Sinun uskosi ei sinua pelasta

Joh. 4:39–42

**

Uskoa omaan uskoon

Mistä tietää, että joku on aloittanut terveelliset elämäntavat?

Vastaus: Hän kertoo sen sinulle.

Tämä on suosikkivitsejäni. Sen voi aina tilanteen mukaan muuntaa ja vastaus on tietysti aina sama. ”Hän kertoo sen sinulle.”

Mistä tietää, että joku on lukenut vuoden aikana 60 kirjaa?

Mistä tietää, että joku on aloittanut somepaaston?

Mistä tietää, että joku hiihtää 800 km talvessa?

Mistä tietää, että joku ei äänestä persuja?

Niin, hän kyllä kertoo sen sinulle.

Ja vielä viimeinen muunnelma tästä vitsistä, jotta päästään tämän sunnuntain aiheeseen:

Mistä tietää, että joku on tehnyt henkilökohtaisen uskonratkaisun?

Vastaus: Hän kyllä kertoo sen sinulle.

Se sunnuntain aihe oli siis tämmöinen: Jeesus herättää uskon. Ja nyt tästä asiasta tahdon tässä saarnassa saarnata sinulle oikeastaan vain yhden asian ja se on tämä: sinun uskosi ei ole kovin tärkeää eikä sinun uskosi sinua pelasta.

Olen istunut lukuisia kertoja tilanteissa, joissa ihmiset haluavat kertoa siitä, mitä on olla kristitty, ja se tapahtuu niin, että kerrotaan omasta uskosta. Omasta uskosta, sen kokemista asioista, sen voinnista, sen tuomasta voimasta, sen ruokkimisesta, sen kasvusta, sen rauhasta. Sunnuntain aiheesta kuullaan ja lihavoidaan ensimmäisenä lauseen viimeinen sana: Jeesus herättää uskon. Hartauspuhe alkaa taikasanoilla: ”mun uskoni, mun uskonelämäni”. Laulettavat laulut kuvailevat sitä, miltä usko tuntuu, mitä sydän kokee, miten ”mä haluun ylistää”.

Tuntemani ja kunnioittamani pastori kirjoitti monta vuotta sitten tällaisesta sisäänpäin viittaavasta eli reflektiivisestä selfie-uskosta terävän viiltävästi näin:

“Olin hukannut nuoruuteni yksinkertaisen uskon ja kuormittanut sieluni herätysliikkeen systeemillä. Laki on läpipääsemätön musta suuri seinä, jolla on lopulta vain yksi sanoma: sinun täytyy!
Sinun täytyy herätä, havahtua, katua, särkyä, kääntyä, murtua, antautua, rukoilla, pyytää, siunata, eheytyä, kilvoitella, pyhittyä. Ja mikä hirveintä, sinun täytyy uskoa. Sinun.
Minulta meni ylipäänsä mielenkiinto omaan uskoon ja muiden ihmisten uskoihin. Koen edelleenkin niin. Jos minulta kysytään omasta uskostani, vastaan, ettei voisi vähempää kiinnostaa.
Sitähän se herätyskristillisyys usein on. Ei kaikki. mutta paljon: uskoa omaan uskoon.” (Teemu Kakkuri)

Varoitan sinua siis, rakas kuulijani, vakavasti. Älä ala uskoa omaan uskoosi. Älä luule, että kristityn elämän voimanlähde on oma usko ja se, miten se oma usko voi ja mitä se on ratkaissut ja mitä se kokee nyt ja kuinka vahva ja heikko se tällä hetkellä on.

Usko ei ole energiaa, jota voi olla vähän tai paljon.

Usko ei ole voimaa, jota voi kasvattaa.

Usko ei ole jotain, joka alkaisi sanalla minä ja jatkaisi sitten, kuinka paljon ja mitä kaikkea minä sillä uskolla saan ja teen ja olen ja pystyn.

Rakas ystävä, sinun uskosi ei ole kovin tärkeää ja sinun uskosi ei sinua pelasta.

Usko ei ole liikettä ja luottamusta sisään päin, omaan itseen, vaan usko on luottamusta ja liikettä ulospäin, siihen, mitä on sydämen ja kokemusten ja ajatusten ja omien voimien ulkopuolella, minusta riippumatta, minun ahdistuksestani huolimatta.

Uskoa toisten varassa

Sykarissa kylän ihmiset kuuntelevat kaivolla käyneen naisen sanoja ja alkavat kiinnostua, haluavat kuulla lisää. He uskovat siis ulospäin, siihen mitä toinen ihminen on heille kertonut ja todistanut. Voiko usko siis elää ja olla toisten ihmisten varassa? Jos en voi eikä minun tule kovin paljon tai ollenkaan luottaa omaan uskooni, voinko jäädä toisten ihmisten uskon varaan?

Luterilaisen perinteen hoitava ja lohdullinen vastaus kuuluu näin: Miksipä et!

Kun sylivauva vailla henkilökohtaista ja itse sanoitettavaa ja ymmärrettävää uskonvakaumusta tuodaan kasteelle, hänelle lahjoitetaan usko, fides infantium. Hän on myös toisten uskon varassa niin, että muut siunaavat häntä ja tuovat hänet kasteelle ja vastaavat hänen puolestaan tahtovansa kastetta, tahtovansa uskoa, tahtovansa luopua pois Perkeleestä.

Kun muistisairas vanhus otetaan mukaan iltahartauteen ja ehtoollishetkeen, hänelle lahjoitetaan usko. Emme havaitse emmekä tiedä, miten sairauteen itsensä ja minuutensa lähes kadottanut ihminen voi uskoa, mutta laulamme ja rukoilemme hänen kanssaan. Jos itse olisin joskus tuo ihminen, esitän nyt toiveen: jakakaa minulle sakramentti, laulakaa minulle Jeesuksesta, rukoilkaa minun puolestani. En jaksaisi enkä ymmärtäisi enkä osaisi itse uskoa, mutta voisin olla toisten uskon kantamana Jumalan oma.

Kun usko liikkuu ja hakeutuu ulospäin, se voi näin perehtyä ja heittäytyä toisten uskon varaan ja oppia lisää, saada janoonsa muuta kuin vain oman sydämen häilyviä ja heikkoja ja laimeita ääniä ja epävarmuutta. Mutta vielä näinkään emme ole vielä päässeet tämän sunnuntain aiheen ytimeen, sinne keskelle, jossa katse siirtyy omasta ja toisten uskosta johonkin aivan muuhun.

Uskoa itse Jeesukseen

Sykarissa tapahtunut tilanne on yksinkertainen. Ihmiset päästävät irti samarialaisista ideoistaan ja epäjumalistaan ja alkavat kuunnella naisen kertomusta ja sitä kertomusta ei painoteta näin:

”Hän kertoi minulle kaiken mitä minä olen tehnyt.”

Se painotetaan näin:

”Hän kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt.”

Tämän jälkeen kylän ihmiset tekevät parhaan mahdollisen siirron. Heidän huomionsa ja kuuntelunsa siirtyy – Jeesukseen. Siis ei omaan uskoon, ei toisten uskoon – vaan Jeesukseen.

Hellitä sinäkin tänään jo siitä, miten rohkeaa tai arkaa, voimakasta tai heikkoa, syvällistä tai pinnallista sinun oma uskosi on. Sinun uskosi ei ole kovin tärkeää: Jeesus on. Sinä et ole vapauttanut itseäsi uskosi voimalla kaikista synneistäsi, pahuudestasi, lankeemuksistasi: Jeesus on. Sinä et herätä kerran itseäsi kuolleista: Jeesus herättää. Sinun uskosi ei sinua pelasta: Jeesus pelastaa. Siksi tämän sunnuntain nimi kuuluu lausua oikein: Jeesus herättää uskon.

Usko on siis liikettä ja luottamusta pois omasta sydämestä ulos Kristuksen varaan. Kun usko alkaa puhua ja pohtia itsestään ja omista voimistaan, sille käy kuin Pietarille aallokossa. Reflektiivinen usko, joka peilaa ja poseeraa itseään, on uppoavaa uskoa. Unohda oma uskosi ja katso ainoastaan Jeesusta. Silloinkin kun Jeesus lupaa evankeliumeissa parantamilleen ja auttamilleen ihmisille, että sinun uskosi on sinut parantanut, on aivan itsestään selvää, että se usko ei roiku ilmassa ja nosta itseään tukasta ylös kuin paroni von Münchhausen, vaan parantavalla uskolla on kohde ulkopuolella, arvaatko jo kuka? Tietenkin Kristus.

Unohda oma uskosi ja katso Kristusta. Sen voi tehdä hyvinkin lapsellisesti tai kirjaimellisesti. Kun ystäväni odotti kuolemaa, hänen vuoteensa vierellä oli kuva Jeesuksen kasvoista Veronikan käärinliinassa. Hän halusi katseli Vapahtajaa, ei omaa ahdistustaan.

Tai voit laulaa Jeesuksesta, ja yleensä vanhat laulut ja virret ovat parempia kuin uudet. Vanhoissa virsissä ei ole vielä keksitty kuinka kiinnostavaa onkin vain siivilöidä ja puhua ja ahdistua omasta uskosta ja sen puutteista ja piirteistä, vaan niissä lauletaan yksinkertaisen lapsellisesti Jumalan Pojasta ja siitä kuinka hän on syntynyt tähän maailmaan ja sovittanut kaikki sen synnit ristillä ja voittanut kuoleman vallat ylösnousemuksellaan – myös minun syntini ja minun kuolemani.

Ja kun käyt kohta ylistämään Jumalaa uskontunnustuksen sanoin, huomaat että sinun uskosi ei niissä sanoissa kovin mitään sanokaan sinun uskostasi tai ylipäätään juuri mitään ihmisistä, vaan vain siitä, mitä suuri Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki on tehnyt ja tekee sinun pelastuksesi tähden.

Sinun uskosi ei ole kovin tärkeä: Jeesus on.

Sinun uskosi ei sinua pelasta: Jeesus pelastaa.