Sytytä silmiini valo

Saarna Oulaisten evankeliumijuhlilla 29.6.2024 

**

Herra, kuinka kauan? Oletko unohtanut minut iäksi?
Kuinka kauan peität minulta kasvosi?
Kuinka kauan huolet painavat mieltäni ja sydäntäni jäytää tuska?
Kuinka kauan viholliseni ovat voitolla?
Katso minun puoleeni ja vastaa minulle,
Herra, Jumalani!
Sytytä silmiini valo,
älä anna minun nukkua kuolemaan,
ettei viholliseni sanoisi: ”Minä voitin hänet”,
ettei vastustajani saisi iloita tappiostani.
Minä luotan sinun armoosi,
saan iloita sinun avustasi.
Minä laulan kiitosta Herralle,
hän pitää minusta huolen.

Ps. 13:2–6

Vihollisten ilo

Vanhan testamentin Psalmien kirja on Raamatun kirja, johon kristityn olisi iän myötä hyvä syventyä yhä paremmin, yhä enemmän, yhä syvemmin. Se on koko jakamattoman kirkon suuri laulukirja, jossa tätä lyhyttä Jumalan antamaa elämää ei katsella kuin valtamerta korkealta satelliitista, turvallisen etäisyyden päästä kuohuista, karikoista ja kaskeloteista. Psalmien kirja on päivä toisensa jälkeen ulapalla soutavan laulukokoelma, ja sitä laulaessa suola rouskuu hampaissa, kirvelee silmissä. Tässä iltamessussa nostamme huulillemme Daavidin psalmin ja yhdessä tuon kuninkaan kanssa laulamme ja rukoilemme. Jos voit, ota silmiesi eteen tuo Psalmi 13 ja anna sen hehkua mieleesi saakka.

Psalmien yksi vaikeus meille on se, miten paljon niissä valitetaan ja pelätään vihollisia. Tämän illan lyhyessä psalmissa viholliset ja vastustajat mainitaan peräti kolme kertaa. Mitä meidän tulisi ajatella näistä vihan ja vihollisuuden kohteista? Keitä he ovat? Voiko kristitty vihata vihollisiaan? Jopa tutussa paimenpsalmissa heidät yhtäkkiä mainitaan kaiken leppeän ja lohdullisen luottamuksen keskellä: ”sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen” (Ps. 23:5).

Kirkon vastaus kautta aikojen on ollut varsin johdonmukainen. Jumalan omien viholliset eivät ole ihmisiä, toisia Luojan luomia, edes niitä, jotka vainoavat ja kiroavat kristittyjä ja kohtelevat heitä kuin teuraskarjaa. Kristityn viholliset eivät ole lihaa ja verta, vaan niitä voimia ja mustia tahtoja, jotka haluavat saattaa Jumalan lapsen eroon Isästään. Kristityn viholliset ovat kauhun ja turmion valtoja, niitä voimia, jotka kuiskaavat hädän tullen: Kiroa Jumala ja kuole.

Consilia

Antiikin kristityt opettajat ajattelivat näistä vihollisista eli demoneista, että niillä on kyky saada ihmiset ajattelemaan pahoja ja kurjia ajatuksia (lat. malae cogitationes, kr. logismoi poneroi). Tällaisilla ajatuksiin pukeutuvilla kiusauksilla oli vanhan kirkon opettajien mielestä usein hyvin selkeä ja sanallinen hahmo – ne eivät toisin sanoen olleet epämääräisiä ja hahmottomia tunnetiloja vaan konkreettisia visuaalisia ja kielellisiä ajatuksia, sisäistä puhetta, jonka päämäärä oli saada kristitty päästämään irti otteensa hyvyyden Jumalasta, uskosta ja rakkaudesta.

Kuinka ollakaan, Ps 13 sopii mainiosti tällaisen taistelutilanteen kuvaukseksi.

Kuinka kauan huolet painavat mieltäni ja sydäntäni jäytää tuska?
Kuinka kauan viholliseni ovat voitolla?

Afrikkalainen psalmisaarnaaja 400-luvulta pyytää kuulijoitaan kiinnittämään huomiotaan siihen, miten psalmin rukoilija kuvaa kiusausta. Siinä huolet painavat mieltä, ja oikeastaan vielä tarkemmin huolien takana oleva sana on ”suunnitelmat” (lat. consilia) kaikissa niissä pelottavissa ja toivottomissa tilanteissa, mihin voin joutua. Ihmisen mieli on kehittynyt sellaiseksi, että se visualisoi ja kuvittelee tulevia vaaratilanteita ja luo erilaisia skenaarioita, huolestuneita suunnitelmia, siitä, kuinka noista ahdistuksista voisi kuitenkin selvitä. Mielemme salaisuuksissa askartelemme pienistä tikuista näitä pelkoja. Ne voivat olla vaikka tällaisia:

Mitä jos sairastun ja menehdyn, kuka silloin maksaa asuntovelkani?
Entä jos käy niin, että minun lapseni joutuvat sotaan?
Mitä jos minulla ei vielä 40-vuotiaanakaan ole kanssani ketään? Jäänkö aina yksin?
Voiko elämäni mennä niin, että joudun eroon ja luopumaan kaikkein rakkaimmista ihmisistäni?

Millaisia mielikuvia ja synkkiä suunnitteluita sinun sydämesi vielä lisäisi tähän luetteloon? Mitä pelkäät? Mikä sinua jäytää?

Vanhan kirkon opettajat pitivät tämänkaltaisia ajatuksia pahoina ja kiusauksina siksi, että ne painoivat ihmisen sydämen alas, eroon Jumalasta, irti Vapahtajasta ja hyvyyden voimista. Mustat ja likaiset huolet piirsivät kuvan maailmasta, jossa ei ole Jumalaa eikä toivoa eikä apua.

Silmien valo

Psalmi 13 tunnistaa lannistavien pelkojen kiusaukset hyvin. Niiden rinnalle ja ylle se kuitenkin heittää rukouksen, jonka tulee tänäänkin kutsua meidät ulos mustista komeroistamme ulos kirkkauteen.

Herra, Jumalani!
Sytytä silmiini valo,
älä anna minun nukkua kuolemaan.

Ajattele tuota rukousta, tuota yksinkertaista kuvaa. Olemme tottuneet ehkä kuvittelemaan nurinkurisesti, että jos maailmaa, muita ihmisiä ja omaa elämää katselee mahdollisimman kyynisesti, mahdollisimman synkästi, silloin näkee asioiden todellisen laidan selvästi ja tarkasti. Mutta psalmin laulaja kääntää todellisuuden toisinpäin, nimittäin oikein päin.

Jos oma sydän ja mieli onkin synkkä ja toivoton, Herra Jumala on jotain aivan muuta! Jos oma elämä on pimeä ja ovea vailla, silloin Jumalan tulee avata ovi ja sytyttää silmiin valo, kuin kirkas ja polttava iiriksen liekki himmeän lasipallon sisään. Psalmin rukousta opetettiinkin vanhassa kirkossa niin, että jos ihmisen sielu on unessa, silloin ihmisen sielun silmät ovat kiinni ja hän näkee elämässään vain pimeyttä ja kauhistuttavan umpikujan. Mutta tuo umpikuja on vain unikuva, illuusio.

Opetus on riemastuttava, ilkikurinen suorastaan. Nihilistinen, toivoton kuva elämästä ja maailmasta on sen mukaan perusteetonta höpöhöpöä, kuumehoureista unennäköä, jonka paras ja yksinkertaisin vastalääke on avata silmät ja herätä kirkkaaseen aamuun.

Herää, sinä, joka nukut, ja anna Kristuksen valaista sinua! Vasta silloin näet, mikä ja kuka on totta.

Vasta silloin näet oman elämäsi oikeassa valossa – nimittäin kalliina, tärkeänä, armahdettuna elämänä, joka on Vapahtajalle niin niin rakas.

Vasta silloin näet muut ihmiset todellisuuden valossa – nimittäin Jumalan luomina ja lunastamina olentoina, joissa on aina jotakin rakastamisen ja kunnioittamisen arvoista.

Vasta silloin näet myös maailman ja maailmankaikkeuden oikeassa valossa – nimittäin Jumalan kirkkautta säteilevänä luomakuntana, jossa kaaos, kuolema ja perkele eivät hallitse eivätkä vie voittoa, vaan jonka musiikki on kulkemassa kohti suurta loppua, ja vielä suurempaa alkua.

Hilkka-tädin harjoitukset

Psalmi 13 päättyy yksinkertaiseen, uhkarohkeaan toteamukseen, jossa pimeys ja viholliset eivät enää ole päällimmäisinä. Toteamus kuuluu näin:

Minä laulan kiitosta Herralle,
hän pitää minusta huolen.

Kerroin teille saarnan alussa kristityn vihollisista, jotka ovat kiusauksia, pahoja ja epätoivoisia ajatuksia. Niiden vastamyrkky on Kristuksen läsnäolo, toivon ja kirkkauden todellisuus. Se synnyttää ihmisen sydämessä toisen maailman toivon, lujan luottamuksen siihen, minne olet matkalla täältä kuolemisen unista ja varjoista.

Mutta miten tuollaiseen iloiseen, vapaasti hengittävään ja kiitosta täynnä olevaan luottamukseen päästään? Vanhan kirkon opettajat kutsuivat kristittyjä harjoittelemaan luottamusta. Usko Jumalan hyvyyteen ja apuun ei ole jokin halpa korttitemppu, joka osataan yks kaks, vaan koko elämän mittainen harjoitus eli kilvoitus. Minulle suurin ja pysäyttävin esimerkki tällaisesta elinikäisestä harjoituksesta on hyvin läheisen ystäväni kummitäti, kutsukaamme kummitätiä vaikkapa Hilkaksi.

Hilkka kamppaili pitkän elämänsä lopussa kauan sairastelun kanssa. Lopulta tuli tuomio: tästä ei enää kotona eikä voittajana selvitä. Hilkka-täti siirtyi siis palliatiiviselle osastolle, sinne mistä ei enää palata. Mutta Hilkka oli kristitty ja hän oli käynyt läpi harjoitukset. Kun hänet kannettiin tuntemattomien porttien eteen, mitä hän teki, miten hän käyttäytyi?

Tullessaan lähtevien osastolle, Hilkka ensi töikseen kätteli iloissaan kaikki osaston hoitajat ja kiitti heitä silmiin katsoen levveellä tyrväämmurteella. Kiitos kun pidätte musta täällä niin hyvää hualta, kiitos teille!

Mutta Hilkka-kummitädin harjoitukset olivat kuorineet hänessä esiin myös toiset terveiset, jotka hän kertoi iloissaan ja valoissaan osaston hoitajille. Ne eivät olleet katkeran ja epätoivoisen ihmisen sanat. Hilkka-kummitädin harjoitukset päättyivät näin: Mää olen menossa Taivaaseen!

Minä laulan kiitosta Herralle.
Hän pitää minusta huolen.
Mää olen menossa Taivaaseen.