Ei kysellyt, ei syytellyt

On olemassa sellaisia Raamatun sanoja, jotka ovat tuttuja syvästä lapsuudesta asti ja aivan kuin kädessä sileäksi kuluneita, ja silti niissä on jotain selittämätöntä ja aina yhä uudelleen outoa ja uutta. Tällainen Raamatun sana on minulle itselleni ollut aina tämän sunnuntain psalmiteksti, joka on tänään saarnatekstini. Voit kuunnella sen istuen, jos lupaat, että kuuntelet sen keskittyen ja niin, että jos lapsi kysyisi sinulta, mitä tuo laulu tarkoittaa, osaisit selittää sen hänelle.

Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.
Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen,
siellä saan levätä.
Hän virvoittaa minun sieluni,
hän ohjaa minua oikeaa tietä nimensä kunnian tähden.
Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa,
en pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani.
Sinä suojelet minua kädelläsi,
johdatat paimensauvallasi.
Sinä katat minulle pöydän
vihollisteni silmien eteen.
Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä,
ja minun maljani on ylitsevuotavainen.
Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut
kaikkina elämäni päivinä,
ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

Ps 23

Herra on minun paimeneni

Monet tänään kuullut metaforat ja vertaukset paimenesta, paimenista ja lampaista palautuvat Vanhan testamentin lähdeteksteihin, joissa niitä käytetäänkin usein. Yksi keskeisin paimenkuvaa käyttävä kohta on kaikille tuttu, kaunis, mutta ei silti lapsellinen eikä imelä Psalmi 23. Sen otsikko on selvä, mutta sitä kuuluu harvoin painotettavan niin kuin sen voisi painottaa. Vanhassa testamentissa käy ilmi, että aivan tavallinen ilmaus puhua jonkin valtakunnan päämiehestä tai kansan johtohahmosta on nimittää tätä paimeneksi.
Näin Suomen kansan paimen olisi tasavallan presidentti, Ukrainan kansan paimen taas Volodymyr Zelenskyi jne. Tänäkin päivänä tiedämme, että on olemassa huonoja ja jopa rikollisia paimenia. Hesekielin kirjan luku 34 kuvaa pitkään ja hartaasti, mitä tapahtuu, kun kansan johtajat eli paimenet hoitavat tehtävänsä huonosti ja väärin. Silloin paimenen tehtävän, kansan johtajan tehtävän, joutuu ottamaan harteilleen – Herra itse. Näin Psalmi 23: kin alkaa, aavistuksen vallankumouksellisella ja maailmanvastaisella tavalla. ”Te muut voitte seurata, mitä johtajia ja kuninkaita ja päälliköitä haluatte, mutta Herra on minun paimeneni.” Kun psalmi on vielä kaiken lisäksi Daavidin psalmi, kuningas tunnustaa, että hänelläkin on johtajansa, paimenensa, ja se on Herra, Israelin Jumala. Psalmin alkusanat voi siis painottaa kahdella hyvällä tavalla näin:

Herra on minun paimeneni.

Tai:

Herra on minun paimeneni.

Jumalan huvipuisto

Psalmin alkurivit ovat hyvin valoisat ja lohdulliset. Rukoilijan paimenena Herra vie tätä paikkoihin, joissa on hyvä olla ja joissa on onnellista. Psalmilaulajalta ei puutu mitään, ja hän saa osakseen lepoa ja virkistystä. Kuva Herrasta ja Jumalasta on siis lohduttava, pysäyttävän ja yksiselitteisen lohduttava. Haluan, että kuulet tämän psalmin sanan oikein kunnolla, etkä hyppää sen yli. Psalmi ei nimittäin esitä Jumalaa tässä tarkkana tuomarina, joka syyttää ja punnitsee ja vaatii sinulta vihaisena kaikkea mitä ikinä keksit hänen vaativan. Psalmi kuvaa Jumalan lempeänä paimenena, jonka ajatuksena on pitää huolta siitä, että saat lepoa, virvoitusta ja hyvää hoitoa häntä seuratessasi.

Olen miettinyt, kuinka usein me ihmiset toimimme nurinkurisella tavalla. Jos meillä on joku läheinen, vaikka oma lapsi, me haluamme hänelle kaikkea hyvää, mutta osoitamme sen niin, vaadimme häneltä jatkuvasti paljon ja hellittämättömästi – sehän koituu vain hänen parhaakseen. Tai jos haluamme vakuuttaa jonkun kristinuskon totuudesta, olemme hyvin ankaria, totisia, syvällisiä, vaativia. Rima on korkealla, ja jos ei hyppy onnistu, katseemme kertoo kaiken.

En ole sydämen körttinä mikään kaikkein innokkain Siionin kanteleen hilirimpsis-laulujen suosittelija, mutta yhdessä asiassa Siikkari on kyllä ykkönen: nimittäin siinä, miten välittömästi ja jopa röyhkeästi sen lauluissa puhutaan Jeesuksesta aivan uskomattoman armollisena ja lempeänä Vapahtajana. Yksi näistä kaikkein sydäntäsärkevimmistä Jeesuksen kuvista on Siikkarin kertoma tarina Psalmista 23.

Kuvittelepa nyt tilanne, jossa oma poikasi tai tyttäresi törttöilisi oikein raskaimman päälle. Kuvittele lapsesi ryssimään koulussa oikein kunnolla. Kuvittele hänet tekemään sellaista pahaa, mikä hävettäisi sinua itseäsikin. Enkö silloin istuttaisi lasta alas, tivaisi, kuulustelisi, vaatisi selitystä, tilintekoa. ”Mikä sai sinut tekemään sellaista!? Etkö ajatellut yhtään mitään? Miksi sinä teit sen, miksi?!”

 Jos ajattelet nyt, millaisin silmin ja sanoin Taivaallinen Isäsi availee sinun oman elämäsi lehtiä, aikoja ja päiviä, eikö hänellä olisi paljon suurempi syy istuttaa jokaista meistä alas ja myötähäpeän punassa kysyä ja tivata: ”Mikä sai sinut tekemään sellaista!? Etkö ajatellut yhtään mitään? Miksi sinä teit sen, miksi?!”

Kuinka nyt Siionin kannel sitten kuvaa tilanteen, jossa Herra kaappaa ryssineen lampaan kainaloonsa turhilta, typeriltä ja vaarallisilta teiltään? Yksi parhaista koko Siionin kanteleen säkeistöistä löytyy SK 199:4-5

Näin synnin kourissa minut näki ja armahti / Jeesus, hän lempeä paimeneni, ja pelasti. / Hän löysi lampaansa kärsivän / ja kaatoi tuon pedon hirveän.
Iloiten nosti hän olallensa, ei kysellyt / vaan kantoi kotiinsa helmassansa, ei syytellyt. / Vei minut vihreille niityille / ja virvoittaville vesille.

Ajattele oikein tarkasti näitä laulun sanoja. Ne tavoittavat tosi hyvin sen, mikä on Psalmi 23:n keskeinen lohdutus. Jumala ei lyö, ei syytä, ei edes kysele, silloin kun pelastaa rakkaansa turvaan. On merkillistä, kuinka me niin usein maalaamme Jeesuksen toisille ihmisille synkkänä, totisena, vaativana tuomarina, kun hän todellisuudessa on lempeä Jumala, joka haluaa sinulle hyvää.

Martti Luther osaa Siionin kanteleen lisäksi olla joskus hyvä avaamaan tätä. Selittäessään, mitä psalmin sana vihreästä niitystä tarkoittaa, Luther oikein piehtaroi siinä, kuinka ihmisen on hyvä ja onnellinen olla Jumalan hoidossa. Kuunteles:

Profeetta kutsuu Jumalan kansaa eli pyhää, kristillistä seurakuntaa vihreäksi laitumeksi, sillä se on Jumalan huvipuisto. Ruokana eli ruohona siellä on Jumalan sana, joka vahvistaa ja virvoittaa omattunnot. Tälle vihreälle laitumelle kokoaa Herra Jumalamme lampaansa, ruokkii niitä oivallisella ruoholla, ja virvoittaa niitä raikkaalla vedellä. Hän jättää pyhälle, kristilliselle seurakunnalle paimenviran, uskoo ja antaa sille pyhän evankeliumin ja sakramentit hänen lampaittensa ruokkimista ja hoitamista varten, jotta ne saisivat runsaasti opetusta, lohdutusta, vahvistusta, suojaa kaikkea pahaa vastaan j.n.e. Mutta ne, jotka saarnaavat Mooseksen lakia tai ihmiskäskyjä, eivät kaitse lampaita vihreällä laitumella, vaan erämaassa, jossa ne menehtyvät, ja johdattavat ne kelvottomille, haiseville vesille, josta ne sairastuvat ja kuolevat.

Jumalan huvipuisto! Kun tulet seurakuntaan, et siis tule kuntosalille, missä rääkkäät ja piiskaat itseäsi. Kun tulet seurakuntaan, et tule kouluun, missä sinun pitää saada mahdollisimman hyviä numeroita, jotta pääsisit luokalta. Kun tulet seurakuntaan, tulet Jumalan huvipuistoon, missä saat olla onnellinen, saat levätä, saat virkistyä, koska sinun paimenesi on Herra.

Kuoleman Varjon Laakso

Psalmi 23 ei ole kuitenkaan lapsellinen psalmi, jonka vihreät niityt olisivat jotain falskeja teletappimaisemia. Kohta kun laulaja on laulanut silmien eteen korkeat ja rikkumattoman pinnan vuorilammet, hän kuljettaa kuulijan alas, hämärään, pimeneville poluille, lopuksi jopa sankkaan, käsinkosketeltavaan pimeyteen, jossa pakokauhu uhkaa ja ahdistus kuristaa kurkun. Suomalaiset ovat oppineet lukemaan yksinkertaisesti raskaiden ja pelottavien elämänvaiheiden kuvan näin:

vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa

Mutta olet ehkä oppinut tuntemaan hienoisesti toisenlaisen tavan kääntää tuo vavahduttava kuva. Jaakko-kuninkaan Raamattu sanoo arkaaisella englannilla hienosti näin:

though I walk through the valley of the shadow of death, I will fear no evil: for thou art with me; thy rod and thy staff they comfort me.

Siis: vaikka minä kulkisin kuoleman varjon laaksossa, en pelkää mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani, sinun ruokosi ja sauvasi, ne lohduttavat minua.

On turha alkaa selittää tyhjäksi, mikä on ja millä seuduin sijaitsee Kuoleman Varjon Laakso, mutta on varmaa, että meistä jokainen pääsee kerran kulkemaan sen laakson pohjalla kulkevaa polkua. Siellä on kylmää, siellä on pimeää, eikä mikään valonsäde tunkeudu sinne. Hiljaisuus on painostava, eikä askel tiedä, mihin seuraavan laskisi.

Ajattele, jos sinulla ei tuona päivänä ole paimenena Herraa, joka lempeästi, taiten, ja sinua rakastaen ohjaa kulkuasi tuon varjon laakson pohjalta ylös, nopeaan auringonnousuun asti.

Sinä olet minun kanssani.

Sinä suojelet minua kädelläsi.

Aterialla vihollisten edessä

Psalmi 23 päättyy kuviin ateriasta, jolla isäntä pitää hyvää huolta kutsumistaan vieraista. Isäntä on avokätinen, runsaat ja yltäkylläiset herkut kattanut Jumala, joka ei kitsastele eikä mittaile hyvyyttään ja rakkauttaan, vaan oikeastaan ihan tuhlaa ja heittää sitä jopa hukkaan. Tällainen sopii hyvin lohdun lauluun. Jumala on tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän, eikä hän ole mikään keskitysleirin komendantti, vaan rakastava ja iloinen isäntä ja isä.

Sen sijaan olen aina pitänyt vaikeana ja outona säettä, jossa laulaja kuvaa, miten Jumala on kattanut aterian sinne, missä on vihollisia katsomassa ja ehkä samalla aterialla kuin laulaja itse. Mistä on kyse? Keitä ovat viholliset? Mihin ateria on katettu?

Aivan surkea ei ole vanha hengellinen selitys, jossa viholliset ovat ne viimeiset: synti, perkele itte, ja mahdeista kaikkein tuntemattomin, veli kuolema. Jumalan suojassa voi noidenkin vihollisten, hirmuisten ja vaarallisten edessä, nautiskella elämän pöydässä kaikessa rauhassa, hymy huulilla ja maljaa nostaen, sillä kristitty elää täällä kuolemattomuuden lääkkeistä, Jumalan elävästä sanasta ja pyhästä Herran ateriasta. Nehän kätkevät meidät iankaikkiseen elämään.

Mutta tänään tahdon opettaa sinulle toisen hyvän vaihtoehdon ymmärtää tuo jae. Kätke opetus sydämeesi ja tutki sitä. Se on Antti Laaton Vanhan testamentin selitysraamatusta ja kuuluu näin:

”Koska jakeen 6 lopussa puhutaan Herran huoneesta, on syytä ajatella, että kyseessä on uhriateria. Rukoilija kokee saavansa kokea hyvän isännän eli Jumalan vieraanvaraisuutta temppelissä, vaikka sinne saapuukin myös hänen vihamiehensä. Toisinaan psalmeista käy ilmi, että rukoilija saapuu temppeliin ratkaisemaan riita-asiaa vihamiestensä kanssa. Psalmi 23 oli hyvä veisata Jumalalle tällaisissa tilanteissa.
Kristillisessä tulkinnassa pitopöytä on ehtoollinen. Ehtoollisen sakramentti katetaan kirkossa säännöllisesti silloinkin, kun kirkon keskuudessa on erimielisyyttä asioista, jopa keskinäistä vihamielisyyttä.”

(A. Laato, VT:n selitysraamattu III, 371)

Psalmi 23 opettaa sinulle lempeästi siis näin: Herra on sinun paimenesi, mutta hän on myös paimen ihmiselle, joka on loukannut sinua, josta et pidä, jota vieroksut, joka voi olla jopa aivan avoimesti vihollisesi. Niin kuin Vanhan testamentin aikana ei Herran temppeli kuulunut vain jollekin porukalle, vaan koko kansalle, niin et sinäkään voi ajatella, että syöt Herran ruumista ja verta vain hyvien kavereiden kesken. Kun vieressäsi polvistuu aterialle ihminen, josta tahtoisit olla kauempana ja jota kavahdat, älä anna sydämesi helliä ajatusta siitä, kuinka parempi olisikaan, jos seurakunta olisi puhtaampi ja lujempi ja raittiimpi, vaan kasvata ylpeää ja itseriittoista sydänparkaasi laulamaan Psalmia 23. Herra on minun paimeneni, mutta hän on myös tuon viholliseni paimen. Kerran me molemmat olemme kuoleman varjon laaksossa, ja silloin meistä kumpikaan ei selviä, ellei meitä lohduta itse Herra.

Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut.

Eikö Herran hyvyys ja rakkaus hyvinkin ympäröi myös tuota toista, tuota ihmistä, jonka kanssa en haluaisi olla kristitty, samassa pöydässä, saman kasteen kantama?