Henkäys

Saarn. 12:(1–5) 6–7

Marraskuun ääneksi sopii paremmin kuin hyvin Vanhan testamentin Saarnaajan kirja, josta kuultiin tänään kirjan viimeisen luvun kuvaus ihmiselämän loppuvaiheista. Saarnaajan kirja on monella tavalla eriskummallinen Raamatun kirja, ja sen lukeminen vaatii varomattomalta varovaisuutta ja myös hiukan valmentautumista. Saarnaajan kirjaa ei tule siis lähestyä takki auki ja ilman suojavarusteita, mutta lähestyminen kyllä lopulta kannattaa, vaikka tuskin lohduttaa.

Ajattelen, että hyödyllinen kuva ajatella Raamattua on kuvitella sitä suurena ja mahtavana katedraalina, keskiaikaisena tuomiokirkkona, jossa on erilaisia tiloja, huoneita ja kappeleita. Jokaisella kirjalla on siis omanlaisensa arkkitehtuuri ja paikka tuossa huikeassa katedraalissa. Evankeliumeilla suuret, avarat ja valoisat tilat, apostoleilla selväpiirteiset, jämäkät kappelinsa ja Ilmestyskirjalla korkealla, korkealla kirkon pinaakkelissa omituinen, erikoinen tornikammionsa, josta näkee kauas itään, auringonnousuun.

Mutta mistä löydät tuossa Kirjoitusten katedraalissa Saarnaajan kirjan? Tässä saarnassa kuljetaan siihen tilaan. Jotta löydämme Saarnaajan huoneen, meidän tulee laskeutua alas, ahtaita kierreportaita, vain himmeän valon varassa, katedraalin pohjalle, kellareihin ja kryptaan ja vielä kryptankin alla sijaitsevaan outoon, pimeään huoneeseen, jossa Saarnaaja asuu, ja hän pyytää sulkemaan oven perässään kiinni ja alkaa sitten puhua hiljaa, vanhan miehen väsyneellä äänellä.

Sitä hypnoottista, monotonista puhetta olet tänään pienen näytteen kuullut Vanhan testamentin tekstinä.

Qohelet

Ensin pitää kysyä, niin kuin usein Raamatun äänen äärellä, kuka puhuu? Kenen ääni syvyyden kellarikammiossa kuuluu? Kirjan nykykielinen nimi on vähän hassu, koska sen on antanut hassu mies, Martti Luther (Der Prediger). Vanhemmissa kielissä ja nimissä juurena on kansa (qahal), siis kansan kokoukseen tai armeijaan kokoontunut joukko, jonka keskellä viisaan roolissa, vanhana opettajana istuu Qohelet, Opettaja.

Kirjasta käy riittävän selvästi ilmi, että synkkää yksinpuheluaan pitää kirjassa muinainen kuningas, kuoleman kynnyksellä ja elämäänsä pettynyt ikivanha Salomo, joka oli saanut maistaa rikkautta, viisautta, yltäkylläisyyttä, valtaa ja kaikkea mitä voi kuvitella enemmän kuin kukaan meistä.

Millainen siis on vanhan ja kaiken kokeneen kuninkaan koko viisauden runsas testamentti?

Se on ahdistava, synkkä ja kitkerä.

Mutta maistetaan sitä silti nyt.

Elämä on henkäys

Koko kirjan läpi soiva syvä bassokulku lähtee liikkeelle jo ensimmäisissä sanoissa ja nehän kuuluvat näin:

Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja,

turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!

Minä, Saarnaaja, olin Israelin kuninkaana Jerusalemissa.

Minä katselin kaikkea työtä, jota auringon alla tehdään, ja katso: kaikki se on turhuutta ja tuulen tavoittelua.(Saarn 1)

Kirjassa tutkitaan vuoron perään erilaisia elämän tarkoituksia, joita me lyhytikäiset ja lyhytjärkiset ihmisreppanat olemme keksineet, ja ne ovat samat Saarnaajan aikana, samat tänä aikana: rikkaus, maine, työ ja ura, kunnianhimo, nautinnot, ruoka, viini ja naiset, hyvä elämä ja oikeudenmukaisuus, viisaus. Jokainen Saarnaajan käsittelemä tinkimätön tutkinta päätyy samaan johtopäätökseen: tämäkin on turhuutta ja tuulen tavoittelua. Tämäkin tarkoitus elää ja nousta uuteen päivään on ei-mitään, nihil.

Sana, jota Saarnaaja hepreassaan käyttää on muuten niin hieno, että se pitää nyt opetella.

Koko kirja alkaa sillä sanalla, ja sana tarkoittaa turhuutta, katoavuutta, tyhjyyttä, oikeastaan hengähdystä, usvaa. Sana kuuluu hebel. Hengähdetään se yhdessä! Hebel.

Koko ihmiselämä on Saarnaajan mukaan tällainen lyhyt hengähdys, ”lämmin henkäys kylmässä universumissa” (M. Robinson).

Saarnaajan kirja on Raamatussa mahdottoman raaka matolääke kaikkea sellaista mukaviisautta ja kevyttä lohduttelua vastaan, jolla yritämme sisustaa tästä rajusta, kauheasta maailmasta jotenkin siedettävämmän olla ja elää. Saarnaaja ei totisesti tsemppaa, eikä luo hyvää pöhinää, eikä värise hyviä viboja, eikä hänen tilansa Raamatun katedraalin kellarissa ole mikään turvallinen tila.

Elämä ja kaikki sen tarkoitukset ovat vain lyhyt henkäys, käytännössä ei mitään.

Vanhuus ja lähtö

Sama teema soi myös tämän päivän todella kauniissa mutta lohduttomassa tekstissä, jossa kuvataan pitkän elämän viimeisiä vaiheita, vanhuutta ja kuoleman ovea. Luomakunnan pysyvä kiertokulku jatkuu, kevät seuraa toistaan ja manteliin tulevat kukat, mutta ihmisen elämä on rajallinen, ja siitä luopuminen tekee kipeää.

Muista Luojaasi nuoruudessasi,
ennen kuin hopealanka katkeaa
ja kultamalja särkyy,
ennen kuin vesiastia rikkoutuu lähteellä
ja ammennuspyörä putoaa särkyneenä kaivoon.
Tomu palaa maahan, josta se on tullut.
Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.

Vanha Saarnaaja on elänyt pitkän ja pinnallisesti rikkaan elämän, mutta hänen arvionsa elämän sisällöistä ja tarkoituksesta on synkkä, erittäin synkkä. Tämä oli turhuutta, tyhjyyttä, tuulen tavoittelua.

Kun katedraalin kellariin kuningas Saarnaajan kammioon eksynyt lukija jo on aivan uupunut ja toivoa vailla, hän kysyy, eikö siis ole olemassa mitään lohtua, mitään toivoa, mitään valoa? Silloin Saarnaajan kirja lopettaa puhumisen näihin sanoihin:

Tässä on lopputulos

kaikesta, mitä nyt on kuultu:

pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä.

Tämä koskee jokaista ihmistä.

(Saarn. 12)

Jokainen elämän turhuutta ja tyhjyyttä koskeva johtopäätös Saarnaajan kirjassa päättyy kolmen pisteen välimerkkiin ja vasta kirjan lopussa jokainen näistä johtopäätöksistä täydentyy kahdella sanalla: … ilman Jumalaa.

Elämä on mieletöntä – ilman Jumalaa.

Millään ei ole merkitystä – ilman Jumalaa.

Hyvyys ja viisauskin ovat täyttä turhuutta – ilman Jumalaa.

Ehkä on niin, että Saarnaajan viisaus on elämänsä rikkoneen ja turhuuteen tuhlanneen, langenneen kuningas Salomon kylmää, terävää viisautta, jonka pitää meitä tänään viiltää. Elämän voi tuhlata ja rikkoa, hassata ja heittää menemään, ellei seuraa Jumalan tahtoa.

Elämän voi hukata ja hajottaa, liata ja häpäistä, ellei seuraa Jumalan tahtoa.

Elämän pienet ilot ja naurut ja siunaukset ovat Jumalan lahjaa, mutta nekin ovat tyhjyyttä, ellei ole kiinni ankkurissa siinä, mitä Jumala on ja mitä hän tahtoo laissaan.

Takaisin katedraaliin

Nyt on aika jättää hyvästit katedraalin kellarissa kuiskivalle Qohelet-kuninkaalle. Saarnaajan kirjaan on hyvä säännöllisesti palata, mutta sen taikapiiriin ei pidä jäädä pitkäksi aikaa niin, että sen vakavan vaarallinen lääkeaine alkaa myrkyttää elämää jumalallisen nihilismin epätoivolla. On lähdettävä tuosta ahtaasta kammiosta, avattava ikivanha ovi, kavuttava hengästyen kiviset kierreportaat ja tultava taas Raamatun katedraalin valoon ja lämpöön. Jos sydän ja silmät ovat pahasti kylmenneet, esimerkiksi Luukkaan evankeliumi löytyy läheltä pääalttaria, jolla asuu toinen kuningas, oikea kuningas, ainoa ja viimeinen Daavidin poika.

Hän on kuningas, joka murtaa maailman alkuvoimien ikuisen kierron.

Hän on kuningas, joka kulkee kanssasi kauhujen tiellä ja maailman hiipuessa iltaan.

Hän on kuningas, joka ei raskauta sinua kertomalla, miten ehjä ja ehyt elämä tulee niiden osaksi, jotka noudattavat Herran lakia ja rakastavat sitä kaikesta voimastaan, kaikesta sielustaan, kaikesta mielestään.

Jos elämäsi ja sydämesi on rikki, hän on suuri Parantaja, suuri lääkäri.

Jos elämäsi on surun hämärän peitossa, hän on suuri Lohduttaja, suuri Armahtaja, jolle mikään pimeys ei ole liian pimeää.

Jos elämäsi tarinasta tuli turhuutta, yöhön päättyvä hengähdys, hän on ainoa Tie, ainoa Koti.

Jos elämäsi on kuollut, hän on kuolemankin voittaja, ylösnoussut Herra Jeesus.

Rakas kristitty, kuuntele siksi häntä, lopulta aina vain häntä, Jeesusta.