Adventin sininen timantti

Matt. 11:11–19

tänään saarnassa mietiskelemme pyhän evankeliumin yhtä ainoaa jaetta. Johannes Kastajan eli kolmannen adventtisunnuntain evankeliumista nostamme silmiemme eteen Matteuksen evankeliumin jakeen, joka Kirkkoraamatun käännöksen mukaan kuului näin:

Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen.

Usein Raamatun kääntäminen ja ymmärtäminen ei ole erityisen vaikeaa. Ymmärtäminen onnistuu pelkästään lukemalla. Tämä Matteuksen jae on kuitenkin poikkeus. Se on melko vaikea kääntää ja myös vaikea ymmärtää. Haluaisin ajatella, että jae on tahallaan moniselitteinen, monitahoinen, kuin arvokas ja loistava sininen timantti, joka hehkuu valoa moneen suuntaan. Katsellaan nyt tämän timantin tahoja.
Jae näyttää siis muissa kielissä ja käännöksissä tältä:

ἀπὸ δὲ τῶν ἡμερῶν Ἰωάννου τοῦ βαπτιστοῦ ἕως ἄρτι ἡ βασιλεία τῶν οὐρανῶν βιάζεται καὶ βιασταὶ ἁρπάζουσιν αὐτήν.

A diebus autem Iohannis Baptistae usque nunc regnum caelorum vim patitur et violenti rapiunt illud

”From the days of John the Baptist until now the kingdom of heaven has suffered violence,and the violent take it by force.”

”Mutta Johannes Kastajan päivistä tähän asti hyökätään taivasten valtakuntaa vastaan, ja hyökkääjät tempaavat sen itselleen.”

Huomaatko jo eroja!

Jakeen alkuosan voi näköjään ymmärtää kahdella eri tavalla. Joko Taivasten valtakunta on tulossa nyt esiin väkevällä, vastustamattomalla, jopa hurjalla voimalla – tai sitten on ymmärrettävä, että valtakunta on passiivissa, kärsimyksen ja vastaanottajan olotilassa. Silloin jae luetaan kuten se on luettu Vulgatassa, englantilaisessa Standard Versionissa ja vanhassa kirkkoraamatussa: Taivasten valtakunta kärsii väkivaltaa, vainoa.

Quae persecutionem patitur

Ikivanhassa määritelmässä siitä, mikä kirkko on, sanotaan näin: Kirkko on kirkko, joka kärsii vainoa, eikä itse aiheuta sitä. Uuden testamentin evankeliumeissa kuvataan kaikissa se outo Kuningas, joka ei kosta, ei rankaise, ei lyö, ei vainoa. Tuon kuninkaan esimerkkiä seuraten hänen omansa eivät ole herroja ja hallitsijoita, kuninkaita ja pyöveleitä, vaan seurakunta, joka seuraa Herraansa kantamalla ristiä, pilkkaa ja vainoa. Johannes Kastajan ja häntä edeltävien profeettojen elämänkaaret kertovat samasta asiasta, samoin kaikki marttyrien historiat, mukaan lukien pyhän Lucian marttyrio. Jumalan valtakunnan ihmiset ovat usein omana aikanaan lastuja laineilla, kaikkien riepoteltavina, naurunalaisia, vähäisiä ja huonossa maineessa.

Jos Kristus on siellä, missä ovat köyhät, hiljaiset, vähäiset ja pienet, voiko kirkko silloin paistatella otsikoissa, asettua kuvauksellisiin asentoihin ja olla satojen ja tuhansien suosiossa? Kolmannen adventtisunnuntain tärkeä sivuhenkilö, Johannes Kastaja, viittilöi Jeesuksen omia mukaan siihen kirkkoon, joka on ristin ja vainon alla, ei kunnian ja ihmisten suosionosoitusten instagram-kirkkoon, jossa tägätään #julkkikset ja tanssitaan #boolimaljan äärellä.

Huomaa, että Johannes Kastajan seurassa ei myöskään mainosteta marttyyriutta. Vainon kärsiminen ei ole filttereillä tehostettua uhriutumista ja loukkaantumista ei-mistään, jotta koko maailma kuulisi ja paijaisi pipin pois. Jo vanhasta kirkosta aina Olavi Rimpiläiseen asti ohje on kuulunut: emme lähde itse hakemaan ja tavoittelemaan marttyyrin kruunuja, emmekä hakeudu itse itsellemme valitsemaan vainotun viittaa. Vainon alle ei siis itse hakeuduta eikä itse ilmoittauduta. (Polykarpoksen marttyyrio 4: ”Tästä syystä me, rakkaat veljet, emme ylistä niitä, jotka ilmoittautuvat omasta aloitteestaan, koska kerran evankeliumi ei niin opeta.”)

On olemassa toinenkin ikivanha sääntö vainoista ja marttyyreista ja se kuuluu näin: marttyyrin tunnistaa rangaistuksen syystä, ei sen määrästä (causa non poena facit martyrem). Mikä tahansa loukkaantuminen ja ärtyminen ja vastoinkäyminen kristityn tai seurakunnan elämässä ei vielä ole vainoa. Joskus kärsimme ihan omaa tyhmyyttämme. Pietari-apostolikin tekee jo tämän erottelun, kun neuvoo, ettei kannata ulista silloin, kun kärsii omasta syystään. Ja silloinkin kun kärsii Kristuksen takia, ulinasta ei ole hyötyä: ”Armoahan se on, jos joku omassatunnossaan Jumalaan sidottuna joutuu syyttömästi kestämään kärsimyksiä. Mitä erinomaista siinä on, jos te kestätte silloin, kun teitä kuritetaan tehtyänne väärin? Jos te sen sijaan kestätte silloin, kun joudutte kärsimään tehtyänne oikein, se on Jumalalta teille tulevaa armoa.”

Kun Luther luonnostelee oikean kristillisen seurakunnan tuntomerkkejä, viimeinen näistä tuntomerkeistä on risti, siis risti siinä merkityksessä, että Kristuksen seuraajien kirkko ei tässä maailmassa voi olla koskaan suosittu eikä tykätty. Jos maailma innostuu ja ihastuu kirkon kuviin ja viesteihin, kannattaa olla varovainen. Kun maailma ärsyyntyy Jeesuksen rististä, ei tarvitse säikähtää tai olla peloissaan: silloin vain toteutuu se, minkä Vapahtaja ja koko Uusi testamentti lupaa. Jeesuksen omat ovat täällä muukalaisia, outoja, kiusattuja.

Näin evankeliumin oudoon jakeen sininen timantti kuvaa yhdeltä taholtaan tätä Jumalan valtakunnan reaalitodellisuutta: tässä ajassa, tässä maailmassa kirkko kokee ja kärsii väkivaltaa.

Voimalla, väkivallalla et tahdo hallita

Mutta Matt 11:12 voidaan lukea myös varoituksena seurakunnan omaa väkivaltaa ja kiihkoilua vastaan. Ennen Jeesusta ja hänen omana aikanaan Israelissa oli niitä, jotka ajattelivat, että ulkoinen sorto ja epäoikeudenmukaisuus on torjuttava panemalla kova kovaa vastaan. Väkivaltaan ja vihaan on vastattava väkivallalla ja vihalla. Makkabilaisajan juutalaiset eivät uskoneet väkivallattomaan vastarintaan niin kuin hasidijuutalaiset, jotka teurastettiin hengiltä Antiokhos Epifaneen aikana, vaan Mattatjan pojat ottivat miekat ja aseet käsiinsä ja perustivat sotimalla ja sotajuonien avulla lyhytaikaisen itsenäisen juutalaisvaltion. Sen kukisti 63 eKr Pompeius Suuri.

Jeesuksen aikana oli juutalaisia selootteja, jotka uskoivat aseelliseen vastarintaan ja varmasti toivoivat, että Messias tulisi heidän elinaikanaan ja ristiinnaulitsisi roomalaiset väärämieliset pakanat, jotka olivat ristiinnaulinneet heidän isiään ja isoisiään. Ehkä Matt 11:12 tarkoittaa siis tällaista: ”Johanneksen päivistä asti taivasten valtakunta on kärsinyt väkivallan tähden ja kiihkoilijat ja riitapukarit haluavat temmata sen itselleen”.

Jälleen on katsottava, millaisen Messiaan ja Kuninkaan adventin ajan evankeliumit ja koko Uusi testamentti lahjoittavat kirkolle ja kristitylle. Hän ei ole kovaluinen gladiaattori eikä Antti Rokka, joka niittää ryssiä lakoon suomikonekiväärillään. Sellaiseen vallankäyttöön ja vastarintaan ei kristittyä kutsuta, eikä myöskään hänen seurakuntaansa. Voit tänään ja aina jouluun asti hyräillä kaunista adventtivirren säettä itsellesi ja seurakunnallesi lempeäksi läksyksi:

Nöyryys ja hiljaisuus
on valtasi salaisuus
voimalla, väkivallalla
et tahdo hallita (VK 15:3)

Nöyryyteen ja hiljaisuuteen suostuneelle Vapahtajalle emme tuota kunniaa, jos nyrkit pystyssä ja hampaat irvessä käymme pilkkaamaan, nimittelemään, tuomitsemaan ja leimaamaan niitä, joiden Jumala on sallinut ahdistaa kristittyjä. Siihenkin ehkä neuvoo tänään adventtisunnuntain sinisen timantin jae: älä ole selootti, älä aja Jumalan valtakunnan asiaa maksamalla pahat pahalla.

Iloiset rosvot

Adventtievankeliumin yhden jakeen timantissa on vielä kolmas ja viimeinen särmä. Se onkin hauska ja yllättävä. Jo vanhasta kirkosta asti Matt 11:12 kreikkaa on nimittäin luettu ja käännetty jotenkin näin:

Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on alkanut tulla esiin vastustamattomalla voimalla, ja ahnaat suorastaan ryöstävät sen omakseen ja itselleen.

Näin tekstiä lukevat vaikkapa Augustinus ja Martti Luther ja he tarkoittavat silloin tätä: Kun Taivasten valtakunnan iloinen uutinen ja lohduttava valo alkaa kaikua ihmisten korviin, se ei suinkaan karkota tai kyllästytä ihmisiä, vaan sen piiriin ja lähelle alkaa tungeksia väkijoukkoja, halullisia, nälkäisiä, kuin suomalaisia ilmaisten ämpärien toivossa jonossa – ihmisiä, jotka ahnaasti haluavat hamstrata itselleen edes pienen palan tuota ihanaa Taivasten valtakunnan valoa.

Luther maalailee tähän tapaan:

Mitäpä iloisempaa näet saattaisivat murheelliset sydämet ja mitä suloisempaa ahdistetut omattunnot kuulla, kuin että Jumala, taivaallinen Isä, on Kristuksen kautta sovitettu, synti anteeksiannettu ja iankaikkinen elämä lahjoitettu? Kukapa ei halusta tahtoisi tulla osalliseksi näistä jaloista aarteista? Jos siis vain evankeliumin sanaa oikein julistetaan, kansat virtaavat itsestään tämän vuoren tykö, toisin sanoen Kristuksen kirkkoon, jossa ilmoitetaan jumalallisen laupeuden aarteita ja jaetaan kaikille kristinuskovaisille evankeliumin saarnan kautta.

Näin Matt 11:12 jakeen timantti avaa myös hauskan ja lohdullisen tahonsa. Kristuksen evankeliumi on jotain niin hienoa, niin kallista, niin hyvältä maistuvaa, että sitä lähestytään kuin kolme iloista rosvoa, jotka silmät kiiluen ja suu ymmyrkäisinä haluavat saada myös osakseen tuota hyvää herkkua.
Kun sinulle puhutaan Jeesuksesta ja tarjotaan armoa ja Jumalan lupauksia ja hyvyyttä, ole iloinen rosvo, ole labradorinnoutaja, joka ei epäillen ja kaarrellen lähesty ruoka-annostaan vaan käy sen kimppuun kuin sika limppuun. Ole ahnas ja suorastaan ryöstä se nopeasti itsellesi! Usko Jeesukseen ei ole toimetonta (fides otiosa), hidasta ja flegmaattista uskoa tässä mielessä, vaan sähäkkää, aktiivista (fides activa): mäkin haluun! anna mulle!

Näin tämä adventin sinisen timantin särmä neuvoo meitä uskomaan ja omistamaan Kristuksen lupaukset itsellemme sähäkästi, terhakkaasti, nopeasti, siis niin kuin nälkäiset ihmiset toimivat ruokapöydässä.  Älä kuuntele Jumalan sanaa kuin kylläinen, jo liikaa syönyt, pitkästynyt ja kursaileva ihminen, vaan ryntää kiireen vilkkaa pöydän ääreen, omistamaan itsellesi ja omaan syliisi seimen lapsi, maailman kallein aarre.
Hänhän on tullut tänne sinua varten.