Herra on kuningas

Psalmi 97

**

Kuka on kuningas?

Tänä sunnuntaina kirkastussunnuntain Psalmi 97 on oikein osuvasti yksi Psalmien kirjan valtaistuinpsalmeista. Näitä Herra on kuningas! -psalmeja ovat tämän päivän psalmin lisäksi myös Ps 93, 96, 98 ja 99. Niitä on varmaankin laulettu Jerusalemin temppelissä osana temppelin juhlaa, jossa on ylistetty ja kiitetty Israelin Jumalaa, kaikkein suurinta ja korkeinta Jumalaa, joka on oikeasti kaikkien jumalien jumala ja kaikkien herrojen herra. Psalmi 97 kannattaa taas tänä pyhänä lukea ja tutkia sensuroimattomana eli kokonaisena, leikkelemättä sieltä yhtään rumia ja loukkaavia jakeita, jotta voi ymmärtää sen viestin terävänä ja suorana ja lantraamattomana. Psalmi 97 vie meidät nimittäin suoraan asiaan: Kuka on oikea Jumala? Ketä kannattaa palvella? Kuka on palvonnan arvoinen kuningas? Vastaus tulee välittömästi ja heti psalmin alussa ilman mitään sen kummempia alkupaloja tai esipuheita: Herra on kuningas!

Herra on tietysti Israelin Jumala, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, joka ilmoitti Moosekselle oman erisnimensä, JHWH, Minä-olen-se-joka-olen, ja jonka nimi oli niin korkea ja pyhä, että sen sijaan sanottiin placeholder, eli ”Herra”, siis Jumala, joka on oikeasti Jumala, kuningas, joka hallitsee ja on koko maailman ja maailmankaikkeuden kuningas, jonka vallassa ovat luonto, historia, ja kaikkien ihmisten elämä, joka oli, joka on ja joka tuleva on.
Kun Psalmi sanoo: ”Herra on kuningas!”, se tarkoittaa, että Herra Jumala ansaitsee kaiken meidän huomiomme, palvontamme ja kiitoksemme. Ja kun Psalmi sanoo: ”Herra on kuningas!”, se sanoo myös, että mikään eikä kukaan muu ei ole kuningas. Psalmissa 97 todetaan halveksivasti, että totta kai monet ihmiset kumartelevat kaiken maailman ideoita ja pyhyyksiä ja henkiä ja jumalia:

Häpeän saavat kuvien palvojat,
turhaan he kerskuvat kivijumalillaan.
Herran edessä kumartuvat maahan kaikki jumalat.

Mutta nämä tällaiset jumalat ja kuninkaat ovat voimattomia vätyksiä, eivät mitään kunnon kuninkaita, vaan pikkujumalia (elilim), jumalantekeleitä, kuvatuksia, typeriä nukkeja, jotka eivät oikeasti pidä vallassaan mitään eivätkä ketään.

Psalmi 97 muistuttaa siis sinua: Pidä varasi, ketä kumarrat. Mieti, mitä kunnioitat. Varo, ketä palvot. Katso tarkkaan, ketä pelkäät. Ihmisiä ei kannata. Omaisuutta ei kannata. Kuuluisuutta ei kannata. Demoneita ja tyhjiä henkivaltoja ei kannata. Ne eivät ole kuninkaita. Ne eivät ole tehneet tätä maailmaa. Ne eivät voi sinua pelastaa.

Luomakunta on Jumalan

Kaikissa Herra on kuningas! -psalmeissa on keskeistä se, että psalmin räyhäkäs rokkenroll tönii kaikkia Jumalan omia ulkoilmaan, ulkomaailmaan, pois omien pikku ajatusten komeroista, pois netflixin mikroaterioiden ääreltä, pois muovin ja turvallisesti laminoitujen asuinneliöiden sisältä mahtavan majesteetin maailmaan, jossa auringot roihuavat yötaivaalla, planeetat jyrisevät radoillaan, miljoonat dinosaurusten pojat ja tyttäret virtaavat tuulien tuiverruksessa etelästä pohjoiseen ja takaisin taas, missä pienimmätkin olennot kuiskaten huutavat: ”Herra on kuningas!”

Tämä maailma on Jumalan tekemä.
Tämä luomakunta on Herran omaisuutta.

Kun seuraavan kerran nyrpistät nenääsi sinua ärsyttävän luontokappaleen edessä, ja suunnittelet, miten tuonkin riesan saisi tapettua, asfaltoitua, kelmutettua, myrkytettyä, ammuttua, likvidoitua, mieti uudestaan. Kaikki liikkuvat, elävät, syntyvät ja kuolevat olennot, kaikki elämä tässä maailmassa on lähtöisin Herran kädestä, ja se on saanut syntynsä Jumalan suuresta Tulkoon! -kutsusta. Kun kristittynä kumarrat täällä kirkossa Jumalaa, kumarrat ihan oikeaa, todellista Jumalaa, joka ei ole mikään käsite, tai jokin fiksu idea, vaan sellaista voimaa ja sellaista valtaa, joka on tehnyt koko tuon ulkona sädehtivän maailman, kaiken mitä siinä on.

Luonto ja luontokappaleet eivät siis ole jotain tavaraa, älytöntä raaka-ainetta, joka sinun pitäisi siivota tai parantaa paremmaksi, vaan ne ovat Herran ylistyslaulu. Jos et usko minua, usko silti Psalmeja. Jos et usko pastoria, usko silti Jumalan sanaa:

Ylistäkää Herraa, te jotka olette maan päällä,
ylistäkää, syvyydet ja meren pedot!

Ylistäkää, tuli ja rakeet, lumi ja usva,
ylistä, myrskytuuli, hänen käskyläisensä!

Ylistäkää, vuoret ja kukkulat,
hedelmäpuut ja setrit,
villipedot ja karja,
maan matelijat ja taivaan linnut!

(Ps 148)

Riemuitkaa! Laulakaa!

Psalmeissa yleensä ja myös tänään erityisesti Psalmissa 97 on muuten semmoinen riemastuttava piirre, että kun ne ohjaavat rukoilijaa, sinua ja minua, kiittämään, niin siinä kehotuksessa ei harjoiteta mitään skandinaavista minimalismia tai englantilaisia understatementeja. Ylistämistä ja kiittämistä ja riemuitsemista annostellaan ja ammennetaan kahmalokaupalla, sammioittain, eikä pikkusievästi pipeteillä ja teelusikoilla. Kun Psalmeissa huudetaan ylistystä ja kunniaa, se tehdään nupit kaakossa, korkealta ja kovaa, rokataan ja mokataan. Jos luet tämän päivän psalmin selityksen Antti Laaton maanmainiosta Vanhan testamentin selitysraamattu -kirjasta, siellä todetaan yksiselitteisesti näin: ”heprean verbiin liittyy usein riemukasta huutoa ja kovaäänistä laulua.”

Mutta todellisuudessa psalmin tarkoittamasta ilosta ja riemusta saa paremman käsityksen, kun katselee jalkapallopelejä. Eikö olisi aika luonnotonta, että Espanjan Dani Olmo tai nuori Lamin Yamal tekevät huippupelissä maalin ja kävelisivät sitten rauhassa keskiympyrään ilmeittä ja eleittä? Olisi minusta. Kun jalkapalloilija tekee maalin, hän hyppää kolme metriä ilmaan, huutaa ja tuulettaa, tekee voltteja, tanssii Herran edessä. Ja kyse on kuitenkin vain siitä, että kaveri sai potkaistua jonkun typerän nahkapallon verkolla vuorattuun häkkiin. Ajattele kuinka paljon enemmän Jumalan omalla on aihetta tuuletukseen, ilakointiin, remuun ja riemakointiin: Herra on Kuningas! Hän on pelastanut minut! Olen hänen lapsensa!

Jylinä, salamat, kirkkaus ja Kristus

Psalmi 97 on tänään täynnä räminää, jyskettä, jylinää ja räiskettä.

Pilvi ja pimeys ympäröi häntä,
hänen istuintaan kannattavat vanhurskaus ja oikeus.

Tuli kulkee hänen edellään
ja polttaa hänen vihollisensa viimeistä myöten.

Hänen salamansa valaisevat maanpiirin,
maa näkee ne ja vapisee.

Vuoret sulavat kuin vaha Herran edessä,
maailman hallitsijan edessä.

Jumalan syvimmän syvyyden ja kuumimman ytimen ympärillä on siis pelottava, kauhistava muuri tuhoa ja meteliä. Emme voi tulla hänen eteensä, hänen läsnäolonsa piiriin takki auki ja löysin rantein, sillä me olemme katoavia, kuin tomua, ja me olemme pimeyttä, rikkinäisyyttä, syntiä. Millaisen Jumalan löydämmekään myrskyn keskeltä, pilven sisältä, jylinän keskuksesta?

Sen kertoo meille tänään evankelista Luukas, joka vei meidät lyhyessä kuvauksessaan ylös vuorelle, tapaamaan Herraa, siis maailmankaikkeuden kuningasta, häntä, jonka nimi on JHWH, ”minä olen se joka olen”. Siellä vuorella, apostolien edessä hän on, ja hänen nimensä Jeesus, Vapahtaja. Hän ei ole peljättävä ja suuri, vaan hiljainen ja nöyrä. Hän ei huuda eikä jylise, vaan ottaa sinua lempeästi kädestä. Hän ei heitä sinua pois, vaan tahtoo kulkea kanssasi, vaikka pelkäät, vaikka olet arka, vaikka et onnistunut. Hän on Jumalan kirkkauden koko kuva, ei tuhon suunnitelma, vaan rauhan, eikä hän ole tullut sinua tuhoamaan, vaan armahtamaan. Kun kohta lausut uskontunnustuksessa uskovasi Jeesukseen Kristukseen, meidän Herraamme, se muistuttaa sydäntäsi siitä, että Jumala astui pyhyydestään ja korkeudestaan kerran tänne, sinun kaltaiseksesi, sinun vierellesi, jotta voisi viedä sinut juhlaan korkeaan, iankaikkisen valtaistuimen eteen.