Joulusaarna

Joh. 1:1–14

Kertomusten lahja

Hyvää joulua, siunattua ja rauhallista Herramme ja Vapahtajamme armorikasta syntymäjuhlaa!
Kun joulun aikaan tapaan ystäviä ja kylänmiehiä, tapaan usein kysyä niin kuin kysyn nyt:

Mitä sait joululahjaksi?

Ja mikään ei tietenkään ole mieluisampaa kuin saada itse vastata samaaan kysymykseen! Nimittäin asianlaita on niin, että joka joulu teen kaikkeni, jotta jouluaattoiltana saan avata lahjakääreestä tietynlaisia lahjoja. Tänä jouluna tein jopa enemmän kuin kaikkeni ja koiduin rasittavaksi vitsaukseksi läheisilleni vihjatessani suorin ja epäsuorin, hienoin ja epähienoin keinoin, millaisista lahjoista pidän.
Se kannatti.
Sain nimittäin paketista mielilahjani eli kirjan.
Enkä vain yhtä kirjaa, vaan monta:

Mihail Bulgakov, Saatana saapuu Moskovaan.
Italo Calvino, Why read the Classics?
Ian McEwan, What We Can Know.
RF Kuang, Katabasis.
Richard Powers, Alkumeri.

Se on kuulkaas niin, että minulle joulu on kuin laakso ilman muumeja tai kanootti ilman intiaaneja ellen saa ainuttakaan kirjaa. Jo pienestä lapsesta asti joululoman parhaita asioita on ollut vajota fiktion sinivihreään syleilyyn, paeta kaamosta ja ostosparatiiseja kauas sinne missä auringonnousu on nopea, vihreä ruoho aaltoilee tuulessa ja hevoset laukkaavat kukkuloiden taa. Minun elämässäni joulu, kirjat ja sydäntä viiltävät kertomukset punoutuvat siis yhteen – ne kuuluvat toisiinsa.
Siksi minua niin suuresti harmittaa ja sydämelleni käy, että kirjojen ja kuvitteellisten pitkien kertomusten maailma näyttää olevan rapautumisen tilassa. Uskon itse asiassa vailla ironian häivää, että ihmisten mieliä ja keskittymiskykyä syövät laitteet ja niin sanotut sosiaaliset mediat ovat itse Perkeleen ja hänen riivaajiensa keksintöä. Sillä Perkelekin on kehittyvä olento.
Kun se ei saanut maailmaa valloitettua jumalattomilla ja epäinhimillisillä totaalisilla ideologioilla, se keksi että ihmiset saadaan langetettua ansaan siten, että he unohtavat kertomukset, tarinat, sadut ja kirjat. Se taas käy parhaiten niin, että ihmisten mielet täytetään muutaman sekunnin irrallisilla kuvilla, ärsykkeillä, kehää kiertävillä peleillä. Pianaikaa ihmisen sydän, mielikuvitus ja kieli surkastuu ja käy tarpeettomaksi, kun niiden tilalla on vain hahmottomia mutta rajuja ja sähköisiä tykkäyksen tai inhon tunteita, niin kuin kastemadoilla on.
Aika näyttää, miten pitkälle tämä Perkeleen ja hänen enkeliensä juoni kantaa.
Ehkä ihmiseen luotu kertomusten jano on kuitenkin vahvempi kuin tämä saatanallinen juoni, sillä kertomusten jano on peräisin itse Jumalasta. On Jumalan työtä se, että meillä on kieli ja mieli, jotka osaavat ja haluavat tehdä kuvia ja maailmoja, taruja ja tarinoita. Siksi on pelkästään kristillistä ja jumalista, että joulun aikaan vetäydyt vilttisi alle hyvän kirjan kanssa ja manaat syvimpään helvettiin puhelimesi ja sometilisi.

Tosi kertomus

Kuten sanoin, jo lapsesta asti joulu ja fantasiakirjallisuus liittyvät omassa elämässäni yhteen. Tarkennettuna vielä: eritoten englantilainen 50-luvun korkeakirjallinen fantasia ja joulu liittyvät toisiinsa. Totta vie, CS Lewisin Velho ja leijonahan kertoo nimenomaan joulusta! Ja joulunpyhinä tunnen aivan vastustamatonta halua selata Tolkienin Silmarillionia ja hänen myyttejään pitkien haltiasukujen tummista vaiheista tähtien valossa.
Tämä ei taida olla sattumaa.
Läpeensä hurskas uskovainen, JRR Tolkien, ajatteli ja opetti, että Jumala on luonut ihmiseen tarinoiden kuulemisen ja kertomisen lahjan. Ihminen luo kertomuksia, koska Jumala on luonut ihmisen. Ihmisen sydän janoaa ihmeellisiä tarinoita, koska Jumala on kertonut maailmankaikkeudesta ja historiasta ihmeellisen tarinan.
Kristitylle Tolkienille ihminen ei ollut karvaton apina, joka käyttelee koneita lyhyen elämänsä aikana ja putoaa sitten kehityksen kuiluun. Jumalan luoma ihminen on luova ihminen, joka täällä kärsimyksen ja kuoleman maailmassa aivan itkien kaipaa lohtua, elämää, kuoleman kukistumista ja sen tähden kertoo niistä sydäntäsärkeviä kertomuksia.
Tämä Tolkienin ajatus oli merkittävä myös CS Lewisille, jopa niin merkittävä, että Lewis kääntyi sen myötä kristityksi. Tolkien nimittäin osoitti Lewisille, miten kuvitteelliset kertomukset, jotka täyttävät meidät ilolla, ovat peräisin samasta lähteestä: Jumalan omasta, suuresta kertomuksesta. Mutta toisin kuin kaikki fiktiiviset tarut, Jumalan suuri kertomus on tapahtunut ja tapahtuu jatkuvasti tässä maailmassa, meidän maailmassamme, omassa historiassamme.

Uskon tarina

Ja juuri siksikin joulu ja kertomukset kuuluvat yhteen niin kuin valkea ja punainen lanka toisiinsa punottuna. Joulun evankeliumit Matteuksella, Luukkaalla ja Johanneksella ovat kaikki kertomuksia. Niistä rakkain ja turvallisin on tietysti kaunis Luukkaan jouluevankeliumi, mutta kertomus se on tämän joulupäivän jylhä ja aina luomisen aamuun ulottuva evankeliumikin, missä luomaton Sana kaikuu ensimmäisenä ja ainoana pimeydessä ja suurten vesien yllä ja syntyy sitten tähän lihan, katoavaisuuden, kuoleman ja ajan maailmaan, sodan ja metelin alle.
Luomaton Valkeus syntyy pieneksi ihmisen lapseksi ja hengittää äitinsä Marian, autuaan Jumalansynnyttäjän sylissä, ja häntä kumartavat maahan heittäytyen niin tähtien ja taivaan avaruuksien tutkijat kuin pienet ja pelokkaat lammasten paimenet. Siitä alkaa meidän Herramme ja Vapahtajamme kertomus täällä meidän keskellämme. Hänen kertomuksensa on kerrottu evankeliumeissa ja joulupäivän kirje sanoo:

Minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta. Elämä ilmestyi, me olemme nähneet sen, ja siitä me todistamme. Me ilmoitamme teille iankaikkisen elämän, joka oli Isän luona ja ilmestyi meille.

Jumala ei ole lähestynyt meitä ihmisiä niin, että olisi sähköttänyt meille sinänsä tosia propositioita eli väitelauseita. Olisihan hän kai niinkin voinut tehdä kaikkivallassaan ja kaikkiviisaudessaan.
Sen sijaan hän tahtoi puhua meille kertomuksella. Hän tahtoi voittaa meidät puolelleen ja korjata pahuuden ja kuoleman ja perkeleen tekemät vahingot kertomalla maailman oudoimman, kauneimman ja syvimmän kertomuksen, jossa hän luo taivaat ja maat ja niiden keskelle ihmiset, joita hän rakastaa.
Rakastaa niin, että syntyy itse tähän kuoleman varjon maailmaan, valoksi, joka loistaa pimeydessä niin, että mikään pimeys ei saa häntä valtaansa eikä käsitä häntä.
Rakastaa niin, että kärsii kuoleman julmassa puussa.
Rakastaa niin, että hänet haudataan kuolleena niin kuin meidät kerran haudataan.
Rakastaa niin, että kääntää meidän kohtalomme ja kuolemamme nurin viikon kahdeksannen päivän aamuna nousemalla kuolleista, esikoisena kaikista kuolonuneen nukkuneista ja menee valmistamaan meille huoneet, Isänsä suureen kartanoon, jonne hän on tie ja totuus ja lämmin elämä.
Ja huomaat nyt, mistä tuo kertomus on myöskin tuttu: se on kertomus, johon kristityt kaikkialla maailmassa jokaisessa jumalanpalveluksessa tarttuvat ja ripustautuvat kuin ankkuriin tämän kuohuvan maailman suunnattomassa ja valottomassa myrskyssä. Se kertomus on kirkon uskontunnustuksen kertomus. Apostolinen ja Nikean credo eivät nekään ole irrallisia, ulkoa opeteltuja väitteitä Jumalasta, vaan ne ovat nimenomaan kertomus, joka alkaa Jumalan majesteetin käskystä: Tulkoon elämä. Ja kertomuksen kuuma ydin, palava sydän, on Jumalan syntyminen ihmiseksi neitsyt Mariasta.
Uskontunnustusten kertomus on kaiken lisäksi vielä kesken, se on auki oleva kertomus, joka ei ole vielä päättynyt, vaan tuon Jumalan suuren kertomuksen maali, määränpää, on vielä tulossa, kuin tulinen auringonnousu.

Jumalan kertomuksen loppu

Kun olin pieni poika ja luin lumoutuneena, silmät ymmyrkäisinä maagisia, sinisiä, tulenhehkuisia tarinoita velhoista, leijonista, haltioista, sormuksista, lohikäärmeistä ja puhuvista puista, kuvittelin usein, miten hienoa ja pelottavaa olisi olla itse mukana noissa kertomuksissa. Kun katselin kotini takana aukeavaa jokilaaksoa ja sen loivasti kumpuilevia niittyjä ja metsäsaarekkeita, otin monta kertaa käteeni puisen sauvan ja lähdin kulkemaan joen vartta ja astuin sisään noihin myytteihin ja tarinoihin, ja sydän värähti ilosta.
Kunpa olisin itse voinut olla mukana noissa kertomuksissa, mukana sormuksen saattueessa, mukana siinä joukossa, joka hapuilee tiensä vaatekaapin läpi talviseen Narniaan.

Aikuisena olen ymmärtänyt, että läpeensä hurskaat Tolkien ja Lewis saavuttivat minussa sen mitä olivat kai hakeneetkin: ymmärryksen siitä, että on olemassa yksi ja ainoa tosi kertomus, joka on samaan aikaan sekä tosi, siis todellinen, että kertomus, siis mielekäs, ja että – tämä on tärkeää – minäkin kuulun mukaan siihen kertomukseen.
Kun luet ja kuulet evankeliumin joulun lapsesta, Herrasta Kristuksesta, ja kun laulat sydän syrjällään Vapahtajasta, joka makaa seimessä ja jota kumartavat kaikki taivaan joukot, silloin suuri Jumala katsoo sinuun ja kutsuu.
Hän ojentaa kätensä ja kutsuu sinua mukaan omaan, mahtavaan, täydellisen ihanaan ja pelottavaan kertomukseensa, jonka hän on aloittanut ennen kuin sinua oli. Hän katsoo sinuun ja pyytää: lähde mukaan, liity tähän seikkailuun, tähän matkaan, tähän saattueeseen, minulla on paikka sinulle kertomuksessani, joka on suurempi ja syvempi kuin mikään taru tai tarina, jonka olet koskaan löytänyt.
Kun luet ja kuulet evankeliumin joulun lapsesta, Valkeudesta, joka loistaa pimeydessä, se ei ole vain tahroja paperilla, kuolleita sanoja, vaan se on kuva Jumalan suuressa kertomuksessa, jota hän kertoo parhaillaan, juuri nyt, ja tahtoo sinut mukaan siihen tarinaan.

Jumalan kutsu ja kädenojennus sinulle on myös lupaus: hänen kertomuksensa on kulkemassa kohti päätöstä, joka ei ole loppu. Toisin kuin kaikkein hienoimmatkin kuvitellut tarinat, Jumalan kertomus päättyy niin, että se aukeaa entistä kauniimpaan, päättymättömään tarinaan, loppumattomaan musiikkiin, joka on jatkuvasti uusi ja yllättävä. Jumalan kertomus vie sinut kerran maisemiin ja kaupunkiin, jossa valo ei vaihdu varjoksi ja jossa ”jokainen saa ainiaaksi valita jatkuvasti uutta Hänestä, joka on Kaikki” (”there each shall choose for ever from the All”, JRR Tolkien, Mythopoeia).