis sana, joka ei taida olla sattumaa, kun kyseessä on evankelista Johannes. Jeesus pyytää ihmisiä asettumaan syömään ”rehevälle nurmikolle”. On siis kevätaika, pääsiäisjuhlaa odotellaan. Nurmi ja niitty on vihreä, rehevä, ruokaisa ja runsas. Tällainen Kristus sinulla on. Hän ei ajattele, että sinut pitäisi viedä olemaan johonkin ahtaaseen, rumaan loukkoon, jossa ei voi levätä eikä hengittää eikä olla turvassa. Ruokkimisihmeen paikka, pehmeä ja runsas ruohikko on tietysti tiukasti kiinni Vanhan testamentin ankkureissa, tutussa paimenpsalmissa, jossa hyvä paimen vie lepäämään vihreille niityille, mutta varmasti myös Hesekielin kauniissa profetiassa, sehän kuuluu näin:

”Näin sanoo Herra Jumala: Minä etsin itse lampaani ja pidän niistä huolen. Niin kuin paimen pitää huolta lampaistaan, kun ne ovat hajaantuneet hänen ympäriltään, niin minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet. (…)  Vehmailla niityillä minä niitä kaitsen, niiden laidun on Israelin korkeilla vuorilla. Siellä, vehreillä kedoilla, ne saavat levätä, ne saavat käyskennellä Israelin vuorten rehevillä laidunmailla. Minä kaitsen itse lampaitani ja vien itse ne lepäämään – näin sanoo Herra Jumala. Minä etsin eksyneen ja tuon takaisin laumasta harhautuneen, minä sidon murtuneen jalan, minä hoivaan uupunutta, ja vahvat ja lihavat minä pidän kurissa. Minä kaitsen laumaani niin kuin sitä tulee kaita.” (Hes. 34)

Leipäsunnuntain ruokkimisihme kaikissa evankeliumeissa kuvaa ja lahjoittaa Jumalan avokätisenä, ihmisrakkaana Herrana. Hänen seurassaan on hyvä olla. Hän ei kitsaasti mittaile armoaan ja hyvyyttään, vaan antaa sitä sinulle tänäänkin paljon, jopa enemmän kuin tarvitset ja ansaitset. Herra on sinun paimenesi, ei sinulta mitään puutu. Herra on myös sinun seurakuntasi ja kirkkosi paimen, ei kai siltäkään silloin mitään puutu?

Vuorelle yksin

Evankeliumiteksti ja tämä saarna päättyy Johanneksen tyyliin pieneen ja silti suureen lauseeseen. Ruokittuaan ja siunattuaan ihmiset Jeesus vetäytyy vuorelle. Vuoren nimeä ei kerrota. Muistatko kenen tai keiden kanssa hän kulkee vuorelle?

Hän meni sinne yksin.

Paastonaikana on hyvä tarkkaan seurata Jeesuksen kulkua ja matkaa Jerusalemiin, viimeisille pääsiäisjuhlille. Voit tulla mukaan palmusunnuntaina tänne TLK:lle koko viikonlopuksi tällaiselle yhteiselle vaellukselle. Mutta sitten, perjantaina, kun Jeesus vedetään ja nostetaan kukkulalle, hän menee sinne – yksin.

On siis olemassa yksi paikka, jonne Kristus joutuu menemään yksin, vailla seuraa. Se paikka on vuorella, viimeisessä yksinäisyydessä, Isän hylkäämänä, koko maailman syntien ja kärsimyksen kantajana.

Sen kuorman Kuningas kantaa yksin, ja kokonaan. Aivan kaikki synnit, aivan kaiken syyllisyyden, aivan kaiken sen, mikä on rikki.

Johannes päättää tänään lohdullisella sanalla: koska Kristus kulkee yksin ristille, kuoleman vuoren huipulle, sinun ei tarvitse sinne mennä.