Illattoman päivän ilo

Matt. 24:36–44

MITEN LYHYT ON AIKAMME

Saisinko pyytää kaikkia niitä seisomaan ylös, joilla on syntymäpäivä marraskuussa? Milloin vietätte juhlia? Paljonko täytätte? Oma juhlapäiväni on tiistaina, olen syntynyt marraskuun 16. päivä vuonna 1973 perjantaipäivänä, äitini kertoman mukaan se oli myrskyinen ja luminen päivä. Olen kirjaimellisesti kaamoksen lapsi. Onnea meille! Haluaisitteko te muut laulaa meille marraslapsille?

Täällä Jumalan kansan juhlassa tänään rajan riemuitsevalla puolella on myös yksi lisää, jolla on synttärit marraskuussa, nimittäin hyvä ystävämme Hippon piispa Augustinus. Tavoilleen uskollisena Aku-piispaa ärsyttää taas eniten kaikki, ja tällä kertaa syntymäpäivän vietto. Sain häneltä tällaisen syntymäpäiväkortin eilen, hänen omana syntymäpäivänään. Se on niin riemastuttavan ankea, että luen sen teille ääneen:

”Kun lapset kasvavat, he luulevat päiviensä määrän lisääntyvän, eivätkä tajua, että nehän vähenevät – urpot, laskevat väärin! Ihmisen varttuessahan hänen päivänsä vähenevät eivätkä enene. Arvioi vaikka jollekin vastasyntyneelle eliniäksi 80 vuotta. Jokainen päivä minkä hän elää, pienentää päivien kokonaismäärää. Vähä-älyiset ihmiset sitten onnittelevat toisiaan, kun täyttävät pyöreitä, tai kun heidän lapsensa viettävät syntymäpäiviä. Olette te tosiaan teräviä tyyppejä! Jos viinin pinta alenee bägissäsi, silloin nyyhkit murheissasi – mutta kun päivät valuvat käsistäsi, panet juhlat pystyyn.”

(Aug. s. 84,2)

Tyypilliseen tapaansa tämä äreä vanha ukko on tietenkin oikeassa. Jokaisen elämä koostuu rajallisesta määrästä päiviä. Muita asioita voimme ajan kuluessa kerätä koko ajan lisää, mutta edessä olevien päivien määrä vähenee tasaisesti päivä kerrallaan.

Mihin ajattelit käyttää ne? Vihanpitoon? Televisionkatseluun? Hyviin tarjouksiin?

Tämän päivän toisessa psalmissa rukoillaan se vanha saattorukous, kun on muistettu edesmenneitä:

Me katoamme kuin uni aamun tullen, 
kuin ruoho, joka hetken kukoistaa,
  joka vielä aamulla viheriöi 
  mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.
Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, 
että saisimme viisaan sydämen. 

(Ps. 90)

Osaisitko sinä kertoa, miksi sydän viisastuu, kun se tajuaa, miten lyhyt on aikamme? Olen aina ihmetellyt tuota rukousta. Minulla on rintakehässäni semmoinen heiveröinen ja ruipelo sydän, että se värisee ja uikuttaa, kun se noin kerran päivässä tajuaa, ettei täällä tulla iankaiken kekkuloimaan. Millaista viisautta muka piilee siinä, että Jumala opettaa kuinka väliaikaista kaikki on vaan.

En minä sitä varmaksi tiedä, kun sydän on vielä ruipelo eikä viisas. Mutta arvata voin!

Ehkä viisautta on se, että ei rakastu liikaa tai ainakaan väärällä tavalla semmoiseen, mikä on katoavaa ja häipyy kuin uni aamun valossa. Ei sadan vuoden päästä enää kovin moni muista niitä asioita, joita nyt pidämme tosi kovassa arvossa.

Ehkä viisautta on se, että lyhyet ja vähät päivät on syytä sijoittaa oikein, vaikkapa siihen, että rakastaa ja kiittää Jumalan antamista ihmisistä omassa elämässä. Eiväthän hekään ole itsestäänselvyyksiä ja aina siinä.

Ja ehkä viisautta on sekin, että ajan vähäisyyden ja nopeuden tajuaminen kääntää sinut katsomaan Jumalan kasvoja ja etsimään häneltä vastausta lyhytaikaisuuteesi.

VALON JA PÄIVÄN LAPSI

En tiedä onko suomalaisten laiskoja rukouksia tässä asiassa kuultu: tutkija kertoi uutisissa, että noin puolet suomalaisista ajattelee, ettei kuoleman jälkeen ole enää mitään. Kovin viisas kansa emme siis ole ja ruipelo sydämeni ruikutti taas silkasta kauhusta tuommoisen näyn edessä.

Lohdutin sydäntäni sillä, että Jumala on suurempi ja viisaampi kuin kaikki suomalaiset yhteensä. Eikä kisaan tarvitse kutsua edes Kaikkivaltiasta, jo yksi Hippon piispa riittää päihittämään meidät ihmeen kurjat fennit. Augustinuksen syntymäpäiväkortin teksti nimittäin jatkui vielä sen jälkeen, kun hän oli tehnyt satiirillaan selvää minun synttärikakustani ja 48-v juhlahatustani.

”Vain päättymätön elämä on oikeasti onnellista elämää. Siinä elämässä jokainen päivä on onnellinen päivä. Ja itse asiassa päiviä ei silloin ole useita, vaan yksi ainoa. Se päivä ei ala eikä pääty, sillä siellä aurinko ei nouse aamulla, koska se ei ole illalla lainkaan laskenut.”

(Aug. s. 84,2)

On siis olemassa yksi päättymätön päivä, jossa ei enää tuskailla kalenterin kanssa eikä lasketa ja arvioida jäljellä olevaa aikaa. Se päivä on kirkkauden Jumalan ikuinen lepopäivä, viikon kahdeksas päivä.

Pyhäinpäivän iltamessussa muistelin Stalinin Neuvostoliitossa menehtynyttä Trifon Turkestanovilaista ja hänen suurenmoista rukouslauluaan Kiitosakatistosta: Kunnia Jumalalle kaikesta. Myös siinä ylistetään Isää Jumalaa siitä, että hänen luonaan on kerran ainainen päivä, päättymätön valkeus. Näin metropoliitta Siperian pimeydessä ja kylmyydessä:

”Kun aurinko laskee, kun ikuisen unen rauha ja hiipuvan päivän hiljaisuus saavat vallan, näen iltaruskon loistavissa saleissa ja pilvien muodoissa häämajasi kuvajaisen. Tuli ja purppura, kulta ja sini julistavat profeetallisesti taivaallisten asuinsijojesi sanoin kuvaamatonta kauneutta ja kutsuvat juhlallisesti: Menkäämme Isän luo!

• Kunnia Sinulle illan hiljaisesta hetkestä;
• Kunnia Sinulle laskevan auringon viimeisestä säteestä;
• Kunnia Sinulle hyvyydestäsi yön pimeydessä;
• Kunnia Sinulle, Sinä olet läsnä, kun koko maailma on kaukana;
• Kunnia Sinulle lupauksestasi, että saamme herätä ikuisen illattoman päivän iloon;
• Kunnia Sinulle, joka näytit meille valkeuden;
• Kunnia Sinulle, joka rakastat meitä syvällä jumalallisella rakkaudella;
• Kunnia Sinulle, joka ympäröit meidät valolla sekä enkelten ja pyhien joukolla;
• Kunnia Sinulle, joka opetit meitä kutsumaan Sinua nimeltä;
• Kunnia Sinulle, Kaikkein pyhin Isä, joka lupasit meille Valtakuntasi;
• Kunnia Sinulle, Lunastaja Poika, joka avasit meille tien pelastukseen;
• Kunnia Sinulle, Pyhä Henki, tulevan ajan eläväksi tekevä aurinko;
• Kunnia Sinulle kaikesta, Jumalallinen kaikkihyvä Kolminaisuus;
• Kunnia olkoon Sinulle, Jumala, iankaikkisesti.”

(Trifon Turkestanovilainen, Kiitosakatistos, suom. nunna Ksenia)

Me olemme vielä odotustilassa – ja tähän tapaan perille päässeet pyhät muistuttavat meitä siitä, että emme ole oikeasti pimeyden ja kaamoksen lapsia vaan valon ja päivän lapsia. Augustinuksen muistutus on vähän tylympi, Trifonin sitäkin kauniimpi. Kaikki te marraskuun siskot ja veljet voitte siis aamulla herätessänne ja katsoessanne kuraiseen kurjuuteen sanoa sille ääneen: Ah, mutta minä en kuulu sinulle, vaan olen matkalla Valoon, päättymättömään päivään, illattomaan iloon.

OLIMMEPA VALVEILLA TAI KUOLEMAN UNESSA

Tänään on valvomisen sunnuntai. Huomasitko, kuinka apostoli Paavali lohdutti tänään niitä, joille valvominen on vaikeaa ja epäonnistuu aina. Eihän pääasia ole oman tajunnan ja uskon selkeys ja kirkkaus vaan Hän, jota odotamme, on pääasia. Siksi herättelemme ja tönimme toisiamme jatkuvasti päivästä päivään, muistutamme katsomaan Isän kirkkauden kuvaa, luomatonta Poikaa ja hänen kasvojaan.

Jumala ei ole tarkoittanut, että saisimme osaksemme vihan

vaan että pelastuisimme Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa.

Kristus on kuollut puolestamme, jotta saisimme elää yhdessä hänen kanssaan,

olimmepa valveilla tai kuoleman unessa.