Filantropiaa

Tit. 3:4–7

Loppiaisajan jälkeisinä pyhinä sunnuntaiden evankeliumitekstit kertaavat Jeesuksen elämän ja julkisen toiminnan alkuvaiheita, ennen kuin sitten talven päättyessä ja kevään alkaessa siirrytään suureen paastoon ja kasvoja alkaa valaista pääsiäisen aurinko. Siksi kuulit tänään evankeliumitekstissä Jeesuksen kasteesta Jordanissa.

Tänään en kuitenkaan saarnaa tuosta Jeesuksen kasteesta vaan Paavalin antamasta kasteopetuksesta, kuvauksesta siitä, mitä kastetulle kristitylle on kerran tapahtunut – ja miksi.

FILANTROPIA JA EPIFANIA

Viime torstaina vietettiin kristikunnassa loppiaista eli epifaniaa, Herran Jeesuksen Kristuksen ilmestymisen ja ihmiseksi syntymisen juhlaa. Tituksen kirjeessä vielä puhutaan tästä samasta epifaniasta, kun j. 4 kuvataan, miten Jumalan, pelastajan hyvyys tuli näkyviin, ilmestyi, paljastui avoimesti koko maailmalle. Mutta vielä hienompi sana tämän päivän ensimmäisessä jakeessa kätkeytyy suomenkielisen ilmauksen taakse. Kun kirkkoraamatun Paavali sanoo kaarrellen Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan, UT2020 käyttää sanaa ”ihmisrakkaus”. Sana on kreikaksikin meille kyllä tuttu, nimittäin filantropia (φιλανθρωπία). Amerikkalaisista pohatoista kai nykyään voi joskus käyttää tätä sanaa: joku voi olla teollisuusmagnaatti ja filantrooppi, kuten vaikka Bill Gates. Se tarkoittaa, että tähtitieteellistä omaisuutta kauhotaan rahalaarista muitten ihmisten auttamiseen, lääkkeisiin, lukutaitoon, koulutukseen ja sen sellaiseen. Filantroopin vastakohta on misantrooppi, ihmisvihaaja.

Paavalin kirjeessä sanaa kuitenkin käytetään hyvin yksinkertaisesti. Jumala ei ole kaukainen amerikkalainen hyväntekijä, vaan Paavali tarkoittaa, että Jumala on yksinkertaisesti vain ihmisrakas. Minusta tämä on aika mukava ajatus. Johannes Krysostomos, kreikkalainen kirkkoisä 300-luvulta, puhuu paljon tästä Jumalan ominaisuudesta: monet elleivät jopa kaikki Jumalan teot kertovat siitä, että hän on sydämestään kiintynyt ihmisen lapsiin, meihin itsekeskeisiin, lyhytikäisiin, kiukutteleviin ja ilkeisiin reppanoihin. Kaikki Jumalan pelastusteot ja hänen tapansa ilmestyä ihmisille johtuvat filantropiasta, siitä, että hän on kiintynyt jokaiseen ihmiseen ja kiinnostunut meistä, haluaa meille hyvää. Krysostomos muuten liittää Jumalan filantropian siihenkin, miten Jumala valitsee lähestyä meitä ihmisiä. Jumala ei tule luoksemme korkeudessaan ja hurjuudessaan, tuhoavassa pyhyydessään, vaan inkarnaatiossa, syntymällä ihan pieneksi vauvaksi Marian syliin. Jumala ei tule luoksemme absoluuttisina matemaattisina kaavoina ja käsittämättömän vaikeina abstraktioina vaan inhimillisen kielen, puheen ja Raamatun kertomusten kautta. Näin hän ikään kun astuu alas korkeudestaan, jonne kukaan meistä ei osaa eikä jaksa nousta, ja laskeutuu alas ihmislasten tasolle, niinkuin lapsirakkaat aikuiset voivat tehdä kylään tullessaan: he istahtavat alas pikkulasten leikkihuoneen matolle, niin että katse ja kasvot ovat samalla tasolla lapsen kanssa. Näin Jumala tekee siis meille ihmisrakkaudessaan, eli koska hänen sydämessään asuu filantropia.

UUDEN LUOMISEN PESU

Sitten Paavali kuvaa, miten Jumalan ihmisrakkaus on tullut todeksi hänen kirjeensä lukijoiden yksittäisissä elämissä:

Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät.

Me vanhat ihmiset muistamme vielä hassun sanan vanhassa 30-luvun raamatunkäännöksessä, jota tässä käytettiin: ”uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta” (KR38). Vaikka moni saattaa saunan tai paljun jälkeen vitsailla, että olo on nyt ihan uudestisyntynyt peson ja kylvyn jälkeen, Paavali tietenkin tarkoittaa kristityn vastaanottamaa kastetta. On aika hätkähdyttävää, miten kaste tässä UT:n kohdassa kuvataan suorasukaisesti Jumalan teoksi, joka lahjoittaa meidän ulkopuoleltamme jumalallisia asioita. Kaste ei siis ole mikään ihmisen oman uskontodistuksen valinta ja vahvistus, vaan suoraan Jumalan omaa työtä, ja sen avulla hän tarttuu ihmiseen, nostaa hänet pelastuksen osallisuuteen. En heti muista sanotaanko Raamatussa tätä asiaa missään tämän suoremmin. Jos siis haluat opetella kasteesta ulkoa vain yhden raamatunkohdan, olet löytänyt Tituksen kirjeestä hyvän ehdokkaan:

Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät.

Paavalin kieli tässä korostaa kasteen peson kertakaikkisuutta ja ainutlaatuisuutta. Saattaa olla, että meidän korvaamme ainakin tuo Pyhän Hengen uudistaminen kuulostaa vähän sellaiselta pitkältä ja ehkä liiankin pitkältä prosessilta kuten vaikkapa sote-uudistus. Mutta Paavalin sanat merkitsevät veitsenterävää, pistemäistä rajakohtaa, tulliasemaa Vaalimaalla. Yhdessä hetkessä olet vieraassa valtiossa, toisessa hetkessä olet kotimaassa. Uusi syntymä tarkoittaa täydellisen uutta luomusta, uudeksi tekemistä tässä hetkessä, ei pitkän sitkeää saunaremonttia, joka venyy vuosien mittaiseksi.

DIKAIOSYNE

Jos kuuntelit tai nyt katselet vaikka eri käännösten avulla edessäsi tuota koko neljän jakeen katkelmaa, löydät siitä helposti samaan rykelmään kuuluvan sanan.

Vaikka tässä: ”hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden […] jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi” (KR92)

Aika lailla toiselta kuulostaa tällä kertaa UT2020: ”hän pelasti meidät. Hän ei tehnyt sitä siksi, että tekomme olisivat olleet oikeamielisiä, vaan silkasta armosta. […] Näin hän armollisesti teki meistä syyttömiä.”

Siis yksi ja sama Paavalin sana käännetään jo näillä muutamalla rivillä milloin hurskaaksi, milloin vanhurskaaksi, kännykkäsuomella taas oikeamieliseksi tai syyttömäksi. En halua liikaa ilkkua tai moittia suomalaisia raamatunkääntäjiä, sillä tuo yksi sana on aivan mahtavan vaikea kääntää. Sanan δικαιοσύνῃ perinteinen käännös suomeksi on ”vanhurskaus”, joka on vain erilaiselta kuulostavaa outoa kieltä, sillä sekin pitää aina selittää. UT2020, uusin suomalainen raamatunkäännös on muuten kivalukuinen ja oivaltava, mutta ei suostu käyttämään enää kirkkoraamatun ”vanhurskaus”-sanaa. Siitä seuraa paljon vaikeuksia, sillä ei esimerkiksi Paavali tarkoita sanalla pelkkää oikeudenmukaisuutta tai reiluutta. Vanhurskas on suorassa ja pyhässä liitossa Jumalan kanssa. Vanhurskas Jumala on hyvä ja luotettava Jumala. Kun ihminen vanhurskautetaan, hänet tehdään suoraksi ja hänen suhteensa Jumalaan korjataan ja palautetaan ennalleen. Tituksen kirjeen kohdassa UT2020 on valinnut yksioikoisen juridisen tien ja kääntää vanhurskauden ”syyttömyydeksi”. Käännös ei ole ehkä väärä, mutta on se ainakin kapea.

Olkoon nyt sitten sanojen kääntämisen laita niin tai näin, huonon ja epätarkankin käännöksen kautta kyllä käy selvästi ilmi Paavalin pääviesti: Jumala pelastaa meidät armosta ja ihmisrakkautensa takia, ei siksi että me olisimme olleet hurskaina, vanhurskaina, syyttöminä tai oikeamielisinä Jumalan pelastuksen ansaitsevia.

TITUKSEN KASTEOPETUKSEN KONTEKSTI

Paavalin lyhyt kasteopetus kirjeessä Titukselle on siis hyvin keskeistä ja tiivistä opetusta siitä, millainen Jumala on, miten hän meitä lähestyy, mitä kaste on ja miksi kristitty luottaa Jumalan hyvyyteen eikä omiin tekoihinsa. Mutta miksi Paavali kirjoittaa kirjeessään kasteesta ja Jumalan pelastusteosta? Mihin kastejutut oikein liittyvät? Katsotaan lopuksi vielä Tituksen kirjeen 3. luvun lähiympäristöä – se on yllättävä.

Kaste- ja armo-opetusta edeltää jakso, jossa apostoli kuvailee kristittyjä oman yhteisönsä jäseninä. Paavali sanoo, että ei kannata kuvitella olevansa jotenkin parempi ja arvokkaampi ihminen kuin muut vaan esimerkiksi totella riitelemättä ja mutisematta maallisia viranomaisia. Ei saa parjata ketään eikä haastaa riitaa, vaan on oltava ystävällinen ja osoitettava lempeyttä kaikille ihmisille.

Kaste- ja armo-opetusta seuraa jakso, jossa apostoli johtopäätöksenä neuvoo: haluan sinun tähdentävän näitä asioita, jotta ne, jotka uskovat Jumalaan, tekisivät ahkerasti hyvää. Tällainen on ihmisille hyväksi ja hyödyksi. Vältä typeriä väittelyitä, sukuluetteloita sekä lakia koskevia riitoja ja kiistoja, sillä ne ovat hyödyttömiä ja turhia.

Minusta kasteopetuksen konteksti on yllättävä. Paavali muistuttaa kristittyjä Jumalan sulasta ihmisrakkaudesta, pelastuksesta ja kasteen ihmeellisestä armosta, jotta kristitty eläisi rauhassa ja sovussa, olematta alituisessa riidassa ja rähinässä pakanoiden ja ympäröivän maailman kanssa. Paavalille kristityn malli ei siis ole lännen yksinäinen pyssysankari, joka aseet leimuten todistelee jumalattomat tainnoksiin, vaan hiljainen ja lempeä ihmisten palvelija, joka rakentaa rauhaa, ei riitaa.

Onko tällainen kuva teistä tarpeellinen ja puhutteleva tänään, vuoden 2022 alkaessa?