Tie

Saarna Matias Karunevan kastemessussa

Joh. 14:1–7

Waste Land

Tietön erämaa.

Siinä on yksi suomen kielen kauneimmista sanapareista, se viehättää ja viihdyttää minua suuresti. Silmien edessä leviävä sinivihreä korpi, päilyvät veet, taivaankannessa koikkuva hiilenmusta lintu, ei kuulu moottorisahan laulu, ei hehku eikä kilise älytön laite, ei kuulu ylensyöneen ihmiskunnan itsekehu ja mekastus.

Tietön erämaa.

Kun englantilainen runoilija T.S. Eliot julkaisi runoelmansa Waste Land muutama vuosi ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen, hän ei ajatellut elämää ja kauneutta kuhisevaa suomalaista aarniometsää hymyilevän auringon alla. Eliotin runo on suomennettu aiemmin nimellä Autio Maa, ja sellainen nimi voi viedä harhaan, suurten rantojen autiuteen ja siniseen kauneuteen. Oikeasti T.S.Eliotin Waste Landtarkoittaa tuhottua maata, Flanderin mutaisia tasankoja, hukattua ja kadotettua ihmiskuntaa.

Pari vuotta sitten julkaistu suomennos onkin nimetty uudelleen. Nyt T.S. Eliotin teksti on nimeltään Joutomaa, tarkoitusta ja mieltä vailla oleva maa, joka ei muistuta vanhaa metsää, sillä metsässäkin kulkee polku perille. Eliotin Joutomaa, Waste Land, on loputon, murentuva kaupunki, jolla ei ole suuntaa eikä päätepistettä, ei tietä eikä tarkoitusta. Se ei ala eikä lopu, kuten tie ja matka, vaan se on loputon, mieletön kehä, epätodellinen, Unreal.

What is that sound high in the air
Murmur of maternal lamentation
Who are those hooded hordes swarming
Over endless plains, stumbling in cracked earth
Ringed by the flat horizon only
What is the city over the mountains
Cracks and reforms and bursts in the violet air
Falling towers
Jerusalem Athens Alexandria
Vienna London
Unreal

(T.S. Eliot, What the Thunder Said, Waste Land, 1922)

Eliotin toivoton ja loistelias runo kuvaa nykyihmisen eli modernin ihmisen mielen horisonttia. Se on autio ja tyhjä, mutta ei kuten alussa, vaan sen jälkeen, kun kaikki mieli on poissa ja horisontti on kadonnut. Turha kai on edes lausua, että tämä maisema on vieras ja vastakkainen Raamatun ja kristinuskon maisemalle, sillä kristinuskon maisemassa kulkee Tie.

Kun Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa olevansa tie, se tarkoittaa ainakin tätä: kristityn elämä ei ole koskaan mieltä vailla, ei tarkoitukseton, ei toivoton. Koska kristityn Herra on tie, se tarkoittaa, että elämä ei ole satunnainen sarja tyhjää tapahtumista, vaan kulku, vaellus, kotiinpaluu.

Silloinkin, ja ehkä erityisesti silloin, kun oma järki ja oma voima ei riitä näkemään omalla elämällä säkenöivää suunnitelmaa, loistopolkua pimeässä metsässä, kristitty saa luottaa, että tie silti on; se aukeaa edessä, vaikka ei olisi voimaa; se kuljettaa perille, vaikka ei näkisi niin kauas; se ei lopu kesken, sillä se tie on Kristus, ei ihminen itse.

Matias, rakas kanssakulkijani, pieni vaeltajapoika, kasteen päivänä sinut kutsutaan ja lasketaan tälle tielle. Kukaan meistä ei tiedä, mitä tulet matkalla näkemään, kokemaan ja itkemään, mutta kuule tämä: On tie, se vie perille, se tie on Jeesus Kristus.

Sen tien kulkijat

Asun Vehmaalla pienessä puisessa mökissä, jonka hirsissä on nokijälkiä ja komeroissa on kuolleita hiiriä ja kommunistien lehtiä 1920-luvulta. Talo on ainakin kaksi kertaa niin vanha kuin minä, eikä se tunne enää entisiä asukkaitaan, vaan vain meidän pienen perheemme, ja kenties kerran jotkut muut.

Talomme editse kulkee Vehmaan Kirkonkyläntie, joka on idän suunnalla ohittanut Vehmaan keskiaikaisen kivikirkon ja jatkaa mökkimme ohi länteen kohti Kustavia. Tie on ikivanha. Se tunnetaan myös nimellä Suuri Postitie, ja virallisesti se mainitaan kruunun kirjoissa jo 1600-luvun alussa. Se on tullut Vehmaalle Turusta ja jatkuu Kustavista Ahvenanmaalle Eckeröhön ja siitä meren yli Ruotsiin, aina kuninkaan kaupunkiin saakka.

Mietin aina välistä niitä ihmisiä, jotka ovat tuota tietä kulkeneet, heidän laukkujaan ja laulujaan, viestejään ja kirjeitään. Nyt heitä ei enää ole, mutta kun iltaisin kävelen kirkon risteyksestä kotiin, olen heidän kanssaan saman tien kulkija, suurella postitiellä, kuninkaan tiellä.

Kaikkein varhaisimmat kristityt, ne aivan ensimmäiset, eivät osanneet vielä nimittää itseään kristityiksi. Sen sijaan tiedämme Apostolien teoista, mitä he ajattelivat itsestään, keitä he olivat. Ensimmäiset Jeesuksen seuraajat olivat ”sen tien kulkijoita”. Aina kulkeminen tiellä ei ollut helppoa ja vaaratonta:

Saulus puuskui yhä uhkaa ja murhaa Herran opetuslapsia vastaan ja meni ylimmäisen papin luo ja pyysi häneltä kirjeitä Damaskon synagoogille, että keitä hän vain löytäisi sen tien vaeltajia, miehiä tai naisia, ne hän saisi tuoda sidottuina Jerusalemiin. (Apt 9)

Silti sillä tiellä saattoi kokea iloisia yllätyksiä, kuten vaikka tämän mainitun Sauluksen kohdalla, sillä myöhemmin hän puhuu Apostolien teoissa, uudella nimellään Paulus näin:

Sen minä sinulle tunnustan, että kuljen sitä tietä, jota he sanovat lahkoksi, ja näin palvelen isieni Jumalaa (Apt 24)

Kristityn kulku ja elämä ei ole yksinäisen vaeltajan osa. Kun lasket kämmenesi paljaana sille tielle, sen pinta on lämmin kaikista niistä askelista, joita sillä tiellä on kulkenut, lämmin ja hohkaava kaikista niistä pienistä, suurista, viisaista, rohkeista, tyhmistä, heikoista, yhden Herran Jeesuksen seuraajista. Suuri Kuninkaan tie on voittosaatto, exodus, suuri vaellus, jolla et ole yksin etkä yksityisajattelija, vaan liityt mukaan isien ja äitien, isoäitien ja isoisien, ennen meitä kulkeneiden ketjuun, aina noihin ensimmäisiin, ja apostoleihin asti.

Matias, meidän rakas kanssakävelijämme, sen tien kulkija, tänä aamuna kanssasi ja vierelläsi on pieni osa tuota suurta saattuetta: vanhempasi, kummisi, läheisesi, koko tämä ympärilläsi oleva kristittyjen joukko. He rukoilevat tänään puolestasi. Kun tulet isäsi ja äitisi sylissä Herran pöytään, sinua siunataan Jumalan väkevällä nimellä. Kun kasvat, sinulle kerrotaan täällä Jeesuksen nimi, kuka hän on ja miten paljon hän sinua rakastaa. Sen tekevät nämä kanssakulkijasi, samalla tavalla kuin heitä on siunattu ja niin kuin heille on opetettu, kun he olivat aivan pieniä, niin kuin sinä nyt.

Sinua, Matias, otetaan kädestä nyt kun olet ihan pieni. Ja Matias, kun olet kerran vanha, kurttuinen ukko, tee sinä samoin tällä Kuninkaan tiellä.

Via et vita

Yöllä linja-autossa yksi väsynyt matkustaja
Huuruisesta ikkunasta katsoo vaihtuvat maisemat.

Näin jollottaa vanha suomalainen arkkiveisu. Mutta milloin matka päättyy? Pääsenkö koskaan perille?

Kristinuskon iloinen sanoma on: kyllä. Juoksukilpailulla on maali. Maratonkilpailu ei ole loputon. Kaikki pysäkit eivät ole oikeita, vaan kerran päädytään stadionille kaikkien enkelten seisoessa ja huutaessa suosiotaan Kaikkivaltiaan edessä.

Tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat. (Fil 3)

Mutta miten on? Siihenkö asti on vain hampaat irvessä tarvottava, yksin ja omillaan, vesisateessa, havuja manaten, Egotripin valuvaa joikua hokien?

Vanhassa kirkossa opetettiin näin: sen lisäksi, että Kristus on elämä (vita), iankaikkinen elämä, sen tien juoksijoiden ihana maali ja suuri satama, hän on myös itse tie (via), tiellä matkustavan seura, illan pimetessä kulkevien opas ja turva, paimen aina kuoleman varjonkin laaksoissa. Kristus ei ole siis meitä vastassa vain silloin kerran juoksun päättyessä, vaan kanssamme jo nyt, tänään, aamulla herätessä, illalla maata pannessa.

Rakas kulkija, pieni kotiinpalaaja Matias, kun koti-ikävä iskee, kun matka tuntuu pitkältä, kun juoksu on raskas, katsahda silloin viereesi, aivan lähelle, ja tiedä tämä: kastepäivästäsi lähtien Herra Jeesus kulkee kanssasi, ja kantaa, ja kuljettaa. Kun matka on vaikea ja tuntuu että olet yön yksinäisin väsynyt matkustaja, Kristus lupaa: Kohta ollaan.