Miksi Jumalan Poika syntyi ihmiseksi?

 

Hepr. 2:11–15

Pyhittäjällä ja pyhitettävillä on kaikilla sama isä; siksi ei pyhittäjä häpeäkään kutsua näitä veljikseen:
      – Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni,
      ylistän sinua seurakunnan keskellä.
    Hän sanoo myös:
      – Minä turvaan Herraan,
    ja edelleen:
      – Tässä me olemme,
      minä ja lapset, jotka Jumala minulle antoi.
      Nämä lapset ovat ihmisiä, lihaa ja verta, ja siksi hänkin tuli ihmiseksi, heidän kaltaisekseen. Siten hän kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Saatanalta, ja päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina.

 

Joulun jälkeinen aika on levänneen ruumiin ja sielun aikaa. Vapahtajan syntymäjuhlan aikana olet saanut iloita ja juhlia sydämen kyllyydestä, syödä marsipaania, nauttia muista hyvistä ruuista, laulaa joululauluja ja availla lahjapaketteja. Siksi kykenet nyt ottamaan mukavan asennon ja lähtemään kanssani seuraamaan Heprealaiskirjeen toisen luvun jakeita, tutkimaan niitä hyvin läheltä ja tarkasti ja kuuntelemaan, mitä ne opettavat sinulle Jumalasta ja hänen salaisuuksistaan. Voit ajatella noita Heprealaiskirjeen jakeita vaikkapa kuvallisesti joulupöytänä, jossa on tarjolla monta eri ruokaa, kaikkia hyviä ja herkullisia.

Ennen kuin käymme pöytään ja maistelemaan heprealaisia herkkuja, haluan paljastaa jotain, mikä voisi hyvin olla myös tämän opetuksen loppuratkaisu. Heprealaiskirjeen 2. luvun jakeet nimittäin lempeästi ja ystävällisesti kumoavat semmoisen ajatuksen, että alkuperäinen raamatullinen julistus olisi melko plastista ja hahmotonta lähimmäisenrakkautta ja vasta myöhemmin syntynyt kirkko pilasi Jeesuksen radikaalin julistuksen. Toisin sanoen, ensin oli karismaattinen, rakastava ja Jeesuksen hyvyyttä saarnaileva opetuslasten joukko, joka sitten korvautui pölyisillä ja kalkituilla kirkolliskokousten teologioilla ja dogmeilla. Olet ehkä kuullut moton: Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa, mutta syntyikin kirkko.

Toivon että tämän saarnan aikana huomaat, että jo Uuden testamentin tekstien valossa tällainen pilakuva on ihan väärä. Etenkin tuommoinen pilakuva menee vikaan Heprealaiskirjeen sivuilla, sillä koko kirje on tavattoman tiivistä teologista pohdiskelua siitä, miten Vanhan testamentin laki ja profeetat täyttyvät ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa, ja miten Jeesus kuolemallaan vapauttaa ihmiset synnistä ja tuhosta.

Ota siis nyt mukava asento, ja käy kanssani nauttimaan Heprealaiskirjeen kattauksesta.

 

SAMAA LUONTOA

Pyhittäjällä ja pyhitettävillä on kaikilla sama isä; siksi ei pyhittäjä häpeäkään kutsua näitä veljikseen. KR92

Tämän päivän tekstiämme on edeltänyt Heprealaiskirjeen kirjoittajan hieno pohdinta siitä, miten Jeesus on todella Jumalan Poika, kaikkia näkymättömiä enkelivaltoja korkeampi. Tämän päivän teksti keskittyy sitten siihen, miksi Jumalan ainosyntyinen Logos, eli Sana, astui alas ajan tuolta puolen tähän maailmaan. Eikö Jumala olisi kaikkivallassaan voinut esimerkiksi vain lähettää jonkinlaista viestiä tai ilmoitusta siitä, että hän on mahdissaan päättänyt antaa kaiken anteeksi ja perua vihansa? Mihin tarvittiin Jumalan syntyminen ihmiseksi? Miksi Jeesuksen piti kuolla ja kärsiä niin kuin meistä jokainen kärsii ja kuolee?

Tekstimme alkaa vastata kysymykseen kuvaamalla Jeesuksen astuneen ihmisyyteen, koska likaantunut ja Jumalasta erossa oleva ihmiskunta oli ”pyhitettävä”, siis puhdistettava ja tehtävä taas Jumalan omaisuudeksi. Heprealaiskirjeen kirjoittava varmastikin ajattelee Vanhan testamentin ylipappien tehtävää, kuten muualla kirjeessään. Kun ylipappi sovitti koko kansan syntejä uhraamalla ja näin puhdisti ja pyhitti kansan, hän ei olisi voinut tehdä sitä, ellei olisi kuulunut samaan kansaan. Tämän mallin mukaan Jeesus astuu alas ylhäiseltä istuimeltaan Isän viereltä enkeleitäkin alemmas tänne meidän haisevaan, likaiseen ja raihnaiseen joukkoomme, yhdeksi meistä, jotta hän sitten voisi edustaa meitä, ryhtyä meidän isoveljeksemme, kuten Heprealaiskirje sanoo.

Jae muuten voidaan kääntää kuten raamatunkääntäjämme ovat tehneet tai kuten upouusi UT2020 tekee:

Pyhillä on sama Isä kuin hänellä, joka tekee heistä pyhiä.

Tarkkaan ottaen tekstissä lukee kuitenkin vain ”pyhät ja pyhittäjät ovat yhdestä”, siis ”yhdestä ja samasta”. Siksi joskus onkin ajateltu, että ehkäpä kirjoittaja tahtoo opettaa, että Kristus Jeesus on jumaluutensa lisäksi myös samaa luontoa meidän ihmisten kanssa. Siis: Pyhät ovat samaa ihmisyyttä kuin hän, joka tekee heistä pyhiä.

Huomaatkin jo näistä ensimmäisistä sanoista, miten jykeviä Kristuksen persoonaa koskevia opetuksia Uuden testamentin tekstit sisältävät. Määritelmät Kristuksen kahdesta luonnosta eli hänen samanaikaisesta ja todellisesta jumaluudestaan ja ihmisyydestään eivät ole mitään myöhempien aikojen pyhien kavalia ja vallanhimoisia lisäyksiä, jotta niiden avulla voitaisiin mätkiä harhaoppisia, vaan ne kasvavat orgaanisesti ja suoraan jo Uuden testamentin muhevassa mullassa.

Heprealaiskirjeen joulupöytämme siis tarjoilee ensimmäiseksi maisteltavaksi Kristuksen todellisen jumaluuden ja todellisen ihmisyyden. Jeesus on Sana ennen aikojen alkua ja meidän joukkoomme ihmiseksi syntynyt, jotta voisi tehdä meistä veljiään ja sisariaan ja pyhittää meidät, ottaa uudelleen Jumalan omiksi, Jumalan lapsiksi.

 

RAAMATUSSA PUHUU JUMALAN SANA

Entä mikä on tekstimme seuraava ruokalaji. Todistaakseen väitteensä siitä, että Herra Jumalan Poika on todella meidän veljemme, Heprealaiskirje argumentoi lähdeteksteillä. Niitä kirjoittajalle ovat tietenkin Vanhan testamentin tekstit. Seuraa sikermä sieltä täältä lainattuja lyhyitä Vanhan testamentin sanoja, jotka kirjoittaja on kutonut yhteen kuin yhdeksi vuorosanaksi. Hän väittää siis, että Jeesuksen omat sanat ovat seuraavat:

Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni,
      ylistän sinua seurakunnan keskellä.
    Hän sanoo myös:
      – Minä turvaan Herraan,
    ja edelleen:
      – Tässä me olemme,
      minä ja lapset, jotka Jumala minulle antoi.

Teksti koostuu kahdesta eri lainauksesta. Ensimmäinen on Psalmista 22, toinen Jesajan kirjasta, jossa profeetta puhuu itsestään ja ”lapsistaan, jotka Herra on minulle antanut.”

Psalmi 22 on hurja teksti, jota lainataan Heprealaiskirjeen lisäksi jo aiemmin Uuden testamentin lehdillä. Se on kuulostanut tältä:

Yhdeksännellä tunnilla Jeesus huusi kovalla äänellä: »Elohi, Elohi, lema sabaktani?» Se on käännettynä: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Mark. 15:34

Jeesuksen ajan ihmiset tietysti tunsivat Psalmien kirjan paremmin kuin me tunnemme Siikkarin tai Viisurepun. Samalla tavalla kuin me nuortenillassa tai seuroissa sanomme: lauletaan Eino Enkeli tai lauletaan Tule kaikeksi mulle, psalmit tunnettiin ensimmäisistä sanoistaan. Nyt Heprealaiskirjeen kirjoittaja on kuunnellut tarkkaan Jeesuksen viimeisiä sanoja ristillä ja kertoo, että siinä Jeesus kehottaa omiaan laulamaan juuri tuon laulun Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut. Laulu on pitkä ja todella erikoinen: sen alkuosa on kuin kamalasta kauhutrilleristä, ja loppuosa taas on yhtä ihanaa juhlaa, kuin olisi joulu ja pääsiäinen samaan aikaan. Kuinka ollakaan, tuon loppuosan jakeita Heprealaiskirjoittaja lainaa ja samalla väittää, että ei siinä mikään tuhat vuotta sitten kuollut Daavid puhu vaan siinä puhuu Daavidin poika, joka on kruunattu ristillä ja astunut valtaistuimelleen ylösnousemuksessa. Hän on meidän veljemme, ja sen todistaa juuri laulun säe:

Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni,
      ylistän sinua seurakunnan keskellä.

Kristittyjen opetus Raamatun kaanonin yhtenäisyydestä siis on peräisin jo Uuden testamentin omista teksteistä. Raamattu on syntynyt pitkän ajan kuluessa ja se näyttää välillä sekavalta, sotkuiselta vyyhdeltä satoja erilaisia kertomuksia ja ääniä. Mutta Heprealaiskirje ja kirkko hänen mukanaan opettavat: huomaatko, ei kyseessä ole kakofonia, vaan oratorio.

Yksi ääni on keskeinen, Sanan eli Logoksen ääni, sama ääni, joka puhuu luomisen alussa, Daavidin lauluissa, profeetta Jesajan lupauksissa, ristinpuussa ja apostolien kirjeissä. Ja se ääni lausuu tänään sinulle: olet minun rakas pieni veljeni ja siskoni, kuulut minun perheeseen, Isäni perheeseen, olet hänen lapsensa, sillä minä olen ostanut ja maksanut ja sovittanut sinut omakseni.

Heprealaiskirjeen toisessa ruokalajissa siis havaitaan, että Jeesuksen seuraajat ovat alusta alkaen nähneet ja kuulleet Jeesuksen puhuvan nimenomaan Raamatun sanoissa ja teksteissä. Kaanon ei ole kristityille ollut sattumanvaraisen kursinnan ruma lopputulema, kuin jonkinlainen Frankenstein, eikä se liioin ole jokin vallanhimoisten ja myöhäisten kirkolliskokousten mielivaltainen kirjasto, vaan kaanon on ollut orgaani, soitin ja orkesteri, jossa Jumalan Sana puhuu yhtä kudosta, yhtä tekstuuria, yhtä ääntä.

CHRISTUS VICTOR VAI JURIDINEN FORUM?

Olemme jo kolmannessa Heprealaiskirjeen menun ruokalajissa. Sehän kuului:

Nämä lapset ovat ihmisiä, lihaa ja verta, ja siksi hänkin tuli ihmiseksi, heidän kaltaisekseen. Siten hän kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Saatanalta, ja päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina. KR92

Edelleen pohditaan siis, miksi Jumalan Pojan piti syntyä ihmiseksi, eikö vähempi olisi riittänyt? Ei, vastaa Heprealaiskirje. Jeesus syntyi meidän kaltaiseksemme, lihaan ja vereen, ja kuolemaan, jotta hän voittaisi kuoleman ja Perkeleen ja voittaisi näiden hirviövoimien vankilassa olevat ihmiskurjat itselleen. Tällaista kuvaa on paljon myöhemmin ruveta nimittämään klassiseksi sovitusopiksi, jossa Jeesus on kuin Voitonsankari (Victor), hurja sotapäällikkö, joka ovelan strategisen tempun avulla liiskaa tyränki Perkeleen. Antiikin kristityt saattoivat ihan ilkkua Saatanaa ja pilkata häntä näin:

”Petit kerran viattomat ihmiset ja teit heistä viallisia. Nyt menit surmaamaan viattoman ja tuhoamaan hänet, johon sinulla ei ollut oikeutta. Maksa nyt siis pois ne, jotka omistat! Tietyn hetken sait iloa siitä, että tajusit Kristuksen olevan kuolevaisessa ruumiissa. Siinäpä rakennettiin sinulle hiirenloukku, ja sinä jäit kiinni rysän päältä. Siinä, missä ilakoit saaneesi saalista, joudut nyt parkumaan menettämääsi omaisuutta.” Aug. s. 134, 6.

Paljon myöhemmin ruvettiin sitten väittämään, että tällainen supersankarisovitusoppi on se alkuperäinen ja sitten siihen keskiajalla sekoiteltiin kuivakkaa juridista ainesta ja ihmisen ja Jumalan suhde piirrettiin ensisijaisesti lakituvan kielellä. Ihminen oli syyllinen ja syytetty, Jumala tuomari ja Jeesuksen kuolema oli kuin sijaishyvitys tai vapaaksi vankilasta -kortti. Käräjäoikeuden giljotiinin piti pudota, mutta se pudotettiin oikeiden syyllisten sijasta viattoman hyvittäjän päälle. Äärimmäisimmän tulkinnan mukaan tällainen juridinen sovitusoppi on syntynyt aikaisintaan Anselm Canterburylaisen päissä eikä ole oikeastaan raamatullinen ollenkaan.

Mitenkä lienee?

Ehkä vastauksen voisi siivilöidä upouudesta sähkökäännöksestä UT2020. Se on nimittäin käännetty näiden jakeiden osalta minusta paremmin ja loogisesti selkeämmin kuin KR92. Kurkataanpa mikä sovitusoppi sen konepellin alta löytyy.

Koska lapset ovat lihaa ja verta, oli Jeesuskin samaan tapaan ruumiillinen voidakseen kuolemallaan riistää vallan kuoleman valtiaalta eli Paholaiselta. Näin hän vapautti ne, jotka olivat pelänneet kuolemaa ja ansainneetkin elää orjina koko ikänsä.

Uusin testamentti ensinnäkin sävyttää lähemmäs alkutekstiä sen, millainen on Jeesuksen ja hänen pikkusisarustensa suhde. ”Samaan tapaan ruumiillinen” mutta ei kuitenkaan aivan samanlainen eli kiusausten ja synnin voittama. Toiseksi teslakäännös tekee paljon selvemmäksi vastauksen siihen, miksi Jumalan piti syntyä ihmiseksi: ”voidakseen kuolemallaan riistää vallan kuoleman valtiaalta”. Mutta miten se sovitusoppi sitten? UT2020 kääntää esiin pienen kreikan sanan ἔνοχοι (lat. obnoxii). Sana on tärkeä: se kertoo, että olimme syystä ja juridisesti jollain tapaa ”ansainneet” vankeutemme, vaikka vankilanjohtaja eli Perkele onkin yksi styränki ja rumilus. Ja niin UT2020 valaisee Heprealaiskirjeen sovitusoppia, jossa yhdistyvät luontevasti ja orgaanisesti niin klassinen kuin juridinen näkökulma.

Näin hän vapautti ne, jotka olivat pelänneet kuolemaa ja ansainneetkin elää orjina koko ikänsä. UT2020

Olemme tänään kiireettä maistelleet Heprealaiskirjeen toisen luvun kattamaa jouluherkkujen pöytää kaikessa rauhassa. Olen tieten tahtoen halunnut sinun perehtyvän jae jakeelta tähän hyvin tiiviiseen tekstiin, jonka jokainen sana on selvästi painava ja punnittu. Olen halunnut osoittaa, että jo Jeesuksen ensimmäiset seuraajat olivat tottuneet pohtimaan, kuulemaan, opettamaan ja tunnustamaan hyvin syvällisiä ja painavia teologisia totuuksia, etsimään niihin todellisia, ei keksittyjä ja mielivaltaisia, vastauksia Raamatun teksteistä, ja näkemään, että jo hyvin lyhyessä tekstijaksossa keskeisimmät teologiset totuudet liittyvät Jeesuksen persoonaan ja hänen työhönsä syntien sovittajana ja kuoleman vallan voittajana. Ne eivät siis ole mitään myöhempien aikojen päälleliimattuja ja väkinäisiä dogmeja vaan perusruokaa, jota nautittiin jo alusta asti kristittyjen seurakunnassa, Jumalan perheväen kokoontuessa.

Toivon että olet jaksanut nautiskella koko tämän kolmen ruokalajin menun herpaantumatta. Jos haluat nauttia tänään jälkiruokaa, voit lukea loput Heprealaiskirjeestä omaan rauhalliseen tahtiisi, kuin suklaakonvehtirasian, yksi jae kerrallaan, kiirehtimättä.

 

 

 

 

 

 

 

 


Jaa tämä artikkeli



Lisää artikkeleita: