Sinun Jumalasi on nyt kuningas

Jes. 52:7–10

Iloisen viestin lähetti

Rakkaat kristityt,

Haluan toivottaa teille hyvää joulua, eritoten iloista joulua!

Tässä saarnassa kerron, miksi voimme toivottaa nimenomaan iloista joulua.

Jesajan profetia on hauska ja värikäs kuva tilanteesta, jossa Israelin Jumala on yhtäkkiä kääntänyt koko maailman suuntaa. Suurvalta luhistuu kuin korttitalo ja toinen nousee sen tilalle. Kätkössä, titaanien taistellessa ja mahtavien mitellessä voimiaan, ruohon seassa kulkee huomaamaton saattue takaisin kotiin, Babylonin suurten jokien varsilta omaan maahansa. Pakkosiirtolaisuus on päättynyt, jäljelle jääneet Israelin lapset palaavat Jerusalemiin 500-luvun viimeisinä vuosikymmeninä eKr.

Jesajan kuva on kauniilla tavalla eeppinen, ja tarkentuu iloiseen, riemukkaaseen ensimmäiseen uutiseen, siihen viestintuojaan, lähettiin, joka on saanut tehtäväkseen juosta viimeiset etapit viemään sanomaa Jerusalemin kaupunkiin. Jokainen meistä osaa kuvitella, että järkyttävän iloisten uutisten tuoja ei kävele, eikä vetelehdi näyteikkunoiden edessä kelloaan vilkuillen, vaan hän juoksee. Ja miten hän juokseekin! Jesaja kuvaa askeleita kauniiksi, ihaniksi.

Iloisen uutisen tuoja pinkoo vuorisolassa, hengästyneenä, kaikin voimin. Tilanne on samanlainen kuin silloin kauan sitten, kun heprealaiset palaavat heille luvattuun kotiin faraon orjuudesta, Egyptin maasta. Surkea joukko, kerjäläisten armeija, jonka olisi pitänyt liiskautua veriseksi tahraksi maailmanhistorian jättiläismäisten akselien jylinään, palaa kuin ihmeen kaupalla silloin, ja nyt. On tapahtunut eukatastrofi, järkyttävä käänne täysin odottamattomaan iloon.

Jesajan juoksijan viestikin on sama kuin exoduksen vaeltajilla ja viestintuojan huuto on tämä:

Sinun Jumalasi on nyt kuningas!

Sinun Jumalasi on nyt kuningas

Olen jo monesti kertonut teille, että kun ikää tulee lisää, joulu ei suinkaan haalistu tai menetä taikaansa ja lohtuansa, vaan päinvastoin. Phillip Cary on sanonut, että mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä rakkaampi on hänelle joulu, se juhla, jolloin saa laulaa seimen lapsesta, pienestä Vapahtajasta ihanan äitinsä sylissä, koska kuolema on vuosi vuodelta lähempänä, ja yhä suurempi ja tärkeämpi on ihmiseksi syntynyt Jeesus.

Ehkä se syy on tosiaan tämä. Joka tapauksessa, pidän hirmuisesti joulusta. Nytkin olen odottanut joulua monta viikkoa, olen hankkinut lahjoja ja tykännyt kamalasti laittaa kuusen ja kotona on mahdottoman mukava katsella joulukoristeita. Olen jouluihminen. En jaksa yhtään pilkata joulun tohinaa ja hässäkkää ja sen sellaista. Kun jotain tosi tärkeää tapahtuu, niin totta kai on hässäkkää ja säätöä.

Mutta mitä on sitten joulun keskellä? Mikä on siellä kuumassa ytimessä? Miksi viestintuoja juoksee henkihieverissä vuorien yli? Miksi paimenet hölkkäävät yöllä silmät leimuten avaruuden kirkkautta?

Viestintuojan ensimmäinen hyvä uutinen ei ole: ”kulkue on tulossa kolmen päivämatkan päässä” tai ”ensi viikolla päästään rakentamaan muureja” tai ”Babylon on luhistunut”.

Niiden joululaulujen, joita mieluiten laulan, ensimmäinen asia ja keskeisin paino ei ole siinä miten hyvä mieli meillä ihmisillä on tai kuinka huonoja me suomalaiset olemmekaan viettämään joulua niin kuin Väinö Malmivaaran hirveässä jouluvirressä tai siinä lapshankeenhukkuu -syyllistämisbiisissä. Keskeisin asia on valtavan yksinkertainen: Sinun Jumalasi on nyt kuningas! Teille on syntynyt Vapahtaja! Kristus syntynyt on! Hodie Christus natus est.

Se on uutinen ja viesti, joka riittää yksin. Se on tärkeintä.

Herra ei lähetä kaukaa hämäriä arvoituksia tai oraakkeleita, ei sanatonta hyminää eikä nokkelan joulukalenterin mukahassuja aforismeja. Mitä Herra lähettää? Hän ei lähetä mitään, vaan tulee itse, suuressa loistossaan, vallassaan, mahdissaan, kirkkaudessaan. Kun jouluna kuuntelet ja katselet elämän Sanaa, rukouksin, lauluin, Raamatun sanaa lukien ja kuunnellen, itse Herra Jumala on sinua lähellä, sinun suussasi, sinun sylissäsi. Hän ei ole kaukana eikä poissa, vaan sinun kanssasi.

Rauhan Jumala

Suuressa mahdissaan ja loistossaan tuo korkein Kunnian Kuningas astuu tähän maailmaan kuitenkin tavalla, jota kukaan ei ole voinut odottaa eikä mikään korva ole kuullut, mitä Herra on valmistanut.

Kuningas, Daavidin Poika, maailman vapahtaja, astuu tähän maailmaan toisenlaisena kuin kukaan meistä aavisti. Hän syntyy avuttomana, itkien ja verissään, ja hänen äitinsä, ensisynnyttäjä kietoo vastasyntyneen pyörryksissään ja verenhukassa kapaloihin, tiukkaan liinaan, jossa vauva pysyy lämpimänä äitinsä rinnoilla. Tällaisen kuninkaan edessä koko kristillinen kirkko, jakamaton, yksi, pyhä ja yhteinen kristillinen kirkko on polvistunut ihmeissään koko historiansa ajan. Miten ja miksi Jumala haluaa lähestyä rikkimennyttä maailmaa ja likaisia, hirveitä ihmislapsia juuri näin?

Edesmennyt paavi Benedictus saarnasi Kristuksen syntymän juhlassa vuosittain. Viimeisessä joulusaarnassaan paavina hän vastasi kysymykseen tavalla, joka on jäänyt mieleeni, tähän tapaan:

”Jouluevankeliumin kauneus koskettaa sydäntämme yhä uudelleen. Se on kauneutta, joka loistaa totuudesta. Yhä uudestaan joudumme hämmästymään, miten Jumala tekee itsestään pienen lapsen, jotta me uskaltaisimme rakastaa häntä. Pienenä lapsena hän antaa luottavaisesti meidän ottaa hänet syliimme. Aivan kuin Jumala sanoisi: Tiedän, että minun kunniani kauhistuttaa teitä, ja että yritätte tehdä kaikkenne minun suuruuteni loiston edessä. Siksipä tulen nyt luoksenne pienenä lapsena, jotta voisitte ottaa minut vastaan ja rakastaa minua.”

(Benedictus XVI, Jouluyön messun saarna 24.12.2012)

Kun tänä jouluna peloissamme näemme, miten auringossa, tähdissä ja sairastuneella planeetallamme näkyy kauheita merkkejä; miten maan päällä kansat ovat ahdistuksen ja epätoivon vallassa; miten kaikki ovat lamaantuneet pelosta odottaessaan sitä, mikä kohtaa ihmiskuntaa – silloin kristitty voi nostaa rohkeasti päänsä pystyyn, Vapahtaja on lähellä; sinun Jumalasi on nyt kuningas, sinulta ei puutu mitään, Jumalan on kunnia korkeuksissa, maassa rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Iloiset rauniot

Jesajan profetiassa lähetti juoksee Herran kansan kotiin, Jerusalemin kaupunkiin. Mutta se on huonossa kunnossa. Sen temppeli on rikki ja häväisty, kaupunki on raunioina. Voihkiiko profeetta pettymystään? Väänteleekö hän käsiään: missä voi nyt Jumalan kansa tulla koolle? Mihin on lähdettävä, mistä erottava? Minne perustetaan Uusi Jerusalem, missä kaikki on hyvin ja kystä on kyllä?

Ei voihki eikä vääntele!

Puhjetkaa riemuun, te Jerusalemin rauniot,

kaikki yhdessä iloitkaa!

Vanhoissa Raamatun kielissä ”rauniot” ovat ”autiot maat” (kr. erema, lat. deserta), maan tasalle hävitetty Jumalan kaupunki. Ja sellaiset rauniot kutsutaan nyt iloitsemaan, riemuitsemaan! Näin tämän joulun Vanhan testamentin mahtava sana kääntää meidän sydämemme ja katseemme pysymään rauhassa aloillaan, olemaan hätäilemättä ja katsomaan ja ihmettelemään Herran käsivarren voimaa
kaikkien kansojen silmien edessä,
niin että maan kaikki ääret näkevät
pelastuksen, jonka meidän Jumalamme on tuonut.